No can do

Tänään lenkillä se sitten kypsyi ja kristallisoitui. Päätös. En lähde juoksemaan Tukholmaan kuuden päivän päästä.
Olo ei ole helpottunut, ei tunnu oikeastaan miltään. Sekin on hyvä. Tavallaan. En myöskään halua heittäytyä tuhkaan kieriskelemään. Talvi oli liian rikkonainen, ja nyt viikonloppuna tullut kurkkukipu oli viimeinen niitti. No can do.
Päätös piti tehdä aivan itse. Odotin kyllä, että se tipahtaisi taivaasta. Ei tipahtanut. Fiilikset repivät kumpaankin suuntaan mutta toivottavasti järki voitti.

Vanne kiristää ja sillä lailla

Viime sunnuntain Länkkärin jälkeen paukahti päälle taas kröhä. Seuraavana aamuna tuntui kurkku karhealta ja sitä seuraavana olikin jo räkää nenäliinassa. Ja sitten alkoikin vanne kiristää päätä. Tämä on niin nähty.
Tukholmaan on 27. päivää, ja olisiko ollut täysin mahdotonta, että viimeisen kuukauden olisi voinut hölkkäillä kunnossa pitkin maita ja mantuja hyvällä fiiliksellä. Maratonin pystyy juoksemaan kuka tahansa, jos treenaa. Joku saattaa pystyä ilman treenamattakin. Minä en pysty.
En viitsi kaivaa arkistoista kuinka monta kertaa tämän vuoden puolella olen ollut flunssassa mutta tuntuu että tammikuun puolen välin jälkeen ei ole ollut kokonaista kaksiviikkoista joilloin olisin ollut täysin terve.
Nyt sitten järki ja tunteet käyvät hirveää painia. Ollakko vai eikö olla, siinäpä kysymys.
Tänään piti käydä kysymässä neuvoa Paavolta. Nurmen neuvo oli että "Itse tiedät, itse päätät."

Seurasaaren kautta Porvooseen

Jos ainut kuva itsestä muodostuisi kanssaihmisille blogin kautta - kuinka täydellistä elämä ja eläminen olisikaan. Tätä pelkästään kirjoittaessa luulen olevani urheilullinen ja tervehenkinen. Mutta täytyy kyllä itsekin ällistellä, että tähänkö tämä elämä ja vapaapäivät ovat menneet. Kotiin kirjojen kanssa linnouttautumiseen ja lenkkiseuran hakemiseen..? Live and learn, live and learn.. Lupasin kyllä itselleni, että kun seuraavan kerran menen Porvooseen, löydän itseni terassilta auringonpaisteesta tai korkeintaan kauniista sisustusliikkeestä mutta ehkä vannomatta paras.
Tukholmaan on 49 päivää. City runin ilmoittautuminen, josta luonnollisesti myöhäistyin, meni umpeen eilen, ja pulssikin on vielä hakusessa. Joten ehkäpä tässä on nyt aivan aiheellista muutama viikko yrittää keskittyä siihen minkä vielä edestään löytää. Siihen asti; sillä mennään mitä on.

Aivan fiiliksissä

Mietin juuri olenko voinut kolauttaa viikonlopun aikana pääni johonkin, sillä olen aivan fiiliksissä. Suorastaan euforinen. Tätä tunnetta on saatu odottaa. Ilmeisesti tunne johtuu kuitenkin eilisestä pitkästä lenkistä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna pystyin hölkkäilemään pidemmän lenkin.
En tiedä ehtivätkö antibiootit jo tehoamaan yhdessä yössä mutta kun vasta viikkoa aikaisemmin mietin, että täytyykö koko yrittäminen lopettaa tältä keväältä, muutos on radikaali. Viikko sitten riitti kun juoksin muutaman kerran Töölönlahtea ympäri, sen jälkeen meni kävelyksi, eikä fiilis ollut kovinkaan voittajamainen. Eilen pystyin hölkkäilemään melkein kaksi ja puoli tuntia(2 t 20 minuuttia, näissähän asioissa ollaan tarkkoja). Vauhti ei ollut kova, eivätkä kilometrit viuhuneet mittariin mutta ensimmäistä kertaa tänä vuonna tuli sellainen olo että "kyllä tämä sittenkin tästä". Puolentoista tunnin jälkeen sykekin tipahti ja hölkkäily sujui melkeinpä jopa siedettävästi.
Tukholmaan on enää aikaa 55 päivää. Siinä ajassa ei tehdä ihmeitä. Tai ehkäpä juuri niitä tässä ajassa enää tehdään.
Mutta tällä hetkellä tekisi mieli syleillä koko maailmaa ja uusi innostus on nostanut päätään. Kelikin oli lauantaina aivan uskomattoman harmaa(kuten kuvista näkyy) ja tihkusadekin tuli niskaan. Mutta ei tuntunut missään. Oikeastaan innostuksen sijaan käyttäisin sanaa toiveikkuus. Innostusta ja motivaatiota on kyllä riittänyt mutta toiveikkuus alkoi jo olla minimissään.

Länsiväyläjuoksu
Helsinki City Run
Forssan Suvi-ilta
Espoon rantamaraton
eCross

Länsirintamalta ei mitään uutta. Tänään työpaikkaruokailu koostui yhdestä proteiinimehusta, pussisopasta(joukkoon piti toki sekoittaa villirucolaa) ja mansikanmakuisesta juomajauheesta. Lisäksi meni pari kuppia kahvia(tavallisen viiden sijasta), sekä runsaasti vettä. Kotona päätin että voin "syödä tavallisesti", koska nyt liikunnan lisääntyessä tarvii myös energiaa. Lautasellinen pastaa SEKÄ minkki p:n suosittelema avocado-pinjansiemenleipä kruunasivat illan. Mutta lautasellinen pastaakin on vähemmän kuin kolme lautasellista, joten tunnen olevani vielä turvallisilla vesillä. Eikä missään tapauksessa ole tarkoitus minkäänlaiseen itsensä rankaisemiseen. Päinvastoin, nyt jos koskaan sitä tarvii tsemppiä ja reipasta energiaa. Ja jos tässä nyt oikein toivelistaa tehdään, niin ei ripaus optimismia ja hyvää tuultakaan olisi pahitteeksi..
Tänään huomasin taas miten lenkille lähteminen porukassa sopii minulle.(yllis) Yksin lenkkeilyssäkin on monta hyvää puolta. Voi lähteä silloin kuin haluaa, juosta minne haluaa, ja sitä vauhtia mitä haluaa. Mutta suurin haaste(olemattoman kunnon lisäksi) itselleni on ajatusten puute. Olen yleensä ajatellut ajatukseni päivän aikana niin moneen kertaan, ettei niistä enää riitä matkaseuraksi. Kun maisemat ja reititkin ovat tuttuja alkaa kahden minuutin kuluttua puuduttaa.
Mutta seuralenkkeilessä innostun jo pelkästä sosiaalisesta ilosta, ja lenkki sujuu aina helpommin. Matka sujuu myös keskimääräisesti aina nopeammin, koska yleensä muut juoksijat ovat pidempi askeleisia. Tänään seuraa tuli naapurin pariskunnasta. Tutustuminen uuteen tuttavuuteen kävi vähän katkonaisesti, koska aina pienenkin ylämäen tullessa pulssini alkoi lähetä 180.. Mutta ehkä näitä kertoja vielä tulee, matka pitenee ja minunkin pulssini laskee. Kiitos kuitenkin M&G:lle sekä Kuismalle hölkkäseurasta!

Kimppakivaa 27.4. - Länsiväylällä

Oi kuinka on kiva, että ihmiset innostuvat kaikesta niin helposti. Tänään ei tarvinnut laittaa kuin yksi Kimppakivaa -meili, ja heti tuli ilmoittautuneita. Sekä osallistujiin, että kuvauspuolelle.

Tällä kertaa Länsiväylä-juoksuun. (kuvat vuodelta 2006)

Olen käynyt hölkkäämässä matkan kerran aikasemmin. Ensimmäiset kuusi kilometria kaduin todella paljon. Määrittelisin jopa, että syvästi. Kevät oli mennyt vähän flunssassa, eikä kilometrejä ollut kertynyt tossujen alle. Ensimmäistä kertaa tuli vahva tunne, että nyt ei kyllä pysty. Ainut syy osallistumiseen oli Ann-Mary, joka oli tosin itse harjoitellut Kalifornian aurinkoisen taivaan alla, eikä halunnut juosta yksin. Tosin enpä muista että seuraani olisi hirveästi 17,4 kilometrin aikana kaivattu. Sain juosta viimeiset 15 kilometriä melko omassa rauhassani, kunnes tavoitin kaksi veteraanijuoksijaa joiden kanssa yhtenä onnellisena ja sympaattisena rintamana saavuimme maalialueelle. Ikäeroahan meillä oli vain n. vajaa 40 vuotta...

Mutta tulipa juostua. Viime vuonna ei tullut mieleenkään. Ei ollut sen aika. Mutta nyt on! (kuuluisat viimeiset sanat- "aina oppii paitsi ei välttämättä")

Tällä hetkellä mukaan on jo ilmoittaunut Nora + Sami, Kimde, ehkä Törmänen, Carde ja Jude - ja mikäli jengi pysyy terveenä ja on mestoilla, mä näkisin että useampikin hulabaloo-hyppelijä nähdään onnellisena aurinkoisella sunnuntaihölkällä huhtikuun lopulla.

Olen luvannut itselleni palkinnoksi farkut.