Luulin pitkään olevani kesäihminen. Nautin kuumista kallioista, lämpimästä merituulesta iholla ja elämän keveydestä. Toisaalta taas talven hankien loistaessa ja iltaisin kynttilänvalon pehmeydessä epäilin sitten olevani talven lapsi. Nyt taas syysauringon osuessa punaisiin omeniin, kauniisti kellertäviin lehtiin ja ilman ollessa raikas, pohdin josko sittenkin olisin niitä ihmisiä jotka pontevoituvat syksyn raikkaudesta ja reippaudesta. Kunnes tulee kevät, ja ensimmäiset kirkkaat säteet heijastuvat sulavista vesipuroista, räystäät tippuvat, linnut visertävät huumantuneena ja kaikki herää taas henkiin. Silloin on aivan varma, että "tämä se on minun vuodenaikani".
Tämä siis aasinsiltana siihen, että tänään aamulla ilmassa oli selkeää syksyn kirpeyttä. Mutta aurinko paistoi ja kuinka näitä värejä voisi olla rakastamatta?
Syysaurinkoon,
ojennan käteni, kuin katseen.
Ilmasta nappaan keltaisen ja punaisen,
valmisko jo?
Kaikkien kesien muistot,
yhden koululaukun päässä.
Varjo kesää tummempi,
pontevasti jalan nostaa.
Taivas sinessä kuin uhmallaan,
vihreä eteisessä ilakoi.
-nh-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti