Salil vika, lähdös eka..

Lähdin salille. Viime kerrasta on; vuosia. Nyt oli pakko. Vaikka miten potkin itseäni ja haaveilin paremmasta kunnosta ja paremmista tukilihaksista, niin mitään ei tapahtunut. Näin meni vuosi, toinen..ja kolmaskin. Ainahan sitä tulee jotain tehtyä, hetkittäistä ja irrallista mutta tällaisena ei-urheilullisena ihmisenä pystyy sitä kuntoa parantavaa ja ylläpitävää liikkumista välttelemään myös helposti.
Salille siis. Lähellä on kaupungin ylläpitämä normisali, jonne pystyy ihminenkin menemään. Ruskettuneet solarium-pirkot ja haba-joonakset käyvät jossain kalleimmissa paikoissa. Eipä silti, saan kyllä hyvin oman energiani tuhlattua siihen omaan tekemiseen niin hyvin, etten hirveästi ehdi ympärilleni tuijottaa.
Pukuhuoneeseen, kamat päälle ja kuntopyörälle. Ja sykkeet tappiin - siinä ei paljoa tarvittu. Rapakunnossa on se hyvä puoli, että suunta on vain ylöspäin. Huono puoli on se rapa osuus. Sen nieleminen on tuskaista.
Pyysin avukseni personal traineria Akia. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämä siksi(kin), että salille olisi pakko lähteä. Kun sitä ihmettä ei ollut tapahtunut viime vuosina, ei sitä olisi tapahtunut nytkään, ellen olisi sopinut sitä ulkopuolisen kanssa.
Ensimmäisellä kerralla vedettiin kädet ja vatsa. Ihan mukavasti tuntui. Toisella kerralla jalat ja selkä. Tuntui jo vähän enemmän. Luulenpa, että huominen toukokuu otetaan vastaan tönkkösuolattuna muikkuna.
Jos mitään vinkkiä ihmisille on, niin älkää vaan lopettako, jos vähänkään liikutte. Se uudelleen aloittaminen on hirveää. Toinen vinkki on, että jos sitä takapuoltaan ei itse saa liikkumaan, niin on ihan ookoo pyytää siihen apua a.k.a ihan maksaa siitä. Kyse on omasta terveydestä. Ei ulkonäöstä, ei ihanteista, ei "liikkuvasta lifesylestä" - vaan omasta terveydestä ja hyvinvoinnista.
Jännityksellä odotan missä ollaan kolmen kuukauden kuluttua. Ainoa tavoitteeni on, että liikkuminen tulisi osaksi arkea. Mutta sen vaan sanon, että vatsalihasliikkeiden tekeminen ilman vatsalihaksia on vaikeampaa mitä se tv:ssä näyttä - *puuuuuh*

Happea ja haparointia

 Ensimmäistä kertaa tänä vuonna suksilla. Paras päätös maanantaille. Paljon happea ja hieman haparointia. Ihmisen pitäisi saada olla ulkona päivittäin vähintään tunnin verran. Ei meitä tänne viileähköön pohjolaan sisätiloihin koko päiväksi tarkoitettu. 
Huomenna saattaa käsivarsissa tuntua. Parempi että sattuu kädet kuin pää. 
Taivas oli kaunis. 

" Tosta sitten vaan suoraan  alas-  ja siitä se idea sitten lähti.. "

Aivan fiiliksissä

Mietin juuri olenko voinut kolauttaa viikonlopun aikana pääni johonkin, sillä olen aivan fiiliksissä. Suorastaan euforinen. Tätä tunnetta on saatu odottaa. Ilmeisesti tunne johtuu kuitenkin eilisestä pitkästä lenkistä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna pystyin hölkkäilemään pidemmän lenkin.
En tiedä ehtivätkö antibiootit jo tehoamaan yhdessä yössä mutta kun vasta viikkoa aikaisemmin mietin, että täytyykö koko yrittäminen lopettaa tältä keväältä, muutos on radikaali. Viikko sitten riitti kun juoksin muutaman kerran Töölönlahtea ympäri, sen jälkeen meni kävelyksi, eikä fiilis ollut kovinkaan voittajamainen. Eilen pystyin hölkkäilemään melkein kaksi ja puoli tuntia(2 t 20 minuuttia, näissähän asioissa ollaan tarkkoja). Vauhti ei ollut kova, eivätkä kilometrit viuhuneet mittariin mutta ensimmäistä kertaa tänä vuonna tuli sellainen olo että "kyllä tämä sittenkin tästä". Puolentoista tunnin jälkeen sykekin tipahti ja hölkkäily sujui melkeinpä jopa siedettävästi.
Tukholmaan on enää aikaa 55 päivää. Siinä ajassa ei tehdä ihmeitä. Tai ehkäpä juuri niitä tässä ajassa enää tehdään.
Mutta tällä hetkellä tekisi mieli syleillä koko maailmaa ja uusi innostus on nostanut päätään. Kelikin oli lauantaina aivan uskomattoman harmaa(kuten kuvista näkyy) ja tihkusadekin tuli niskaan. Mutta ei tuntunut missään. Oikeastaan innostuksen sijaan käyttäisin sanaa toiveikkuus. Innostusta ja motivaatiota on kyllä riittänyt mutta toiveikkuus alkoi jo olla minimissään.

Länsiväyläjuoksu
Helsinki City Run
Forssan Suvi-ilta
Espoon rantamaraton
eCross

Lenkkitossut pysyvät itsestään eteisessä

Lenkkitossut odottavat eteisessä. Ei yhtään huvita, eli kiinnosta. Odotan inspiraatiota. Se ei tule. Mp3:seni on irtisanoutunut musiikintoistosta. Koen että jo sekin on syy olla juoksematta. Sen lisäksi, ettei alunperinkään kroppaani ole luotu juoksemaan.
Järjen hiveneni yrittää muistuttaa hyvin heikolla äänisignaalilla, että liikkumisella on tutkittu olevan yhteys fyysiseen- sekä psyykkiseen kuntoon. Kaivelen myös muistiani sen suhteen että, harjoittelu ja treenaaminen tuottavat tuloksia. Tämä tosin edellyttää harjoittelua ja treenaamista.
Edes ikkunasta kantautuva kaunis lehtien havina, kesäinen linnunlaulu, ja pilvien välistä lämpimästi pilkoittava aurinko ei saa juoksemista tuntumaan tänään houkuttelevammalta.
Taistelu on hävitty. En keksi yhtään syytä miksi en voisi mennä lenkille, edes sitten sille kaikkein pienimmälle. Nuivana marttyyrinä alan valumaan kohti eteistä.
Asenteeni palkitaan. Alkaa sataa vettä.

edit 14.32. siis sain juosta sateessa mutta vain kevyehkössä, ja koska rikoin myös rajojani, ja juoksin lenkin vastakkaiseen suuntaan, ja totesin että siinähän on melkein jopa kevyesti viettävä alamäki, oli suoritukseni virkistävä ja jopa melko miellyttvä.