Ihmiset poistuvat hiljaa kuin valo (caj westberg)

Keitin kahvia ja sytytin kynttilät. On hautajaispäivän aamu. Tuntuu kuin aika olisi muuttanut muotoaan. Yhtäkkiä ei ole enää "puolen tunnin päästä pitää", vaan on vain hiljaista läsnäoloa, jossa valmistautuu jäähyväisiin. Pesee hampaat, pukeutuu. Varmistaa ettei sukkahousuissa ole reikää ja että kotiavaimet ovat mukana. Juo kupin kahvia toivoen, ettei koko aamua kahvikuppineen olisi, tietäen, ettei toivominen näissä asioissa ole ennenkään auttanut. On vain läsnäolo ja jäähyväiset.

Ei sitä vielä tiedä, miten

muiston varjo kasvaa.

Puun kuvajainen kasvaa

sateiseen veteen.

Mutta älä sure. Niinkuin surit:

ei maailma minua vie.

Minä kuljetan maailmaa.

Niinkuin rakkauden voima kuljettaa,

ottaa syliin eikä päästä.

Niinkuin maailmankaikkeus

on rajaton ajassa ja tilassa,

niin minä nukun 

rakkauden sylissä.

Sirkka Turkka

Vaikka on kesä, 1983

  

Lainattuja sanoja

Aina välillä elämässä tulee tilanteita jolloin sanat katoavat. Niitä ei vain ole. Ympärillä on paljon sanoja, runsaasti lauseita ja loputtomasti virkkeitä mutta mikään ei vain tunnu oikealta. Näissä tilanteissa olen välillä oppinut etsimään niitä muilta. Sanoja ja lauseita, jotka on jo sanottu. Muodostettu ja sovitettu yhteen.
Nyt lainaan Anna-Maija Raittilaa:

Tähän syksyn rakkauteen
ei kätekeydy mitään pimeää
sillä surussa ei ole muuta
kuin lähteviä lintuja.
Ja me olemme
parvessa mukana.
 Anna meidän kaikki toisillemme, 1974

28. toukokuuta...

Tämä on sinun päiväsi. Päivä jonka pysäytit. Pysäytit monen ihmisen päivän. Toukokuun 28. päivä. Tällä viikolla olen kuullut sinusta muistuttavaa ääntä usein. Muistan sen päivän illasta kuinka istuimme ystäviesi kanssa Tervasaaressa ja laitureihin kiinnittyneet purjeveneet ja niiden fallit kilkattivat mastoja vasten voimakkaassa iltatuulessa. Tuntui kuin olisit viestittänyt niiden kautta meille viimeisiä hyvästejäsi.
Minulla on sinua ikävä. Ikävä. Tämä on se päivä jolloin sen voi sanoa. Miksei olisi? Olit kuitenkin niin läheinen ja tärkeä. Sieluntoveri.
Meillä kaikilla on sinua ikävä. Ymmärrätkö? Ikävä. Se on hinta, joka jäi meidän maksettavaksemme siitä ilosta, että polkumme kohtasivat. Maksan sen mielelläni. Korkoineen. Ehdit opettamaan monta asiaa, ja muistoillahan ei ole hintaa.
Mutta tiedätkö, ei tämä hauskaa ole. Tämä ikävä. Se nostaa kyyneleet silmiin, saa palan kurkkuun ja saa kuitenkin toivomaan, että asiat olisivat toisin. "Jos vain..."
Mutta olen minä iloinenkin. Me kaikki olemme. Niin suurisydämistä lahjaa kuin sinä olit, eivät kaikki saa edes kerran elämässään. Meistä moni pääsi nauttimaan kaikista puolistasi lukuisia kertoja. Ihailen vieläkin tapaasi kohdata ihmisiä. Sait aina ystäviä, eikä siinä katsottu passia ei hammasharjaa... Kunpa vain..
Mutta aikakin on tehnyt tehtäväänsä. Saat meidät myös hymyilemään, edelleen. Ilo, nauru ja elämisen riemu ja rikkaus--ne ovat myös osa sinun päivääsi.

Hyvästi

Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.

Ja jos huomisaamuna herään
vieraalla lakeudella
vieraan viljapellon sylistä
juurissani uusi multa,
niin silloin minä päästän taivaan ja tuulen
sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi

aulikki oksanen

Osanotto lapselle

Huomasin joutuneeni uuden tilanteen eteen. Vielä aika herkän ja tunteita sisältävän kysymyksen äärelle. Mitä laittaa lapsen osanotto -korttiin..?
Viime vuosina on alkanut tuntua, että meillä suomessa ehkä liian helposti "jätetään toiset rauhaan" surun keskellä. Varmaankin, koska ei haluta tungetella, vaan osoitetaan kunnioitusta jättämällä toisille tilaa mutta sillä vaikutuksella, että surija saattaakin kokea itsensä hylätyksi, jopa jätetyksi tai unohdetuksi surunsa keskellä.
On surullista aikuisenakin menettää oma vanhempansa mutta jos vanhemmat ovat saaneet elää pitkän elämän, pystyy surun keskellä ymmärtämään sen osana luonnollista elämän kulkua. Surullista mutta luonollista. Lapsen menettäessä isän tai äidin, kääntyy elämä päälaelleen. Toinen elämän tärkeimmistä ihmistä on poissa, ikään kuin kesken kaiken ja ikuisiksi ajoiksi. Ei lapsi voi sellaiseen valmistautua, eikä pidäkään.
Meillä aikuisille on runoja ja värssyjä jotka koskettavat kauneudellaan mutta lapsen maailmassa ne voivat vielä tuntua etäisiltä. Uskon silti, että osanotto ja lähimmäisten lämpimät ajatukset kantavat lastakin. Suru voi myös yhdistää, iästä riippumatta, vaikka jokainen tekeekin omaa surutyötään ja on sen äärellä usein yksin.
Asia ratkennee niin kuin moni muukin tämän aihepiirin ympärillä. Riitänee kun hyvää tarkoittaen sanoo mitä osaa. Sanoilla usein tapana löytää kirjoittajansa luokse.

Lapsen suru tarvitsee aikuista - Verkkoklinikka
Lapsen suru - kun isä tai äiti kuolee - Introspekt
Lapsen surusta myös hieman täältä

Aika parantaa

Aika parantaa. Kun elämässä muutaman kerran tapahtuu jotakin, minkä korjautumiseen auttaa vain aika, oppii järjen kanssa luottamaan siihen, että niin myös tapahtuu.
Toipuminen ja eheytyminen vaatii aikaa. Satuttavat asiat tulevat yleensä yllätyksinä. Ikävinä yllätyksinä. Usein niitä ei edes halua miettiä etukäteen vaihtoehtoina, ja menetyksen kohdatessaan saattaa tulla imaistuksi suuren aallon mukana tunneliin, josta pois löytäminen ei tapahdu hetkessä.
Surusta selviytyminen vie aikansa. Sillä on oma kiertokulkunsa arjessa. Ajatukset pitää ajatella läpi. Kysymykset, jossittelu, kiukku, masennus...Vaiheet vaihtelevat. Niiden kestot ja tunnetilojen vahvuus.
Joskus huomaa, ettei ole vielä ajattelun aika. Häivähdyksenomaisesti jossakin asiassa ajatuksissa piipahtaminen tuntuu vielä niin pahalta ettei kestokyky riitä. Pitää antaa ajan vielä kulua. Odottaa ja eheytyä.
Mutta jos surujaan ei sure, ne saattavat jäädä olkapäille istumaan. Elämäänsä kantaa mukanaan. Jos asioita pakenee liialliseen tekemiseen tai näkemiseen, saattaa ajan myöden muuttua huonoryhtiseksi möykyksi. Ikäviä asioita ei voi työntää autotallin nurkkaan tai kenkälaatikkoon.
Aika parantaa. Joskus kuukauden päästä tuntuu paremmalta, joskus helpottaa ensimmäisen vuoden jälkeen. Toisinaan tarvitaan useampi vuoden kierto, jotta tapahtunutta voi käsitellä kevyemmin tuntein.
Ikäväkin helpottaa vaikkei se kokonaan katoa. On lohdullista ajatella, että luopuminen on löytämistä. Sureminen ei ole unohtamista. Se päinvastoin antaa tilaa uuden löytämiselle, ja ajan kanssa eheyttää niitä haavoja joita menetys on aiheuttanut. Lopuksi jäljelle jää iloa ja kiitollisuus siitä mitä on ollut, tilaa elämän tuoda jotain uutta ja vahvuutta kohdata elämässä myrskyisämpiäkin päiviä.

Pari sanaa surusta

Jo muutama viikko on näyttänyt elämästä, itsestä ja muista ihmisistä puolia, joita ei olisi nähnyt, tai joihin ei olisi kiinnittänyt huomiota, jos asiat olisivat menneet toisin.
Oman surun ja toisten surun kohtaamiseen ei voi valmistautua kun suru tulee yllättäen. Voiko siihen sitten aina muutenkaan..
Aluksi toimii shokissa ja on neuvoton. "Eihän tämän näin pitänyt mennä". Sen jälkeen iskee järkeily ja vastatunteet. "Tapahtunutta ei voi muuttaa" ja "elämä jatkuu" -tyyppinen päättely, ja kuitenkin tietää että matkaa on vielä kuljettavana ennen kuin asia on käsitelty, ja oman surunsa kanssa voi olla sinut.
Tulee mietittyä omaa elämäänsä ja rooliaan ystävänä, ihmisenä, perheenjäsenenä, lähimmäisenä.. Mikä merkitys omalla elämällä on, mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko voinut ja jos olisi, niin olisiko se vaikuttanut mihinkään. Paljon jossittelua, eikä yhtään vastausta. Saman ajatusmyrskyn keskellä miettii myös elämää ja sen tarkoituksenmukaisuutta, mikä on luonnollisesti kehä jolle aina kannattaa hypätä.. Mikä elämässä on kallisarvoista, jos se mikä on kallisarvoista, ei enää olekaan..Tätä pyörittelyä voi jatkaa suru polttoaineena, päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kaupalla.. Suuret filosofit ovat käyttäneet siihen koko elämänsä.

Samalla tulee huoli myös muiden surusta.. Voiko lähimmäisenä helpottaa toisten oloa, ja onko jotain mitä voi konkreettisesti tehdä. Meillä suomessa on totuttu, etenkin kaupungissa olemaan ehkä jo hieman liiankin hienotunteisia ja jättämään surevalle tilaa. Maaseudulla koko kylä voi ottaa kollektiivisesti osaa suruun, ja suru on arkisempi, pakollinen osa elämää, jolle on tietyt toimintamuodot. Nyt helpommin suretaan piilossa ja itsekseen vaikka yhteisöllisyys voisi tuoda menetykseen kaivattua lohdutusta.

"Otan osaa" saattaa sanojasta tuntua kevyeltä ja liian tyhjältä. Mutta se sisältää kaiken sen mitä haluaisi sanoa tai tehdä, jos niitä sanoja ja tekoja olisi. Myös surijalle niillä sanoilla on merkitys. Tietää ettei sanoja ole, tietää että ihmiset ympärillä haluaisivat auttaa, ja osaltaa myös tuntevat itse surua, ja surevat kanssasi. "Otan osaa" on muutenkin kaunis sanayhdistelmä. Englantilainen "I`m sorry" välittää kyllä pahoittelun mutta "Otan osaa" kertoo tavallaan myötäelämisestä.
Liian lähellä, tai liian välittävä ei voi olla. Jos sureva on väsynyt, tai ei pysty ottamaan vastaan osanottoa, kyllä hän pystyy sen kertomaan eikä siitä tarvitse loukkaantua. Pahinta on jättää ihminen koteloitumaan oman surunsa kanssa, jättää yksin ja antaa eristäytyä. Eihän täällä aina jaksa normaalin hullunmyllyn keskelläkään itsekseen, saatika sitten kun elämä hetkeksi pysähtyy kokonaan. Kuva: Raimo Utriainen: Suru, 1975. Photo: Ari Karttunen/EMMA
Oma keho surutyön välineenä
Artikkeli surusta
Surun kohtaaminen