Keikkaa pukkaa ja niskaa sattuu

Kyllä oli taas eräilläkin naisilla hauskaa ja aikuista! Armottomat keikkapoliisit(kuvassa oikealla) kiittivät bändiä mutta tuomitsivat ympärillä patsastelleen neuletakkiyleisön. Fiilishän siinä menee jos toiset vain esittävät suolapatsasta ja varovat valkoisia tennareitaan. Siis hyvänen aika! Eikö siellä istumapaikoilla olisi ollut tilaa istua? Pakkoko sitä on änkeä kentälle latistamaan tunnelmaa? Joutui ihan sanomaan eräällekin veromodalle, että "sorry vaan mutta joskus näissä ulkoilmakonserteissa vähän riehaantuu.." kun neitoikaisella oli vaikeuksia ymmärtää etteivät kaikki osaa seistä samanlaisessa hiljaisessa suorassa rivistössä, mitä Kivenlahden cheerleader- harjoituksissa on opetettu.
Eilinen Metallican keikka oli kuitenkin huippu hauska! Teki hyvää huomata, että vähänpä sitä on tapahtunut henkistä kehitystä viimeisen viidentoista vuoden aikana. Eikä se musiikkimakukaan ole niistä Loimaan yläasteen ajoista parantunut yhtään. Helpottavaa ja mahtavaa! Whiplash!
Ainoastaan sijainti oli armottoman väärä. Ei enää koskaan keikalle kentälle neuletakkiporukan sekaan joka on tullut ilmeisen vahingossa väärän musiikin stadionkeikalle! (tai siis olihan se HIM siellä aiemmin..)
Tietysti on ymmärrettävää etteivät kaikki halua kuluttaa koko konserttia sekopäiseen hyppelemiseen(toisaalta, mitä ymmärrettävää siinä on) tai lapselliseen hiusten heiluttamiseen mutta rajansa kaikella. Miksi, oi niiiiiiin miksi pitää tulla keikalle, joka ei tunnut millään tavalla innostavan kevyempäänkään irrotteluun..? kysyy eräskin epätietoinen nainen niska kipeänä. Hämmentävää ja latistavaa. Tietysti oma vika kun ei tullut mentyä jonottamaan eturivin paikkaa päiviä aikaisemmin ja kateellinenhan sitä vain on kun ei päässyt lavanedustajengin kanssa moshaamaan. Mutta oli ällistyttävää nähdä tuhansien ihmisten istuvan sekä seisovan, hillittynä ja paikoillaan.
Mutta musa soi ja oma energia virtasi! Kaikki otettiin irti mitä saatiin. Ääni on pois, kroppa vähän maitohapoilla mutta kyllä kannatti! Erityisesti vanhimmat biisit lämmittivät mieltä, ja Robert Trujillon notkea vartaloa bassoineen silmiä.

Robertin bassosoolo täällä

BoogieWoogiereggaerock`nrollman

Martti oli taas vedossa. Samoin yleisö. Erityismaininta eräillekin naisille jotka olivat pitkästä aikaa edukseen. Sitä se vappu teettää.. Ihan sitä ehti kulmakarvoja nostelemaan kanssa kuuntelijoille, jotka niin amatöörimäisesti heiluivat ikävästi ja olivat ihan humaltuneina viihdepaikalla.
Martilla oli paljon sanomaa. Aikuisesta miehestä, masennuksesta, työpaikkafiiliksestä ja railakkaasta menosta, jonka Martti pystyy tiivistämään niin nasevasti sanoituksiinsa. Mutta maikkiksen kanssa virnisteltiin niin Boogiewoogiereggaerock`nrollmiehen aikana kuin Tein sen mihin näillä lahjoilla pystyy kappaleen aikana:
" tein sen mihin näillä lahjoilla pystyy... en yhtään enempää, - nyt tuulelta kysyn; miltä kuullostaa..mun keissi tää.."
Se on vähän kuin: " Sillä mennään mitä on " Usein on menty ja välillä yllättävän pitkällekin.