Äänestä Hanna Kopraa - nro 800

Viimeinen mahdollisuus äänestää näissä vaaleissa on sunnuntaina.
Olen kuta kuinkin jättänyt lähipiirin rauhaan, enkä ole tyrkyttänyt kenellekään mielipiteitäni siitä "ketä pitäisi äänestää". (mikä saattaa olla kyllä pienoinen virhe) Myös 1o vuotta nuorempi serkkuni ihmetteli eilen moista vaalirauhaa, mutta totesin että kyllä sen ikäinen ihminen osaa itse jo päättää ketä äänestää, kunhan käy äänestämässä. Sen muistin sentään sanoa ainakin kolme kertaa. Kunhan käy äänestämässä. Ei ole myöskään pahitteeksi, että ajattelee asioita. Eikä olisi pahitteeksi, että tekisi jotain niiden eteen. Jos ei itse jaksa/viitsi/kiinnostu yhteisten asioiden hoitamisesta, niin sitten käy edes vetämässä ruksin sen ihmisen kohdalle joka jaksaa/viitsii, ja jota kiinnostaa.
Käykää siis nyt hemmetissä äänestämässä Hannaa, jos ette tiedä ketä äänestää. Ja vaikka tietäisitte niin käykää silti. Hanna on ensimmäistä kertaa ehdolla, joten turha ruikuttaa ettei siellä kukaan vaihdu, jos ei käy itse äänestämässä sitä muutosta. Lapsiperheelliselle Hanna käy ehdokkaaksi koska yhdestä on jo kokemusta, toinen on tulossa. Helsingissä kasvaneena yrittäjäperheen lapsena on ymmärrys siitä miten pienyrittäjä tienaa täällä tulonsa, ja Steiner-koululaisena on näkemys mahdollisuudesta myös erilaiseen peruskoulutukseen.
Hanna on myös niitä ihmisiä, jotka poimivat roskan kadulta(kyllä, jonkun toisen heittämän roskan), joka vie kuolevan pikku linnun Korkeasaareen pelastettavaksi tai soittaa poliisille kun 12-vuotiaat kantavat kaljasäkkiä.
Tämän lisäksi Hanna on aina ollut Ystävä hädässä. Arvostan ihmistä joka auttaa silloin kun toinen tarvitsee apua, vaikka itsellä on kädet täynnä muutakin hommaa. Kaikista ominaisuuksista huolimatta, tai juuri sen vuoksi, suuri yhdistävä tekijä on välillä reippaanakin villiponina laukkaava huumori. Tuntuu helpottavalta kun joku toinenkin nauraa yhtä paljon, yhtä älyttömille asioille ja jaksaa nähdä paljonkin vaivaa jotta yllätyspaketti tavoittaisi vastaanottajansa. Sillä nehän ovat aina niitä elämisen arvoisia hetkiä.

ÄÄNESTÄKÄÄ HANNAA - NRO 800!

Vekkulit vaalikoneet

Vaalikoneet ovat vekkuli lisä vaaleihin ja oman ehdokkaan etsimiseen. Jos ei jaksa käydä Kolmen sepän patsaalla vaalikahvilla, voi ehdokkaiden kuviin ja nimiin tutustua myös internetissä.
Suurin hyöty vaalikoneissa on, että äänestäjän on pakko miettiä vastaukset esitettyihin kysymyksiin. Ai pitäisikö pormestari valita kansanvaalilla? Kannatanko pakkoliitosta? Pitäiskö päivähoidon olla ilmaista kaikille? Mitä palveluita voi/pitää yksityistää, vai pitääkö/voiko mitään? Jos ei muuta niin tuleepa käytyä läpi mitkä asiat yleensäkin liittyvät kunnallispolitiikkaan. Tai kuntapolitiikkaan niin kuin nykyään on tapana sanoa. Terveyskeskus ja peruskoulu - kumman säästät, kumpi kaatuu?
Tänään naputtelin kiltisti Ylen, Maikkarin ja HS:n vaalikoneet läpi. En jaksanut aivan sieluni syvyydellä pohdiskella kaikkia vastauksia, saatika painotuksia. Jos energiaa olisi liikaa, kokeilisin vastauksia myös eri painotuksilla ja testailisin kysymys kerrallaan ykkösehdokkaan vaihtumista. Mutta koska näen melko selkeästi ensi sunnuntain numeroni, en jaksa perehtyä aivan täydellisesti vaalikoneiden sielunelämään. Mutta ehdottomasti, käykää täyttämässä, mielenkiinnosta! Ei kestä kauaa, ja testin voi tehdä niin monta kertaa uudelleen, että tulos varmasti miellyttää.
Maikkarilta samimmat mielipiteet on 10-vuotta nuoremmalla miehellä. Hs:stä tuli puolestaan 20-vuotta vanhempi nainen. Yleltä lähestulkoon samanikäinen nainen.

Vaalikone mtv3
Vaalikone yle
Vaalikone HS

Harmaata - lukemista vai lenkkiä

Tänään oli väsymystä, ja sadetta, ympäri etelä-suomea. Nopea soittokierros, ja selvisi, että ainakin Loimaalla ja Tampereella oli satanut. Lähes koko suomessa siis. Iltapäivällä keli oli täällä isolla kirkollakin harmaa. Suorastaan pimeän harmaa. Viideltä alkoi näyttää, että kello olisi enemmänkin iltakahdeksan.
Eilen illalla, tai yöllä luin liian pitkään kirjaa. Muisto tyttärestäni -saa olla lainassa vain 7 vuorokautta. Tarina ja teksti veikin yllättävän hyvin mukanaan, vaikka epäilin. Tänään puolestani mietin, että miksi yllätyn jos kirja on hyvä. Kirjavarkaan kanssa kävi samalla tavalla. Takakansiteksti ja aihe epäilytti mutta sitten itse kirja osoittautuikin yhdeksi parhaimmaksi pitkään aikaan luetuksi.
Olen päättänyt nyt lukea. Vaikka väkisin. Siis, että jätän muita asioita tekemättä mutta luen. Koska haluan lukea. Kesältä jäi ikävä lukemiseen. Ei se voi olla vain niin että vuodesta ehtii muutaman viikon aikana lukemaan vuoden kirjat, ja sitten taas odotetaan 12 kuukautta.
Töistä lähtiessäni näin selkeästi, että menen kotiin lukemaan. Ihmisen pää tarvitsee aikaa ja mielekästä tekemistä. Mutta miten kävikään?
Kas kummaa, postissa olikin tullut Tukholman maratonin esite! Alkoi lenkki kiinnostaa. Tai ei se yhtään sen enempää kiinnostanut tai innostanut mutta niin sanottu tahtotila tuli päälle. Nopealla päässälaskulla ymmärsin ehkä pääseväni ensi vuonna helpommalla, jos vähitellen jaksa käydä jos syksyllä ja talvella hölkkäilemässä. Ei sen joka kerta tarvi niin megalomaanisen suurta olla mutta joka kerta on melkein kuin hieman pois siitä seuraavasta. Kirjan lukeminen siirtyi mutta syksyinen keli oli..eeh..raikas!

Hidas startti viikkoon

Aivokäyräni laahaa nollaa. Niskat ovat hieman jumissa, ja vaihde hakee seuraavaa ratasta. Se löytynee huomenna. Parasta tänään oli yllätyspiipahdus Vallilan kirjastossa, ja tavallaan yllätyspiipahdus kampaajalla(en ollut aivan varma päivästä), ja ystävän yllättäen tekemä lohikeitto.(ja tietysti myös se ettei postilaatikosta tullut yhtään pornoa)
Hiuksista tuli hyvät, kirjastosta otin Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni kirjan ja lohikeittoa söin yhden lautsellisen liikaa.

Kuuntelija

Kerroin koiralle keittiössä
kaiken sen, mitä en koskaan
kerro kellekään toiselle täällä.
Koira kuunteli vakaana,
hohkaen eläimen arvokkuutta.
Kun vaikenin,
se katsoi suoraan kohti
ja siirteli hiukan kankkujaan.
Oli puhuttu paljon,
mitään ei jäänyt päähän.
Mennyttä kaikki, mennyttä,
sanoi sen silmien hellä peili.

Maria Vuorio

Pornoa postilaatikosta

Yllätykset - elämän suola. Kaikkihan niistä pitävät; sanoi joku eilen hiven ironiaa äänessään. Ja tänään oli taas edessäni yksi yllätys. Olin saanut postissa paketin, joka sisälti pornoa. Miespornoa. Vielä tarkemmin ottaen Gay-pornoa. Tätä en aamulla osannut odottaa! Eikä minulla DVD-kokelmissani sitä vielä ollut. Kill Bill 1 olisi ollut, Ponille kyytiä - olisi ollut, Lost in translation - löytyy mutta ei, tunnin tuntia minulla ei ollut miespornoa. Lisälahjaksi tuli myös vaaleanpunainen kännykkäkotelo kylmän talven varalle. Ken arvaa, mitä siinäkin on lämmitelty.
Tiedän kyllä ketä, mutta en vielä tiedä, miten, kiittää. Olihan mukana myös kirje, jossa kerrottiin lahjan olevan ystävänpäivä-lahjan. Miten hukassa sitä olisikaan ilman ystäviään.

Vielä siitä heijastimesta

Käsi ylös, monellako on heijastin vaatteissaan? Tai edes jossakin lähettyvillä niin että sen voi kiinnittää vaatteisiin hämärällä ulos mennessä? Itse olen antanut kaikki heijastimet eteenpäin lapsille. Ihan niinkuin itse olisin pimeässä itsestään hehkuva. Paitsi nyt kun sain Hannalta tuon tyylikkään takkikoristeen, joka suorastaan vaatii mukana oloa.
Ja vaikkei aina tarvikaan jäädä auton alle ja kuolla, niin kyllä heijastimien käyttö lisää kaiken kaikkiaan liikenteen sujuvuutta. On miellyttävää nähdä ja näkyä ennemmin kuin myöhemmin, ja välttää turhat läheltä piti tilanteet.

Suomen liikenteessä kuolee vuosittain keskimäärin 50 jalankulkijaa.
Onnettomuuksista puolet tapahtuu pimeällä tai hämärässä. Muutamaa poikkeusta
lukuun ottamatta jalankulkija on aina liikkunut ilman heijastinta.Heijastin on
yhtä tarpeellinen taajamissa kuin taajamien ulkopuolellakin. Kevyen liikenteen
onnettomuusriski on pimeällä kaksi kertaa suurempi kuin valoisana aikana.
Kuolemanriski ilman heijastinta pimeässä kulkevalla jalankulkijalla on jopa
kymmenkertainen verrattuna heijastinta käyttävään.Lain mukaan jalankulkijan on pimeän aikana tiellä liikkuessaan käytettävä asianmukaista heijastinta.
Käyttövelvoite koskee myös valaistuja teitä.

Huomionherättäjä

Ennakkoäänestys alkoi tänään. Kuluvan viikon aikana, sekä lähestyvänä vaalisunnuntaina valitaan seuraavalle kaudelle ne ihmiset jotka tekevät meitä kaikkia koskevia päätöksiä. Valitut hoitavat meidän asioitamme ja päättävät meidän puolestamme. Valtuutettuinamme. Käykää äänestämässä!
Vaalityön jännittäviin kiemuroihin palaan varmaankin vielä myöhemmin mutta nyt pitää antaa kehuja Hannalle huomaavaisesta ja fiksusta vaalimateriaalista.
Hanna nimittäin jakoi viime viikonloppuna vaalimateriaalinaan aivan ihania virkattuja "rintakrosseja", joissa oli heijastinnauha. Olin aivan häikäistynyt tästä tuotteesta koska se on kaunis, piristävä ja hyödyllinen. Se tekemiseen on nähty enemmän aikaa ja vaivaa kuin valmiiden ilmapallojen ostamiseen, ja tuo pieni huomionherättäjä, saattaa herättää vaikka autoilijan huomion joskus vielä vaalien jälkeenkin.

Happi tekee hyvää

Helsinki on kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Monema eri vuoden aikana. Myös syksyllä. Pyöräilin rauhassa meren rannan kautta töistä kotiin. Slow biking ja slow thinking. Teki hyvää olla kiirehtimättä. Fillarointi ei ylittänyt ehkä rasituskynnystä mutta ulkoilu ylitti rentoutumiskynnyksen. Kuinka harvoin sitä onkaan viikolla ulkoilmassa ilman että suorittaa mitään. Tervasaaren rannassa istuessa alkoi jo takaraivossa nakuttaa "mitä kaikkea kotonakin pitäisi tehdä". Mutta painoin ajoissa jarrua ja suuntasin katseeni ohi lipuviin Finnlinesin ro-ro aluksiin. Aika on osa arjen luksusta.

Matkalla Afrikkaan

Tämä oli hyvä päivä. Kolme rutiineista poikkeavaa juttua. Pyörällä töihin, töiden jälkeen body pumppiin ja päivän päätteeksi Ryhmäteatteriin.
Pyörä on ollut tallissa sadesuojassa pari viikkoa kun kerran päätin toipua kunnolla ennen kuin lähden tempoilemaan. Ihminen tulee myös helposti mukavuuden haluiseksi. Kun vähän aikaa kulkee bussilla, joka menee melkein oven edestä, ei syyskelien uhmaaminen polkupyörän selässä ole aivan yhtä houkuttelevaa. Paitsi kunnes taas hakee pyöränsä tallista ja lähtee ajamaan. Sen jälkeen onkin hyvä mieli kun saa happea ja pääsee liikkumaan kätevimmin. (paitsi että kypärästä jäi mieletön jälki tänään otsaan, joka eheytyminen kesti vaivaiset kolme tuntia..)
Edelliskerrasta Töölö Gymillä oli kulunut..ööh..vuosi? Mutta koska kymppikortissa oli kertoja käyttämättä, oli aivan aiheellista käydä nostelemassa rautatankoa. Ei se ihan ajatuksen voimalla nouse. Maikkis tuli onneksi seuraksi ja taisi olla kummallakin yhtä huterat kädet koetuksen jälkeen. Ehkä pitänee ihan ensi viikolla mennä uudestaan.
Illan teattaerikäynti tuli yllätyksenä mutta koska energiaa sekä halukkaita oli, tarjotut liputkin oli syytä käyttää. Ryhmäteatterissa en ollutkaan käynyt aiemmin. Teatteri on muuttanut kätevästi vielä Helsinginkadulle Kallioon, joten sijaintinkin on loistava. Esitys oli Juha Kukkosen Matkalla Afrikkaan. En tiennyt esityksestä muuta kuin että siinä olisi Eija Vilpas ja Taneli Mäkelä, ja että esitys ehkä olisi viihteellispuoleinen. Niin se olikin, vaikka kaikessa koomisuudessahan on myös traagiset puolensa. Ja miksei olisi, saahan sitä välillä tuntea ja ajatellakin. Mutta kokonaisuus pysyi viihteellisenä ja kevyenä. Pidimme.Raikasta ja viihdyttävää.
Esitys oli eloisa, tempo oli vauhdikas ja näyttelijät olivat ammattilaisia. Ääneen nauraminen on minulle tehokas mittari. Sitä ei usein tapahdu.
Näytelmässä lausuttiin että ruoka on kuulemma rakkauskirje jumalalta. Se on kivasti sanottu. "Ruokaa laittamalla minä kerron, että minä välitän sinusta ja minä olen sinun tukenasi tapahtuipa sinulle mitä tahansa." Mietin näyttelijän ammattia. Kiipeämällä lavalle ja tekemällä työsi, ehkä työn jota rakastat(ja ehkä välillä vihaatkin) pystyt tuottamaan toisille ihmisille elämyksen, jota he eivät välttämättä unohda milloinkaan. Se on minusta hienoa se(kin).

ps. esityksiä on vielä marras- ja joulukuun.

Viime syksystä tähän syksyyn...

Viime vuonna tähän aikaan oli vaikeaa. Hyvä ystävä oli menetetty kesällä, ja toinen ystävä taisteli lapsensa kanssa viimeisistä yhteisistä kuukausista. Syksy tuntui tahmealta, ja välillä oli vähän vaikea ymmärtää.
Tänään odottaessani bussia mietin, että tuntuu kuin edelliskesästä ja viime syksystä olisi kolmisen vuotta. Tuntuu että tapahtui niin paljon, vähintään kolmen vuoden verran.
Menetyksessä aika on ystävä ja vihollinen. Ystävä siinä, että pahin shokki laantuu ajan myötä, ja vihollinen siinä, että sitä pelkää muistojen haalistuvan. Pelkää yhteisten hetkien mielikuvien valuvan käsien läpi. Pelkää unohtavansa. Muistot ovat ainoat mitä on. Niitä ei tule enää uusia. Ja sitä pelkää ettei enää olisi niitäkään.
Mutta ei sitä unohda. Ei koskaan. Sitä muistaa. Paljon, elävästi ja lämpimästi. Yhtä kirkkaasti tänään kuin eilenkin.

Kaiku, nuoli ja ketju

Vietin miellyttävän lauantai-illan. Olin kerrankin ennakoinut. Tosin ennakointi tarkoitti sitä, että seuraavan päivän ruuat valmistuivat vasta puolen yön aikaan mutta ilman etukäteisvalmisteluja ei olisi ehtinyt. Tuntui hyvältä istua pitkästä aikaa oman pöydän ympärillä. Tosin ruuan taso ei ollut sitä mitä yleensä. Olin hieman pettynyt sekä keittoni, että piirakoiden tasoon. Ne olivat ihan ookoo ja syötäviä mutta eivät mitään "oi kuinka hyvää!" -tasoisia. Olenko menettämässä otteeni? Onneksi seura korvasi senkin ja reipas puheensorina täytti eräänkin keittiön.
Iltapäiväpalan jälkeen suuntasimme kulkumme kaupunginteatterille.
Oli nykytanssin aika. Kiitos osallistujien, olimme vielä ajoissa. Tuntui luksukselta istua rauhassa kuohuviinilasilliselle ennen esitystä. Kuinka inhoankaan teatterille juoksemista ja keuhkot haljeten takin riisumista. Ihailimme arkkitehtuuria ja eräänkin ranskanpastilliaskin nopeaa katoamista.
Olen tanssillinen ihminen, minkäs teet. Jaksan häikäistyä siitä miten hienosti tanssijat osaavat ja pystyvät. Nyt iän myötä on tainnut myös harjaantua koreografinen silmä, ja esityksen aikana jää tilaa myös musiikin sekä valaistuksen arvostamiseen.
Eilinen Helsinki Dance companyn Kaiku, nuoli ja ketju oli kiinnostava. Siihen oltiin saatu hyvin tiivistettyä erilaisia tunnetiloja, ja huomasin, että ne tosiaankin saivat napattua kiinni, vaikka kyse oli "vain" muutaman metrin päässä lavalla tapahtuneesta esityksestä. Samaa mieltä oli myös muu seurue. Esityksen ahdistavat kohdat olivat kaikkien mielestä ahdistavia, ja esityksen loppupuoli koettiin pelastajana koska "sen yhden vaikerointi loppui", ja tunnelma keveni. Mutta tuntiin mahtui myös naurua, pelkoa, yllätystä ja haahuilua. Tuttuun tapaani ehdin kantamaan huolta myös muista katsojista. "Onko niillä nyt kivaa, inhooko ne tätä, pitkästyykö ne, haluiskohan ne että tää ois jo loppu" - onneksi tuo vaihe menee nopeasti ohi, ja muistan, että aikuiset ihmiset pystyvät pitämään aivan itse huolta omasta viihtymisestään.
Mutta jäi sellainen tunne, että tätä pitää nähdä enemmän. Liput ovat siedettävän hintaisia verrattuna eräisiinkin teatterilippuihin, ja aina jää jotain uutta käteen. Näyttelijöistä on tottunut löytämään suosikkinsa, tanssijoistakin ne varmasti löytyvät kun suorituksia näkee useampia. Viimeksi olin katsomassa no-no:n, ja sitä ennen näin Tero Saarisen Huntin. Kaikki nämä olleet toisiinsa nähden hyvin erilaisia.
Esityksen jälkeen piipahdimme vielä Juttutuvassa ja Sävelessä. Jälkipuinti ei kestänyt aamuun saakka mutta valomerkki sentään ehdittiin nähdä. Mukavaa oli, ja sunnuntaina sai kerrankin nukkua ilman kelloa.

Hesarin arvostelu teoksesta Vuoden 2008 tanssikilpailukuvat

Opas tanssin katsomiseen

Kuka on perheenjäsen?

Ennen vanhaan ydinperhe oli isä, äiti ja pari lasta. Tämän ydinperheen ulkopuolelle jäivät yksihuoltajat ja äpärät, eli ns. au-lapset, joksi muistan itseänikin kutsuttaneen joissakin lomakkeissa. Sitten tulivat uusioperheet. Sinun lapset, minun lapset ja meidän lapset. Ilmassa oli aivan eri joulujuhlan tuntua. Mummoloita siellä sun täällä, ja mahdollisesti useampi isä ja äitinkin.
Mentiin vähän eteen päin ja alettiin puhua myös samaa sukupuolta olevien perheistä. Enää ei tarvitse takertua pelkkään isä ja äiti jaotteluun, vaan oma perhe voi olla erilainen kuin naapurin perhe. Ja naapurin perhe voi olla erilainen tänään mitä ensi vuonna. Perhe käsitys on siis muokkautuva.
Eikä perhe kaikilla rajoitu pelkkiin ihmisiin. Myös perheen lemmikkieläimet voidaan laskea jäseniksi. Toisilla koira, kissa tai vaikkapa hevonen voi olla korvaamaton seuralainen, ja toisissa perheissä taas välttämätön, huumassa ostettu kiusankappale.
Eikä ole ennen kuulumatonta, että viitataan perheen ulkopuolisiin ihmisiin tyyliin; "hän on meille kuin oma lapsi" tai että "hän on ollut minulle kuin isä jota minulla ei koskaan ollut". Perheessä voi siis olla myös "ulkopuolisia" jäseniä. Toisille perhe on ns. lähiperhe, käytännössä samassa asunnossa asuvat - toisille taas perhe voi olla koko lähisuku, lähimpine ystävineen.
Itse olen kasvanut pienen suvun ja pienen perheen keskellä. Serkkujakin siunaantui vain yksi. Mutta isoäidin sisarukset tulivat tutuiksi jo pienenä, ja isotätejä ja -setiä nähtiin kohtuullisen usein. Samoin Isoäidin äidillä käytiin monta kertaa vuodessa. Kummitätinikin olen tuntenut hyvin. Hän on myös isoäidin sisko, ja minulla oli mahdollisuus olla heillä usein yökylässäkin. Olin todella hämmästynyt kun myöhemmin lapsena koulussa ja leireillä selvisi, että toiset näkevät isovanhempiaan kerran pari vuodessa. Tai että oli lapsia jotka eivät muistaneet nähneensä kummejaan ollenkaan. Tietoa oli vaikea hahmottaa, koska isovanhemmat minulle olivat perhettä. Samon kummitäti ja -setä aivan lähintä sukua.
Tämä perhepohdiskelu ei varsinaisesti liity mihinkään. Asiat vain tulevat jostakin mieleen. Olen myös miettinyt asiaa, kun olen miettinyt huostaanotettuja lapsia. Perheistä on pulaa. Kuinka paljon helpommin tämä yhteiskunta pystyisi jakamaan voimavarojaan, jos meillä ei tarvitsisi niin rajatusti olla "omaa perhettä". Jos mummoja, lapsia, koiria, isiä, äitejä, siskoja, velijiä, tätejä ja setiä jne. voisi vähän jakaa. Jos oltaisiin kollektiivisempia, eikä niin rajatarkkoja.
Ja tulivat nämä asiat mieleen elisestä kirjeestäkin, sekä pari viikkoa sitten olleista ristiäisistä. Pääsin kummitädiksi, ja pienessä puheessaan pienen tytön äiti sanoi että olin ollut heille kuin kolmas sisko. Se oli kauniisti sanottu. Ainoana lapsena kun voi helposti kasvaa hieman ulkopuoliseen rooliin. Kotoa puuttuu toisia lapsia, ja myöhemmin aikuisena ei ole ketään kenen kanssa esim. keskustelee yhteisistä vanhemmista tai samoista lapsuusmuistoista. Nyt aikuisena on hirveän kaunista ja tärkeää kuulla, että oma elämän polku on kulkenut niin vahvasti toisten elämän vieressä.
Toinen aiheeseen liittyvä asia tapahtui kesällä Pietarsaaressa kun uudet siskoni kertoivat adoptoineensa minut pikkusiskokseen. Myös se oli äärinmäisen lämmittävää. Etenkin kun näillä siskoilla kesti tovi rykiä kurkkunsa ja saada asiansa esitettyä. Muuten he kyllä ovat kovinkin verbaalisia. Eikä minulla ollut siihen mitään lisättävää. Päätetty mikä päätetty. Ja nyt syksyn mittaan nämä uudet siskot ovat hyvinkin tiuhaan muistaneet viestein ja kirjein. Vaikka asioita välillä menettääkin, niitä voi melko yllättäenkin tulla lisää.

Ketkä ovat sinun perhettäsi? Kuka on lähin omaisesti?

Perheen historiaa ja nykyisyyttä
Suomen monikkoperheet ry
Laura Kolbe: Koti asuntona, perhe tunneyksikkönä
Suomen uusperheellisten liitto
Sateenkaariperheet
www.perhe.fi
Mikä on päihdeperhe?

Meidän presidentti on parempi rauhanneuvottelija kuin teidän presidentti!

Luulin, että tämän päivän bloggaukset olisivat jo olleet tässä mutta pakko on iloita Nobelin rauhanpalkinnosta. Vaikkakin eräskin ystävä epäili, että voitto tuli sen vuoksi ettei kukaan tehnyt tänä vuonna power point esitystä -Viitaten Al Goreen. Muistankin ystäväni olleen viime vuonna vähän suivaantunut siitä, että joku kertoo ilmaston lämpenemisestä, ja saa siitä Nobelin.
Mutta hieno palkinto Martti Ahtisaarelle hänen tekemästään työstä rauhan hyväksi. Hyvä suomalaiset rauhanturvaajat!

Aamuherätys pimeään

Hyvänen aika. Kävin aamulla jumpassa. Kello soi kuudelta. Ulos lähtiessä oli pimeää. Pimeää! Rappukäytävässä tuli melkein pelokas olo. Mitä minä täällä pimeässä "keskellä yötä" hiippailen? Mutta pihalla olikin yllättävän lämmintä, ja tuli jo reipas olo pelkästä ajatuksesta. Olen niin vähästä vaikuttunut.
Stokkan Motivuksen Niska-selkä jumppa ei ollut ihmeellinen. Eikä ollut juuri remontoitu salikaan. Kumpikin oli ihan ookoo mutta ei mitään special-fiilistä. Vetäjänä näytti olevan sama nainen kuin viisi vuotta sitten, eivätkä liikkeetkään paljon poikenneet aiemmista mutta tsemppasin itseäni(ja hartioitani) ajattelemalla, ettei kotona ikinä tulisi heiluteltua käsiä tuntia. Hyvä fiilis, nyt on käyty.

Päivän plussat

Mahtavaa, kaupassa on taas satsumia! LähiValtsussa kipaisufiilikset nousivat huimasti kun näin satsumalaarin. Täydellistä. Niitä voisi syödä kilokaupalla.

SATSUMA
(Citrus reticulata var. unshiu)
Satsuma on mandariinin ja klementiinin välimuoto, joka on alunperin kotoisin Japanista Kiushun saarelta. Satsumat ovat litteän pyöreitä, ohutkuorisia ja kiiltäviä. Maku on mieto ja hedelmäliha mehukasta ja siemenetöntä. Niiden kuoressa on usein vihreitä läikkiä, mutta hedelmät ovat silti syötäviä ja kypsiä. Satsumat korjataan kypsänä, aivan kuten muutkin sitrushedelmät.

Toinen iloinen yllätys oli kotona lattialla odottaneet kortti ja kirje. Olen kortti ja kirjeihmisiä. Erityisesti tämän päiväinen kirje ilahduttaa, koska luulin menettäneeni viimeisen kirjeystäväni kun Isotätini nukkui keväällä pois. Nyt olen kuitenkin saanut uuden kirjeystävän, ehkä toisenkin. Ihmisten pitäisi kirjoittaa toisilleen. Kirje ilahduttaa aina. Käsin kirjoitetuissa sanoissa on jotain pysyvää, jotain aikaa antavaa. Sitä parasta mitä ihminen toiselle voi antaa.

Määrätietoiselle ja ennakkoluulottomalle puolivaltakuntaa

Se on taas informaation välityksen paikka, sillä yksi maailman parhaimmista työpaikosta, maailman parhaammalla seudulla on avoinna:

Loimaa hakee kaupunginjohtajaa:

Jyvällä tulevaisuudesta
Loimaan kaupunki on oman seutukuntansa kaupallinen ja hallinnollinen keskus varsinaissuomalaisessa kulttuurimaisemassa. Alastaron ja Mellilän kuntaliitosten jälkeen kaupungin väkiluku tulee vuoden 2009 alusta ylittämään 17 000 asukasta.

Oletko jyvällä tulevaisuudesta?

Nykyisen viranhaltijan siirtyessä eläkkeelle etsimme ennakkoluulottomasti eteenpäin katsovaa
KAUPUNGINJOHTAJAA

toistaiseksi voimassa olevaan virkasuhteeseen. Viran kelpoisuusehtoina ovat soveltuva ylempi korkeakoulututkinto ja kokemusta vastuullisista johtamistehtävistä. Arvostamme perehtyneisyyttä kunnallishallintoon, luontevaa ulospäin suuntautuneisuutta, sosiaalisia vuorovaikutustaitoja, elinkeinoelämän tuntemusta sekä määrätietoista kehitysmyönteisyyttä.
Loimaan kaupunginvaltuustolle osoitetut hakemukset liitteineen ja palkkatoivomuksineen tulee toimittaa kaupunginhallitukselle 24.10.2008 klo 15 mennessä osoitteeseen PL 9, 32201 Loimaa.
Lisätietoja virasta antavat kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Teuvo Suominen, puh. 040 771 0452 , kaupunginhallituksen puheenjohtaja Mika Mutala, puh. 050 558 2555 ja kaupunginjohtaja Jorma Kopu, puh. 0500 741 593 . Lisätietoa Loimaan kaupungista: http://www.loimaa.fi/

Kirkkaampi talvi ja valoisampi mieli

Nyt on vasta lokakuu ja olen varautunut ennätyksellisen hyvin talven varalle.(siis sen lisäksi, että ne korkkaamattomat murtomaasukset ovat vielä paketissa) Kotonani on nyt uusi ilon ja valon tuoja, kirkasvalolamppu. Se oli mietteissä jo viime vuonna mutta en saanut aikaiseksi. Joskus vuosia sitten sellainen löytyi jo eräältä tiedostavalta työpaikalta mutta sen jälkeen talvet ovat olleet loskaisia ja pimeähköjä.
Nopean lamppukatsauksen jälkeen totesin, että lamppuja on karkeasti jaoteltuna kahden tyyppisiä. Varsinaisia kirkasvalolamppuja sekä heräämislamppuja. Kirkasvalolamppu vaikuttaa silmien verkkokalvojen kautta käpylisäkkeeseen ja mm. melatoniinin tuotantoon ja heräämislamppu keventää unta valon syttyessä aamulla vähitellen.
Ajattelen oman aivokuoreni olevan sen verran paksu, ettei tässä mitkään sarastukset auta, vaan luxeja oli saatava kunnon heittimellä. Vaikkakin kieltämättä "aamun sarastukseen ja linnun lauluun herääminen vähän houkutti". Snadisti kuitenkin häivähti mielessä näkymä siitä aamusta kun, tipuset tekisi mieli ensimmäisen viikon jälkeen laittaa paremmille laulumaille esim. Kariniemeen.
Valitsin siis pelkän kirkasvalolampun ilman sirkutuksia ja radiojuontajia. Odotan ajatusten kirkastuvan parissa viikossa. Kotioloissa valaistus on normaalisti n. 50 luksia, toimistoissa 500 luksia ja kirkasvalolampun pitäisi olla n. 2500 luksia tehotakseen. Aurinko voi puolestaan porotella toisinaan 100 000 luksinkin voimalla.

Seuralehden-artikkeli
Kansanterveyslaitos suosittelee kirkasvaloa

Viikonloppu vieraissa

Tiluliluliii - ja terveisiä Loimaalta! Mukavasti meni vaikka ainahan sitä on liian vähän aikaa vierailla kotiseudulla. Nyt pääsin sentään bussiin jo perjantaina, mikä olikin hyvä, koska lauantaina heräsin niin järjettömään päänsärkyyn, että puolet päivästä meni tyhjäkäyntiin. Isoäidinkin piti oikein tosissaan ehdottaa, että mitä jos kävisin oksentamassa.(isäpuoli oli edellisiltana tarjonnut lasillisen mustikkaviiniä ja toisen karpaloviiniä) Kotiinpaluuta oli juhlistettu erityisellä kohtuudella mutta hedari oli silti Loimaan torin kokoinen. Epäilisin tahallista myrkyttämistä, jos tarjoaja osapuoli ei olisi ollut yhtä kipeä.
Olo vaati lepoa mutta oli asioita hoidettavana. Eipä muuta kuin ostamaan synttärisankaritarlapselle lahjakorttia hevostarvikeliikkeeseen (tässä vaiheessa pulssi oli noin tuhat, ja väittäisin että norppaäidin(joka oli ystävällisesti kyyditsijänä) kävi jopa vähän sääliksi), ja perillä; liike ei ole auki! Norppaäiti oli vielä viikolla käynyt ystävällisesti ovesta tarkistamassa, ja lauantaina liikkeen piti olla avoinna 10-13. No, suurin murhe ei sillä hetkellä ollut, että lapselle ei ollut lahjaa vaan se että olisi voinut maata isoäidin vessanlattialla rauhassa oksentelemassa mutta sen sijaan oli raahautunut kaupungille - aivan turhaan.
No olo parani, ja pyhä oli päähinejuhlaa. Tuli nimittäin löydettyä eteisen hyllyköstä isoisän aivan huippu ruskeapipo sekä sametinvihreä hattu, joka jostain järjettömästä syystä oli pakko laittaa päähän. Selkeä taantuma. Muistaakseni käytin papan hattuja viimeksi yläasteella. Mutta sammaleenvihreä tirolilaishattu päässä oli niin mukava matkustaa. Huomaan myös isoäitini epäsovinnaisen käytöksen ruokkivan itsessäni samoja ominaisuuksia. Olen myös vähitellen antamassa periksi geeneilleni. Luulen, että taistelu on hävitty. Etenkin kun äitini muistutti että isoäitini oli 50-vuotisjuhlistaan kiittäessään laittanut lehteen ilmoituksen, jossa allekirjoituksena oli: Haa-paska. Hän oli myös osallistunut omaan 50-vuotislahjaansa. Tehtaalla, jossa hän oli töissä, oli laitettu uudempi tulokas lahjakerääjäksi, ja kun hän oli osunut isoäitini kohdalle, isoäiti oli vain pokkana kysynyt, että paljonko ne muut ovat laittaneet; ja kaivanut rahapussinsa ja osallistunut samalla summalla. Reilua. Enää vajaa 15 -vuotta, ja olen samassa pisteessä.
Kotiinpaluustakin tuli mukava. Ystäväni Antti(nimi ehkä muutettu, ehkä ei) soitti bussin ja kertoi tarvitsevansa valokuvasarjaansa naisen käsiä. Ekat kädet olivat kuulemma peruneet, ja toisilla käsillä oli kotona lapsia. Suostuin, vaikken ollutkaan ykköskäsivaihtoehto. Oletan ihmisten pyytävän asioita, silloin kun apua tarvitaan, ja on hauska olla oikeasti avuksi. Sitäpaitsi hyvällä kameralla otettuja katsoo aina mielellään. Kuvien aihe oli kosketus. Toivottavasti Antti saa luvan laittaa niitä myös tänne katsottavaksi, koska lopputulos oli kiinnostava.

Anna mun kaikki kestää vol. 2

No on se nyt perkele, että ennakkoluulot ja rasistisuus saavat vaikuttaa alalla, jonka pitäisi olla ylpeä puolueettomuudestaan ja ammatillisesta osaamisestaan.

En nähnyt eilisiä uutisia, joten ällistyin tänään entisen Lapin kansan päätoimittajan Heikki Tuomi-Nikulan kommenteista. Miten suomessa voi sanoa mitä vain, omalla nimellään ja naamallaan mutta ihminen ei saa olla sitä mitä on? 

Kenellä yleensäkään on varaa heittää ensimmäistä kiveä, tai jos niikseen tulee, niin sitä seuraavaakaan.

Korhosella on ollut alaistensa luottamus ja kunnioitus. Työssä sen pitäisi riittää. Moni hetero joilla näitä ei ole, on vastaavassa asemassa mitä Korhonen haki. Yhteiskunta on sirpaloitunut aikoja sitten. Perusperhe on vain yksi malli. Monella työpaikalla pidetään yksityiselämä vielä täysin erillään töistä. 

 Maakuntalehdistä on löytynyt kautta aikojen maineeltaan kyseenalaisia päätoimittajia. Kylillä on tiedetty - mutta ilmeisesti Almamediassa ei. Suomessa saa olla juoppo tai käydä vieraissa. Raja menee julkilesbossa. Mikä se muuten edes on?  

Lapin matkailu elää turismista. Esitteissä ei eritellä palveluita vain heteroille ja muille. Lapin Kansaa tilatessakaan ei varmasti kysytä laitetaanko lesbo- tai homotilaus, vai onko tämä ihan normaali soveliastilaus. 

Me emme ole samanlaisia tässä yhteiskunnassa. Meistä ei tule samanlaisia, eikä meistä tarvikaan tulla. Mutta jotta pystymme elämään hyvässä yhteiskunnassa, pitää hyväksyä myös toiset. Ehkä Tuomi-Nikulalla on sama ongelma kuin monella muullakin. Epävarmuus itsestä saa aikaan pelkoa ja ennakkoluuloja, ja antaa kummallisen vallan harhan sen kertomiseen "mitä kaikki ajattelevat". 

Suuri kurpitsa

Tänään tajusin, että minusta on tulossa Tenava-sarjakuvien Eppu. Eppu on hahmo joka odottaa aina Halloweenina Suurta Kurpitsaa. Minä puolestani odotan, että tulee syksy(joka siis on jo) ja saan seuraavan hyvän ideani.
Prosessia tukeakseni olen hieman hellittänyt ympäriinsä sinkoilemisesta, mikä on toteutunut noin puoliksi. Hyvä alku sekin. Olen myös päättänyt olla sopimatta liian paljon kaikkea. Myös toteutunut puoliksi. Nämä siksi, että jäisi edes hiukan energiaa ja tilaa ajatella seuraavaa Suurta Ajatusta(kurpitsaa?). Hankalaa tässä on, että maailma ei pysähdy vaikka itse yrittää hidastaa. Harva kattila on myös alkanut pelkästä katsomisesta kiehumaan.
Kukaan muu Tenavissa ei uskonut Suureen Kurpitsaan. (paitsi ressu, ja sekin todennäköisesti jonkun toisen kiusaksi)