Ja kuinkas sitten kävikään

Kyllä ihmisen pää on mahtava kapistus! Voi vaan päättää asioita, ja sitten kroppa tulee perässä. Toisaalta, kroppa voi suorituksen välissä yrittää horjuttaa päätöstä, mutta jos pää ei kuuntele, joutuu loppuosa vain seuraamaan. Aivan kertakaikkisen hieno yhdistelmä. Tämän hienon yhdistelmän ansiosta lenkkeilin tänään Vallilasta Mankkaalle superhyvällä mielellä. Välillä jopa riehakkaalla, koska mielestäni olin niin kingi suunnistaessani vailinaisen kartan kanssa. Mutta loppuvaiheessa kun paukut olivat jo vähän vähemmässä, olisi saattanut olla ihan kätevää suunnistaa ihan oikeankin oppaan kanssa.
Mutta siis hyvänen aika. Nyt olen aivan itse ja omatoimisesti tutustunut Espooseen. Ensimmäistä kertaa hyvin konkreettisesti aloin ymmärtämään missä on Tapiola, Otaniemi ja missä on Mankkaa.

Ja muutenkin. Teki hyvää lähteä pitkälle lenkille, pitkästä aikaa. Etenkin kun edellinen lenkki oli ollut niin takkuista, ja jos tässä yrittää syksyyn mennessä kehittyä, ei se tule muuta kuin rutistamalla.
Olen myös sosiaalinen juoksija. Kaksi tuntia kuluu itselläni huomattavasti nopeammin kuulumisia vaihdellessa kuin pelkkiä maisemia tuijotellessa. Kaiken lisäksi olen erittäin hyvä kuuntelija juostessa. Joskus se saattaa johtua siitä, että vauhti vain on niin kova etten itse pysty tuottamaan mitään.
Tänään fiiliskin oli rento. Vaikka tiesin että perille on päästävä, ja mielellään kerralla melko oikeaa reittiä, ei napannut sulakkeeseen, vaikka välillä joutui hieman arpomaan. Nyt kun monet näkymät olivat uusia, sekin oli viihdyttävää. Olen kyllä kateellinen niille jotka pystyvät lenkeillä tyhjentämään päänsä ja kokevat juoksun jollakin tavalla terapeuttisena. Valitettavasti itse ehdin ajattelemaan vaikka mitä, ja vieläpä moneen kertaan juostessani, eikä sitä tyhjää hetkeä tunnu tulevan.
Tänään meni putkeen myös valmistautuminen. Siis niiltä osin kun sitä hätäisen päätöksen jälkeen pystyy tekemään. Onnistuin löytämään siis täyden patterin. Sen olen sentään oppinut että pidemmälle lenkille on turha lähteä ilman vettä, bussirahaa, ja mp3:sta. Viimeksi mainittua on turha ottaa mukaan vajaalla patterilla. Mikään ei pysäytä paremmin tunnelmaa kuin kohtuullisen hyvin sujuvan juoksun keskellä totaalinen musastoppi. Alappa siinä sitten nostaa tunnelmaa hyräilemällä Maaritin Jäätelökesää..

Kiitokset terassinrakentajille että kutsuitte jätskille. Olisin kyllä mielelläni ollut enemmän hyödyksi mutta nähdessäni rakennusvaiheen, ymmärsin tarjonta ei ihan vastannut kysyntää. Mutta aivan loistava juoksukohde olitte -Tämä pelasti viikkoni!

kuvat: 1. kylttirykelmän kohdalla en ollut yhtään varma mihin suuntaan pitää
2. söpö sorsapoikue(jonka joku varmaan pullaruokkii pilalle) takatöölössä
3. kohti kuusisaarta
4. vaikuttavan näköinen terassipohja
5. aurinko suorastaan säteili toivottaessaan minut tervetulleeksi espooseen