Pala sokeria onkin melkein tuhat vuodessa

Työkaverini kertoi miten erään tutkimuksen mukaan, ne jotka kertovat päätöksistään toisille, epäonnistuvat useimmin, kuin ne jotka eivät kerro. Ja tämä oli siis luonnollisesti tieteellisesti todistettu. Tähänkö siis perustuu vanha kansansanonta "se kel`onni on..jne". Kun sinulla on jotain tai aiot jotain, niin älä nyt vaan mene siitä kenellekään kertomaan. Itse olen omalla kohdallani kylläkin todennut lupausten ja aikomusten toteutuvan paremmin jos niitä kuuluttaa turuilla ja toreilla. On vaikea olla lähtemättä esim. aamulenkille, jos siitä on mennyt ensin huutelemaan ulkopuolisille.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt salailustrategian päälle. Kun lähellä olevien ihmisten elämän suurimpia käänteitä on kerrottu viime tipassa yllätyksenä, on yhtenä tunteena ollut myös ällistys: "Enkö ole niin luotettava tai läheinen ihminen, että olisit halunnut jakaa tämän asian aiemmin kanssani". Onko maan tapana, että vain onnistumisista ja valmiista ratkaisuista kerrotaan mutta keskeneräisiä suunnitelmia tai erilaisia vaihtoehtoja ei voi pohtia lähellä olevien ihmisten kanssa. Melko itseriittoista. Vai pelätäänkö siinä epäonnistumista? Eikö onnistumisen jakaminenkin olisi mahtavampaa, jos matkassa olisi mukana ihmisiä jännittämässä? "Tuplattu ilo vs. jaettu suru".
Asiaan. Tämän kuun aikomus/yritys on välttää töissä palasokeria. Ennen join kahvini maidolla, ja isoon lasiin sain tiputettua kaksikin palaa sokeria. Nyt olen siirtynyt maidottomaan versioon siitä syystä, että rasvaton maito näyttää minusta värjätyltä pesuvedeltä. Kahvilasini koon olen  myös tiputtanut  pienempään sekä sokeripalan yhteen. Sokerin paloja saattaa työpäivän aikana kulua neljä. Viikossa se on kaksikymmentä, kuukaudessa hyvässä lykyssä kahdeksankymmentä ja puolessa vuodessa 480 sokeripalaa jne. Tähän lisäksi tietysti se sokeri, joka kahviin lisätään vapaa-aikana.
Katsotaan miten käy. Palaamme aiheeseen tällä kanavalla.

Aiheesta muualla:
Sokerisyöppö on väsynyt ja hajamelinen

Kerta se on ensimmäinen! ja toinen! ja kolmas! ja..

Se oli sitten lenkkipäivä. Ja se vihoviimeinen - starttipäivä. Jos nyt en parane lopullisesti, ja pysy terveenä voi Tukholman unohtaa. Järkevä ihminen ymmärtäisi ettei nyt muutenkaan enää ole tarpeeksi aikaa mutta "ainahan sitä voi yrittää kun sille päälle sattuu!" Joten tänään se taas alkoi.
Vaikka ihan ilman kröhimättä kieppaus ei mennyt, olen toiveikas. Tänään meni 40 minuuttia. Enää siitä siis puuttuu viisi tuntia..
Mutta jos huomenna pääsen uudelle lenkille. Ja yli huomenna. Ja sen jälkeen, niin ensi viikolla olisi mahdollista juosta 1,5 tuntia. Ja sittenhän enää kokonaisajasta puuttuu enää nelisen tuntia jne.
Kieltämättä myös tänään loskassa liukastellessani käväisi mielessä että syksyn juoksutapahtumissa on pointtinsa. Silloin on koko kevät ja kesä aikaa treenata olosuhteissa jotka ovat miellyttävät, ja jopa itsessään kutsuvat. Loskassa lumipenkkaan keikahtaminen tietysti kasvattaa luonnetta, mutta kun se on se kunto jota tässä nyt yritetään jumpata. Tuota toista jo on.

Vaa`an tuijottelua

Puhutaanpa ostosten lisäksi toisesta huippu tärkeästä asiasta, eli painosta. Painohan on yksi ihmiselle tärkeimmistä asioista. Ja määrittää naisen paikan ja arvon tässä yhteiskunnassa. Ulkonäön lisäksi. Ainakin jos määrittää totuutensa netin keskustelupalstojen perusteella..( Tietysti vielä etenkin jos miettii arvonsa olevan painonsa verran kultaa. Tässä tapauksessa toivonkin, että joku tulee tarjoamaan tuota kultamäärää vähän joskus myöhemmin. (Tai jo jos ihan pakko olisi ottaa, niin kyllä se menisi nytkin.)
Asiaan. Paino on vihdoin pudonnut kolme kiloa. Ehkä. Toivottavasti. Nämä määreet sen vuoksi, että olen huomannut, että paino saattaa ilman syömistäkin heitellä hurjasti. On eri asia jos paino nousee joulun jälkeen viiden suklaarasian, kolmen punaviinipullon, puolen kilon kinkkumätön yms. settien vuoksi, kuin että "ilman että syö mitään" - ja pari kiloa onkin hujahtaen tullut takaisin, jäädäkseen.
Erityisen ärsyttävää se on luonnollisesti silloin kun luulet olevasi ilmiömäisessä vauhdissa, hyvä tsemppi päällä, menet punnittavaksi, syöt yhden voileivän, ja olet takaisin lähtöpisteessä. Jos olisi heikompi luonne, saattaisi jopa kokea lannistumista.
Oman vaakani mukaan painoin kaksi viikkoa sitten kolme kiloa enemmän, ja nyt tuo lukema on pysynyt pari päivää. (kyllä, valitettavasti hypin vaa`alla joka ikinen päivä)
Onko se ollut helppoa? On ja ei. Nyt löytyi tahtotila ja vire. Ja duunin kaapista nutriletit, joten ehkä se nyt on ollut helpompaa. Mutta jos fiilis olisi ollut takkuisampi, niin silloin koko homma olisi voinut kaatua omaan mahdottomuuteensa. Asioilla on aikansa ja paikkansa.
Totta kai olisi ollu hauskempi käydä työkavereiden kanssa näiden parin viikon ajan lounaalla, ja totta kai olisi ollut kiva syödä vapaasti kaikkea. Lenkkikilometritkään eivät kartu ilman lenkkeilyä, ja hot yogakin kävi hyvin dieettiurheilusta.
Mutta vielä tämä on mennyt iisisti. Viime viikonloppuna olin syömässä normaalisti isoäidillä ja illalla käytiin Loimaan huvielämässä vielä ulkona. Tänään sitten lähtikin koko kuurista sokka irti ja meni aivan hullutteluksi kun kotona söin kolme lautasellista kaalikeittoa.(ja itseasiassa minkki p:llä yhden hedelmäkarkin!) Mutta kyllä siitä olikin sitten huono-omatunto, vaikkei siinä ollut edes perunaa joukossa.
Jäljellä olevat kaksi kiloa, tai kai varmuuden vuoksi kolme, ovat tiukassa. Nyt kun on lopettanut lounaat, käynyt liikkumassa, korvannut kotiaterian nutriletilla ja syönyt herkkuina puuroa tai jugurttia, pitää alkaa yrittää tosissaan. Onneksi ystävät ja hyvät vinkit ovat lähellä; Kiipeli totesi jo että painava reppu selässä metsässä kuluttaa paljon. Myös saunomista on ehdotettu. Ei sanottu kenen kanssa.