Löysin eilen itseni ystäväni Riikan kanssa Studio Shangri-La:n intensiivi-burleskitunnilta. Vapaaehtoisesti. Eniten yllätyin ehkä itse.
Päätös intensiivi-iltaan osallistumisesta tapahtui tyypilliseen tapaan nopeasti. "Mäkin lähden, jos sä lähdet." Sähköpostilla ilmoittautumiset ja loppuviikosta paikalle.
Studio Shanri-La sijaitsee Lauttasaaressa, teollisuuskiinteistön näköisen talon yläkerrassa. Se on Suomen ensimmäinen burleskikoulu. Samoissa tiloissa järjestetään myös kehonhuoltoa ja pilateskursseja.
Olimme paikalla hyvissä ajoin ja odotimme vuoroamme pienessä pimeähkössä eteistilassa. Oven takaa kuului tuttu poksahdus. Mietin kuulinko väärin. En kuullut. Kun ovi avautui, meitä oli vastaanottamassa viehättävä opettajamme Cherry - pöydällä avoin skumppapullo laseineen. Miellyttävää.
Aloitimme pienellä esittäytymiskierroksella, historiakatsauksella ja lasillisella. Reippasti totesimme Riikan kanssa, että ikinä emme ole tällä saralla mitään tehneet, emmekä kyllä livenäkään nähneet.
Opettajamme painotti, että burleski on pääsääntöisesti viihdettä. Se heijastui myös meihin. Ilta tuntui hauskalta, mielenkiintoiselta, haastavalta - ja luonnollisesti se tuntui myös kropassa. Kaikki mikä näyttää helpolta - tai joku saa näyttämään helpolta, on yleensä vaikeaa. Niin tämäkin.
Ohjaajamme Cherry oli ihastuttava. Valoisa, teatraalinen ja ammattitaitoinen. Kahdessa tunnissa oli teoriaa, perusteita, liikesarjoja ja variaatioita. Aika kului nopeasti. Tuli kuuma. Nauratti ja selkäkin kipeytyi. Vanha taipui ja ei taipunut. Ei haitannut - kaikki asiat tarvitsevat toistoja, toistoja ja toistoja. Rytmi löytyi ja katosi. Mutta hyvä mieli pysyi yllä.
Kuinka helppoa on riisua jalasta sukka? No ei kovinkaan. Tai hansikas. Vähän helpompi. Entä tasselit? Se oli se helpoin osuus.
Suomen Burleskininstituuttiin pääsee kurkkaamaan tästä linkistä.
Studio Shangri-La puolestaan löytyy täältä
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, huhtikuuta 02, 2016
torstaina, kesäkuuta 20, 2013
Kävin elokuvissa
Kun kerran kirjan kannet saatiin auki, oli seuraava looginen askel käydä elokuvissa. Pääsin hyvässä seurassa katsomaan Sofia Coppolan The Bling Ringin. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo nuorista, jotka ihailevat rikkaita julkkiksia, kaivavat netistä heidän tietojaan ja käyvät ryöstämässä heidän kotejaan. Väliin mahtuu sitten nuoruuden kaikkivoipaisuutta, juhlintaa ja merkkivaatteita.
Suosittelenko? Voin suositellakin - mutta kevein odotuksin. Paras syy ehkä olisi mennä katsomaan, että näkee "no minkälaisen elokuvan se Sofia Coppola on nyt tehnyt". Itselleni elokuva oli ehkä pienoinen pettymys mutta koska "Lost in Translation" on yksi elokuvamaailman lempilapsiani, niin ehkä odotukset olivat ylimitoitetut. Mukaan mahtuu toki kaunista kuvakerrontaa, tiiviitä tunnelmakohtauksia ja osittain vahvaa fiilistäkin mutta henkilöt ja heidän suhteensa tuntuvat jäävän ohuiksi ja pinnallisiksi.
Yhdentoista aikaan illalla seisoin ystäväni kanssa Nummelan bussiasemalla. Kesäilta oli lämmin ja valoisa. Neljä vuodenaikaa. Talvella tuohon aikaan ei yleensä jaksa kuin raahautua pesemään hampaat mutta kesän koitettua samaan aikaan käy elokuvissa ja tapaa ihmisiä. Neljä vuodenaikaa, totta tosiaan.
Totuus on aina tarua ihmeellisempää..

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2012
Rakkauskortti tuli - pyytämättä ja tilaamatta
Toisilla on taito muistaa ja huomioida ilahduttavasti. Esim. Hnna on yksi tällaisista ihmisistä.
Tänään aamulla sain erikoislähetin mukana tuliaisen. Yllätys oli pakattu valkoiseen muovipurkkiin, jota kiersi punainen silkkinauha. Nauhasta roikkui vielä sydämen puolikas, josa luki I love you.
Kuinka liikuttavan ihanaa. Enkä voinut olla nauramatta kun avasin purkin. Kaksi täydellisen sävyistä kynsilakkaa; keväisen keltaista ja energisen punaista, sitruunatippoja(aivan ihania esim. kuumaan veteen lisättynä) sekä karkkirannerenkaat. Kyllä, sellaiset venyvät, joita voi sitten hetken tullen aina nuolaista. Vastuullisena lahjoittajana Hnna oli laittanut mukaan myös xsylitol-purkkaa sekä rusinaa. Sellaista tilannetta ei olekaan mitä rusinapaketti ei pelastaisi. Kun rusinat on syöty ja ranteet nuoltu niin ainut asia mistä elämässä pitää olla huolissaan on happohyökkäys.
Eikä paketti olisi ollut täydellinen ilman mukana olleita aviisin sivuja. Tiede-lehdestä. Näistä sivuista sain tärkeitä vastauksia kiperiin kysymyksiin, kuten voiko liikaan hapensaantiin kuolla? (Kyllä voi.)
En tiedä tunteeko sitä itsensä paremmaksi vai huonommaksi ihmiseksi tällaisen lähetyksen jälkeen. Huono ihminen itsessä miettii heti milloin on viimeksi itse väsännyt jotain näin kivaa kennellekään...Mutta niin hauskaa ja ilahduttavaa on tällainen saada, että sen ilon haluaa jakaa muidenkin kanssa. Ja kun ajan kuluttua kynsilakat ovat rapistuneet ja sitruunatipat kulutettu viimeiseen tippaan asti, muistuttaa kortti jääkaapin ovessa, kuinka äärettömän suurella skaalalla tälle pallolle mahtuu huimaavan kauniita asioita. (Kiitos.)

![]() | |
| Possu ja lintu. |
perjantaina, maaliskuuta 09, 2012
Kortti tuli
Olen aina ollut vahvasti kirjeiden ja korttien puolestapuhuja. Tänään se taas palkittiin.Ihminen on usein luovimmillaan lomalla, vireyden ollessa flow-tilassa ja kynän suorastaan virratessa elämää suurempaa tekstiä. Näin tässäkin lomalta lähetetystä tervehdys kortissa. Sitä flowta on tullut.
Tekstiä, kuvituksineen, tuli lähettäjiltä jopa niin paljon, että osa osoitteestakin on jäänyt jalkoihin. Ei hätää. Itella skarppasi ja toi arvolähetyksen perille.
Tunnisteet:
alpo suhonen,
kortteja,
posti,
postilaatikko,
päivi räsänen,
tissit,
ystävyys
lauantaina, syyskuuta 03, 2011
Meidän poika ja runoja sotaharjoituksissa
Kyllä se on kuulkaa kulttuuri, joka tekee ihmisen sielulle hyvää! Varma syksyn merkki onkin, kun taivas repeää ja vettä tulee kuin..esterin saavista..niin kylmää keliä pakoon kääriydytään kulttuurin huomaan.
Maanantainta avasin teatterisyksyn Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön "Meidän poika" esityksessä, teatterista tykkääjien Tyrkky-tiimimme kanssa. Esitys kertoo kiusatusta pojasta, joka suunnittelee kauppakeskuksen räjäyttämistä.
Pelkäsin ennen esitystä, että se olisi kestämättömän angstinen tai ahdistava. Pimeänä syysiltana, työpäivän jälkeen olin huolissani hieman omasta vastaanottokyvystäni mutta Meidän poikapa piti koko esityksen ajan otteessaan eikä livennyt yliangsti-revityksen puolelle. Aihe nosti toki palan kurkkuun, sai miettimään kuinka turvattomia lapset koulujärjestelmässämme ovat ja miten tänäkin päivänä kaiken vain annetaan tapahtua. Hannan kanssa olemme tätä puineet usein. Asioihin kuuluu puuttua, se on jokaisen aikuisen velvollisuus.
Luen yleensä sekä kirja- että teatteriarvostelut jälkikäteen. Nyt kun vilkaisin Suna Vuoren arvostelua esityksestä, joka toki myös kehuu näyttelijätyötä, mistä me maallikotkin pidimme paljon - jäin miettimään, että johtuiko esityksen "kestettävyys"siitä ettei se päässyt ihon alle. Oli "helppo" katsoa kun pystyi katsojana pysymään tapahtumista ja tunteista hieman etäämpänä..?
Viikon toinen kulttuuri-ilta oli keskiviikkona, kun Runokuun vesibussi starttasi Kauppatorin rannasta kohti Santahaminaa. Ohjelmassa matkalla oli kaupunkisuunnittelua sekä runoutta. Paikan päällä meidät vastaanotti entinen upseeri nykyinen luontokuvaava Jarmo Nieminen ja kiersimme reippaan pari tuntisen pitkin Santahaminaa, kuullen sen historiasta ja luontolajeista. Sen verran epämääräisen näköisiä olimme, että eräänkin joukkuetelttalaisten oli pakko kysyä; " anteeksi mutta saako kysyä, että mitä porukkaa te oikein olette..." Kulttuuri saattaa hämmentää puolin jos toisin.
Illan ehdottomasti epätodellisin hetki oli kun lähestyimme pientä hiekkaista urheilukenttää. Kentän laidalla olevasta puusta roikkui köysissä uimaria esittävä performanssitaiteilija ja loput performanssiesiintyjät esittivät omilla tyyleillään eri lajien harrastajia kentällä. Mustiin pukeutunut herra kuolema työnsi kuulaa, joulupukin näköinen urheilija hiihti, Terse-kaksikko lenkkeili kiiltävissä teryleeneissään ja modernin tanssijan liikkein etenevä jääkiekkoiliaja oli unohtanut päällysvaattensa... Tämän kaiken luonnollisesti selosti itse Höyry Häyrinen.
Eikä tilannetta yhtään tehnyt normaalimmaksi se, että kaikki tämä tapahtui sotaharjoituksen keskellä.
Matkalla kotiin piti hieman hengähtää ja oikein miettiä mitä sitä tulikaan nähtyä, kuultua ja koettua.
Meidän poika; arvostelu Suna Vuori HS

tiistaina, maaliskuuta 08, 2011
Eikä tässä vielä kaikki
Ja mitä odottikaan kotipostilaatikossa?! Askarreltu kortti! Tässä kohtaahan viimeistään kuuluu Suomessa sanoa, että "tämä on kyllä ihan liikaa." Ja höpön höpön - kyllä sitä ihmisellä on kapasitettia ilahtua ja iloita kahdestakin kortista saman päivän aikana.
Aivan mahtavaa. Nyt on kyllä hyvä mieli! Ei tullut viime lauantaina lottovoittoa, eikä kyllä maailman rauhakaan ole vielä julistettu mutta ihminen voi silti olla iloinen. KIITOS!

Oikea postikortti on erityisen erityinen. Aidosti.
"Sulle on tullut POSTIKORTTI!", huudahti päivän postejamme läpikäyvä työkaveri. En uskaltanut heti innostua, koska kaikenlaisia lippulappusiahan sitä singahtaa pöydälle harvasepäivä. Mutta kyseessä oli kuin olikin, ihka oikea - itse käsinkirjoitettu - fyysinen postikortti. Varmuuden vuoksi työkaverini vielä pohti ääneen vielä, että "älä nyt vaan sano että se on kuitenkin joku mainosposti". Ei ollut mutta ehkä suhtautumisemme kertoo jotakin ympäristöstä josta elämme.
Siinä se oli. Ja nauratti myös ensimäiselle riville kirjoitettu sähköpostiosoite, tätähän se on. Lähetämme sähköisesti kirjeitä mutta postipojalle jää enää vähän euroihin liittymätöntä postia kannettavaksi. Tietysti minua myös lämmitti kortin painettu viesti, runsaasta käsialakirjoituksesta puhumattakaan. Korttiin oli painettu: "Muut ovat muita - Sinä olet erityinen! " Ihanan egoa hivelevää. Lähettäjän piti vielä varmistaa, että " ei siis, sillä tavalla erityinen vaan aidosti erityinen." Kummasta erityisestä sitä sitten olisi enemmän huolissaan..Kiitos Sinulle lähettäjä, Sinäkin olet erityinen, sekä aidosti oikea Aarre. Tästä ilahtuneena lupaan myös tsempata ja lähettää erityisiä kortteja erityisille lähimmäisille erityisen usein. (alkoipas tuo erityinen sana vähän keulimaan)
Siinä se oli. Ja nauratti myös ensimäiselle riville kirjoitettu sähköpostiosoite, tätähän se on. Lähetämme sähköisesti kirjeitä mutta postipojalle jää enää vähän euroihin liittymätöntä postia kannettavaksi. Tietysti minua myös lämmitti kortin painettu viesti, runsaasta käsialakirjoituksesta puhumattakaan. Korttiin oli painettu: "Muut ovat muita - Sinä olet erityinen! " Ihanan egoa hivelevää. Lähettäjän piti vielä varmistaa, että " ei siis, sillä tavalla erityinen vaan aidosti erityinen." Kummasta erityisestä sitä sitten olisi enemmän huolissaan..Kiitos Sinulle lähettäjä, Sinäkin olet erityinen, sekä aidosti oikea Aarre. Tästä ilahtuneena lupaan myös tsempata ja lähettää erityisiä kortteja erityisille lähimmäisille erityisen usein. (alkoipas tuo erityinen sana vähän keulimaan)maanantaina, tammikuuta 24, 2011
Jeanne d`Arc ja Marrakesh
Ensimmäinen kuukausi uudella paikkakunnalla, uudessa kodissa ja vanhassa talossa on ylittänyt odotukset jo nyt. Toivotaan, ettei tämä lähinnä heijastele odotusten tasoa...
Mutta positiivisen vireen, joskin tämän hieman erikoisen kaaoksen keskellä ovat saaneet aikaan ystävät. Ystäviä on nimittäin jaksanut jo nyt raahautua tänne maalle, raitiovaunun tavoittamattomiin.
Olin henkisesti valmistautunut, että "sitten kesällä" ja "ehkä vähän myöhemmin" -vierailuihin mutta monta kulkijaa on jo löytänyt tiensä tänne Metsolaan. Muutamat aivan yökylään asti.
Tämä aasinsiltana seuraavaan tee-esittelyyn. Ystävien tuomana tuliaisiksi tuli teetä suoraan Eerikinkadulta. Olen melkein päivittäin mennyt bussilla tämän houkuttelevan teeliikkeen ohi, mutta en ole koskaan ottanut asiakseni käydä siellä.
Nyt pääsin vihdoin maistamaan ja haistamaan kahta varsin erilaista mutta yhtä hyvää yhdistelmää. Jeanne d´Arc tuoksuu aivan ihanalta. Hieman ehkä omenaiselta ja tuoksutellessani sitä, se saakin minut hymyilemään ja muistamaan Hubba Bubba -purkan. Marrakesh puolestaan tuoksahtaa hieman arvokkaammalta mutta kuitenkin puhtaalta, lempeältä ja ihanan raikkaalta. Se onkin marokkolaistyyppinen minttutee, johon on yhdistetty vihreää kiinalaista gunpower teetä.
Kiitos Papunen erittäin paljon. Kun sinun raikkautesi ja hienolaatuisuutesi, eivät ole täällä ilahduttamassa niin Marrakesh ja Jean d´Arc ovat. Kumpaakin ovat jo ehtineet nauttia ja kiitellä muutkin.
sunnuntaina, marraskuuta 21, 2010
Avaimet puussa, ystävät koossa
Ihanaa, että tänä päivänä asioita voi saada onnistumaan vielä spontaanistikin. Muutama puhelinsoitto ja tekstiviesti, ja 12 hengen glögiseurue oli koolla. Eikä myöskään mennyt kuin hetkinen, niin kotiavaimet olivat todella spontaanisti pihapuussa. Käytännön vinkkinä kaikille; kannattaa tiputtaa ikkunasta avaimet alaovella odottaville hillitysti, ja välttää reippaampaa heittoliikettä, jos lähistöllä on pihapuita. Neljän metrin korkeudella olevat kotiavaimet voivat olla hetkellinen haaste. Onneksi suomalainen mies on toimelias. Muutama lumipallo ja ongelma oli ratkaistu.
Jännittävästä alusta huolimatta ilta oli onnistunut. Osa vieraista kysyi jo eteisessä toisiltaan että "mitä te täällä teette?!", sohva tuli uudistettua, pari vierasta otti jopa välitorkut, pipoja testailtiin, emäntä heitti päälleen kahvit ja vanhojen muistelun lomassa sovittiin ainakin viidestä eri reissusta/matkasta mitä tullaan tekemään. Kerrankin samoissa juhlissa oli myös asunnon entinen ja nykyinen omistaja, ja kyllä, lupaan jättää oveen sen Varovasti -teipin.
maanantaina, lokakuuta 25, 2010
Naapurissa ja ullakolla
Tuntuu, että omega-3:set ja kirkasvalo alkavat jo vaikuttaa. Normaalisti näin harmaalla kelillä olisin raahautunut töistä kotiin ja uskotellut itseni vielä lähteväni jossain vaiheessa liikkeelle, tietäen sisimmässäni, että ehkä ainoastaan vakavasti otettava palohälytys saattaisi tehdä niin. Ehkä.
Mutta tänäänpä löysin itseni naapurini alaovelta. Another Queen of the Hoods has arrived - ja oli jo aikakin suorittaa aivan tuikitavallinen "häiritsen ilmoittamatta vierailu". Ovet aukesivat epäröimättä.
Rakastan tuikitavallista ja olen kaivannut sitä. Minähän haluaisin aina että kaikki asuisivat naapurissa. Tai edes samalla puolella kaupunkia, läänistä tai maasta puhumattakaan. Ihmiselle tekee hyvää olla tekemisissä toistensa kanssa. Nykyinen "pitää aina sopia kaikesta etukäteen" ei vain sovi meille toisinaan erakkomaisuuteen taipuville. Asioilla on aikansa ja paikkansa. Ilman kristallipalloa et voi tietää mikä se paikka tai aika kulloinkin on.
Takaisin alaovelle. Älkää kysykö - mutta siitä suoraan teimme ullakkokierroksen. No, ullakothan ovat mielenkiintoisia. Kunnes: " Pian se pulu tulee - mutta ei se pääse ulos sieltä!" Tarkennan katseeni, ja näen KAKSI pulua häkin ulkopuolella. Onneksi uskottava emäntäni huutaa "hus, hus - tämä on ihmisten aluetta." Pulut siirtyivät. Mitenkään hoppuilematta.
Mutta - asiallisen arkkitehtuurilliskierroksen jälkeen tuli kutsu asuintiloihin, jossa ensi kertaa käydessä tuli paljolti seisoskeltua eteisessä, emännän entisissä kengissä. Ja hameessa. Ja kaulakorussa. Jonka myös eräs vieraista näyttävästi bongasi. Tänään eteneminen ylsi sohvalle saakka sekä ihailemaan kaunista sisustusta - ja TA-DAA - katsokaa kuinka kaunis viininlaskemisteline. (kyllä, termi on vielä hakusessa)
Esittelen tässä samalla uuden kuvasarjan ensimmäisen kuvan. Kuvakansion nimi tulee olemaan: Suomalaiset jääkaapit. Teillä on ilo ja kunnia päästä ihailemaan aloittavaa kuvaa.
ps. lisää aivan tavallisia jääkaappikuvia voi laittaa osoitteeseen: loimaannorppa@gmail.com
Mutta tänäänpä löysin itseni naapurini alaovelta. Another Queen of the Hoods has arrived - ja oli jo aikakin suorittaa aivan tuikitavallinen "häiritsen ilmoittamatta vierailu". Ovet aukesivat epäröimättä.
Rakastan tuikitavallista ja olen kaivannut sitä. Minähän haluaisin aina että kaikki asuisivat naapurissa. Tai edes samalla puolella kaupunkia, läänistä tai maasta puhumattakaan. Ihmiselle tekee hyvää olla tekemisissä toistensa kanssa. Nykyinen "pitää aina sopia kaikesta etukäteen" ei vain sovi meille toisinaan erakkomaisuuteen taipuville. Asioilla on aikansa ja paikkansa. Ilman kristallipalloa et voi tietää mikä se paikka tai aika kulloinkin on.Takaisin alaovelle. Älkää kysykö - mutta siitä suoraan teimme ullakkokierroksen. No, ullakothan ovat mielenkiintoisia. Kunnes: " Pian se pulu tulee - mutta ei se pääse ulos sieltä!" Tarkennan katseeni, ja näen KAKSI pulua häkin ulkopuolella. Onneksi uskottava emäntäni huutaa "hus, hus - tämä on ihmisten aluetta." Pulut siirtyivät. Mitenkään hoppuilematta.
Mutta - asiallisen arkkitehtuurilliskierroksen jälkeen tuli kutsu asuintiloihin, jossa ensi kertaa käydessä tuli paljolti seisoskeltua eteisessä, emännän entisissä kengissä. Ja hameessa. Ja kaulakorussa. Jonka myös eräs vieraista näyttävästi bongasi. Tänään eteneminen ylsi sohvalle saakka sekä ihailemaan kaunista sisustusta - ja TA-DAA - katsokaa kuinka kaunis viininlaskemisteline. (kyllä, termi on vielä hakusessa)
Esittelen tässä samalla uuden kuvasarjan ensimmäisen kuvan. Kuvakansion nimi tulee olemaan: Suomalaiset jääkaapit. Teillä on ilo ja kunnia päästä ihailemaan aloittavaa kuvaa.
ps. lisää aivan tavallisia jääkaappikuvia voi laittaa osoitteeseen: loimaannorppa@gmail.com
lauantaina, syyskuuta 11, 2010
Lipasto ja luomua
Tämän kirjoituksen myötä lähtevät lämpimät terveiset Kauselaan, tuohon miellyttävien ja keskustelutaitoisten ihmisten & naapureiden Yhteisöllisyys -Mekkaan.
Vanhin kummipoikani asuu lähellä Suomen Turkua mutta onnellisesti Kauselassa, Kaarinan puolella. Viime kerran vierailusta oli kulunut aivan liian pitkä aika, ja matkalla Loimaalle päätin piipahtaa tervehtimässä koko poppoota.
Kauselassa oli taas tuttu meno. Takapihalla asiantunteva miesryhmä paransi maailmaa, lapsia juoksenteli ympäriinsä ja talon haltijattarella olivat patongit uunissa. Eikä aikaakaan kun istuin joukon jatkona 50-luvulta olevan lipaston päällä, sen uutena omistajana, luomuruuasta keskustellen. Riemulla kuuntelin miten keskellä suomalaista omakotitaloaluetta kannatettiin luomuruokaa(ja juomaa) vieläpä miesten ollessa äänessä. Olisin halunnut hurrata kun pienen lapsen nuori isä vannoi, ettei aio antaa lapselleen einesruokia. Enkä tiedä mikä minua esti muuttumasta kateudesta vihreäksi kun kuulin vielä, että läheisestä Kuralan kylämäestä voi käydä ostamassa tuoretta luomumaitoa.
Lähtiessä hieman harmitti. Eikä pelkästään siitä syystä, että vierailulla olevien sotalaivojen miehistöjen yhteinen jalkapallopeli jäi näkemättä. Ruususen perhe on yksi niistä syistä, joista haluaisin asua jopa Turussa. " Kylässä " käyminen tuntuu niin tuttujen ihmisten luona turhauttavalta kun mielummin sitä haluaisi asua naapurissa ja piipahtaa käymään puolin jos toisin sen kummemmin sopimatta. Onneksi sentään on auto, jossa on kääntyvät etupyörät ja takalaatikko minne mahtuu piironki jos toinenkin.

torstaina, heinäkuuta 29, 2010
Jo kapaa aika
Ystäväni Anderssonin kanssa teimme toissa päivänä ilahduttavan havainnon. Kumpikin oli kuullut koulussa suvivirttä laulettaessa että laulussa lauletaan " kauniisti jo kapaa aika ". Anderssonilla oli tähän selkeä ratkaisu. Laulun sanat pitäisi painattaa niin kuin ne meidän mielestämme aina lauletaan: " Jo joutui armas aika, suvi suloinen, kauniisti jo kapaa aika, koristaa kukkanen. " Kannatin ajatusta lämpimästi.
maanantaina, kesäkuuta 28, 2010
Juhannus ilman lossitörmäystä

Terveisiä vesiltä ja kesän ensimmäiseltä meriseikkailulta. Juhannuksen päätepysäkkiä jouduttiin arpomaan pitkään. Sääennusteita oli yhtä paljon kuin ennustajiakin, joten oli mahdotonta arvioida mitä kelit olisivat. Voittajaksi päätyi purjehdus, ja kohteeksi Tammisaaren lähettyviltä Saunasaari.
Kaikki meni loistavasti. Kelit olivan nousujohteiset ja ruoka oli hyvää.
Olikin vaikea taas tottua mantereruokailuun kun veneessä ja saaressa taso oli pysynyt herkullisen paremmalla puolella. Ruuanlaitto veneessä sujuukin yllättävän helposti, paitsi silloin kun osaavampi miehistö arvelee Viking Mariellan tulevan syliin ja pyytää keittiöhenkilökuntaa siirtymään kiehuvan vesikattilan ulottuvilta kannelle.Eipä hätää, Mariellan kapteeni oli opetellut sääntökirjasensa ja väisti purjeilla vastaantulevaa...Myöskään luvattu lossitörmäys jäi tekemättä ja youtube-kuvaamatta.Hyvä näin. Milläänhän ei nykyään saisi, tai oikeammin kannattaisi, pelleillä mutta jos ei huumorinkukka kuki juhannuksena, turha sitä on lannoittaa enää syksylläkään.(vanha loimaalainen sanonta)

Keli Helsingistä lähdettäessä oli epäillyttävän harmaa ja niinhän siinä kävi, että vettä tuli niskaan. Myös tuuli oli epävakaa. Purjehtiessahan pärjää ilman aurinkoakin mutta ilman tarvittavaa ilmavirtausta matkasta alkaa tulla todella puisevaa. Mutta niin kuin aina, luonto palkitsi seuralaisensa ja juhannusaaton auringonlasku oli häkellyttävän kaunis.
Palkintoa riitti myös paluumatkalle. Aurinkorasvan kerroin 50 tuli tarpeeseen. Ystävällisesti totesivat töissä että "olet saanut väriä". (ei siis pukevaa päivetystä) Yhdeksän solmun etenemisvauhti alkoi tuntua jossain vaiheessa jo norpankin vatsanpohjassa.Tai sitten se oli juhannus mutta ei ole mitään, mitä ei raikas meri-ilma sekä maailman paras sienikastike varhaisperunoineen parantaisi. Oli se kyllä virkistävää ja raikastavaa. En yhtään ihmettele, että toiset karkaavat merille. Homma ei ehkä aina ole hääppöistä mutta ainakin ajatuksille on tilaa. Kiitos osallistuneille, You made my Juhannus.

perjantaina, toukokuuta 28, 2010
28. toukokuuta...
Tämä on sinun päiväsi. Päivä jonka pysäytit. Pysäytit monen ihmisen päivän. Toukokuun 28. päivä. Tällä viikolla olen kuullut sinusta muistuttavaa ääntä usein. Muistan sen päivän illasta kuinka istuimme ystäviesi kanssa Tervasaaressa ja laitureihin kiinnittyneet purjeveneet ja niiden fallit kilkattivat mastoja vasten voimakkaassa iltatuulessa. Tuntui kuin olisit viestittänyt niiden kautta meille viimeisiä hyvästejäsi.
Minulla on sinua ikävä. Ikävä. Tämä on se päivä jolloin sen voi sanoa. Miksei olisi? Olit kuitenkin niin läheinen ja tärkeä. Sieluntoveri.
Meillä kaikilla on sinua ikävä. Ymmärrätkö? Ikävä. Se on hinta, joka jäi meidän maksettavaksemme siitä ilosta, että polkumme kohtasivat. Maksan sen mielelläni. Korkoineen. Ehdit opettamaan monta asiaa, ja muistoillahan ei ole hintaa.
Mutta tiedätkö, ei tämä hauskaa ole. Tämä ikävä. Se nostaa kyyneleet silmiin, saa palan kurkkuun ja saa kuitenkin toivomaan, että asiat olisivat toisin. "Jos vain..."
Mutta olen minä iloinenkin. Me kaikki olemme. Niin suurisydämistä lahjaa kuin sinä olit, eivät kaikki saa edes kerran elämässään. Meistä moni pääsi nauttimaan kaikista puolistasi lukuisia kertoja. Ihailen vieläkin tapaasi kohdata ihmisiä. Sait aina ystäviä, eikä siinä katsottu passia ei hammasharjaa... Kunpa vain..
Mutta aikakin on tehnyt tehtäväänsä. Saat meidät myös hymyilemään, edelleen. Ilo, nauru ja elämisen riemu ja rikkaus--ne ovat myös osa sinun päivääsi.

maanantaina, maaliskuuta 30, 2009
Jos me riisuudutaan alasti niin...
Tuli soitto. Puhelimessa kysyttiin; "Jos me tullaan lauantaina alasti suomeen, niin tuutko sä hakemaan meidät?
Jouduin esittämään vastakysymyksen: " Vaikka teillä olisi mitä päällä, niin tulisinko sitttenkään?"
Sen jälkeen puhelu jostain syystä katkesi.
Mikä siinä poikien riisuutumisessa on niin ihanaa, että siitä pitää puhua aina, sillä pitää uhkailla aina ja mahdollisuuksien mukaan se pitää vielä päästä tekemään aina? Mielellään vielä porukassa jos mahdollista, ja aina parempi jos saa vielä yleisöä.

torstaina, syyskuuta 06, 2007
Sivistyksen hinta ja Virgin (oil)
En tiedä mistä illasta voisi sanoa, "olipa erikoinen ilta". Kun kaikenkaikkiaan on melko helppo löytää itsensä paikasta josta ei ollut vielä edellisellä viikolla tiennyt olevansa mutta tällä kertaa yliopistokoulutuksen tulevaisuutta ja tyttökuulumisia.
Olin kuuntelemassa Juden ja Mikkiksen kanssa keskustelua aiheesta "Mikä on sivistyksen hinta"
. Kiitos kutsusta Nanna.
Keskustelijiona olivat kansaivälisyyden professori Heikki Patomäki ja yliopiston kansleri Kari Raivio. Keskustelu liikkui paljolti yliopiston tulevaisuuden rahoituksen, nykyisen kehityksen ja tasa-arvon ympärillä.
Käsiteltiin toki myös yliopiston autonomiaa, yrityselämän vaatimuksia tai osaamattomuutta vaatimusten esittämiseen ja todellista tuloksellisuutta. Samoin oli esillä myös yksilön saama hyöty ilmaisesta koulutuksesta, joka maksetaan kaikkien verorahoista.
Mielenkiintoista ja virkistävää. Yllättävän usein mainittiin sana työläisperhe tai ylempi sääty, vaikka elämme tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa kuin koskaan. Kohokohta oli kun akateemisen perheen vesa(tämän hän itse kertoi) nousi käyttämään puheenvuoroa ja totesi että "eiköhän ne jakoavaimenkin käyttäjät ole onnellisia että tehtaassa on viestinnnän maisteri tai diplomi-insinööri.Voi "annamunkaikkikestää"!
Aina hetkeksi hiljenen, että onko noita tosiaan olemassa. Etenkin kun minulle aina yritetään väittää, että kyseiset hahmot ovat muinaisjäänteitä menneisyydestä, mutta ei, herran vuonna 2007, jakoavaimen käyttäjän pitää olla kiitollinen siitä että organisaatiossa on ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut henkilön. Henkilön ammatillisesta osaamisesta ei puheenvuorossa puhuttu.
Mutta napataampa kiinni ajatuksesta, että kaikkien verorahoilla siis maksetaan koulutus, jonka suorittaa vain tietty osa muutenkin paremmin pärjäävien perheiden lapsista.
Akateemisen perheen lapsella on seitsenkertainen mahdollisuus/todennäköisyys suorittaa yliopistotutkinto kun työläisperheenlapsella(tätä nimenomaista sanaa käytettiin yliopistollisessa sivistyskeskustelussa vuonna 2007). Pitäisikö siis vaikka koulutuksen suorittaneen maksaa koulutustaan takaisin esim. verorahoina työllistyttyään ja yllettyään tiettyyn tulotasoon? Just asking..
Oli miten oli. Lukukausimaksu ei tule painumaan unhoon. Tietyllä tavalla uskon, että se auttaisi joitakin opiskelijoita arvostamaan koulutustaan enemmän mutta vastavuoroisesti rokottaisi ikävästi taloudellisesti heikommassa asemassa olevia.
Eikä nimellinen koulutusmaksu ole mielestäni tasa-arvoisen koulutuksen suurin uhka. Lapsethan käyvät saman peruskoulun, joten korjaamista on jossain muualla. Eikä yliopistotutkinto ole myöskaan taloustieteellisesti suomen avain onneen. Meillä ei menisi yhtään sen paremmin vaikka kaikki kouluttautuisivat tohtoreiksi.
Missä olivat kaikkien pienten lasten perheet tästä keskustelusta? Sali oli lähestulkoon täynnä opiskelijoita muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tätä keskuteluahan pitäisi käydä niiden kesken joiden lapset ovat tällä hetkellä peruskoulussa tai vasta menossa sinne.
Minkälaiseen suuntaan suomalainen yliopistokoulutus on mennyt/menossa? Miten sitä pitäisi/ei pitäisi rahoittaa, ja miksi? Miten säilyttää laadukas tutkimus mutta nostaa opetuksen taso samaan?
Yhtäkään nyt yliopistossa opiskelevaa ei kosketa enää 10 vuoden päästä tehtävät päätökset mutta äänestämällä ja osallistumalla voi vaikuttaa oman lapsensa koulutukseen. Tai asiasta voi olla kiinnostunut myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Elätkö maassa jonka korkeakoulutus on tasa-arvoista, kilpailukykyistä ja kuuluisa laadustaan.
Raivio esim. totesi olevansa todella tyytyväinen tutkimuksen laatuun mutta ei opetuksen laatuun. Kun jenkkihuippuyliopistoilla on neljä opiskelijaa opettajaa kohden, ja meillä 50, voi kuvitella sen näkyvän opiskelijoiden ja opettajien välisissä suhteissa.
Jotta tässä kaikessa ei olisi ollut tarpeeksi ohjelmaa, vietin seuraavan pari tuntisen Carden ja Ann-Maryn kanssa Virgin Oilissa. Ei ehkä ravintolana ihan ykkösvalintoja, ja muutenkin olen hieman S-etukortti paikka allerginen mutta sijainti oli kätevä. Vaikka paikka on mauttoman kitchimäisesti sisustettu, ruokamme tuli nopeasti ja Ceasar-salaatti oli aivan kelvollista. Ja tarjoilija hieman hassuudestaan huolimatta, asiakashenkisesti suuntaunut. Voisin suositella silloin kun on väsynyt tai on paljon pakkasta, eikä jaksa raahautua muualle.
Mutta oli ihana nähdä tytöt. (siis hei, aikuisia naisiahan tässä ollaan - mutta ah, niin tyttömäisiä) A-M oli suomessa käymässä, ja puhevirta ei ollut yhtään tyrehtynyt Califoornian auringossa. Carden kanssa ei oltu muuten vain nähty pitkään aikaan, ja siitähän se keskustelu lähti mistä aina. Kuka ja mitä ja mitäs sitten, ja mitäs nyt sitten, ja miten ja mitä sitten ja "ai kauheeeeeeta" jne. Aika hurahti. Naurettiin. Todettiin että kyllä meillä suomessa sentään asiat ovat melko mukavasti ja että puhelimet ovat auki öisin juuri sitä varten että niihin voi soittaa.
Olin kuuntelemassa Juden ja Mikkiksen kanssa keskustelua aiheesta "Mikä on sivistyksen hinta"
. Kiitos kutsusta Nanna.Keskustelijiona olivat kansaivälisyyden professori Heikki Patomäki ja yliopiston kansleri Kari Raivio. Keskustelu liikkui paljolti yliopiston tulevaisuuden rahoituksen, nykyisen kehityksen ja tasa-arvon ympärillä.

sunnuntaina, heinäkuuta 15, 2007
Naisen tie - ja vähän muidenkin
Kun tulin myöhän illalla kotiin, näin että ulko-oveni eteen oli jätetty salaperäinen sininen paperikassi. Koska kukaan ei ollut informoinut minua, enkä todellakaan odottanut yllätyslähetystä, olin varma että se oli naapurilleni. Toiveikkaana, ja varmaan myös uteliaisuudesta, päätin kuitenkin kurkata kassia varmuuden vuoksi.
Kun sitten nostin sitä, huomasin että sen kylkeen olikin kirjoitettu nimeni, ja sisällä oli kirjapaketti. Kauniiseen Stockmannin vaaleanpunaiseen paperiin kääritty paksu kirja, minulle.
Avasin paketin varovasti ja hiljaa. Liikutuin. Kirja oli Anna Kortelaisen Naisen tie, L. Onervan kapina, mitä olin jo selaillut Loimaalla käydessäni Isotätini luona nimipäivä vierailulla.
Paketissa ei ollut korttia, ei tervehdystä, ei vihjettä jättäjästä mutta koska olin vain keskustellut aiheesta vain kahden ihmisen kanssa, ja minulla oli minulla aavistus..
Olen kirjoittanut näinä päivinä muutamia kirjoituksia drafteiksi. Ne ovat kuin keskeneräisiä vesiväritöitä. Värejä ei ole tarpeeksi..sommitelmastakin puuttuu vielä muutama kukka, ja työt ovat kesken. Yhdessä näistä drafteistä lainattiin palaa Kaarlo Sarkian runosta, ja tämänki hetki saavat vahvemmin ja vahvemmin nuo sanat palaamaan mieleeni. Ote yhdestä kirjoituksesta:

"...Olen vielä matkalla..Matkalla jolle en halunnut mutta jolle kuulun.Kiitos ystäväni, että olet halunnut olla kompassina silloin kun vähiten olen ollut kiinnostunut suunnastani. En tiedä tarvitsenko Kulttikirjaa 2000-luvun kapinallisille naisille..mutta ainakin tiedän että kun tänään otin sen käteeni, tunnistin elämän ja ystävyyden kauneuden.
Kaarlo Sarkian runo elämän kauneusta ja sen kieltämisestä on tullut usein viime viikkoina mieleen:
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaas tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää. "
Sarkian runo pakottaa näkemään tunteiden tuomaa muutosta. Siitä kun elämän kauneus sumentuu puuroksi. Kun kastepisara on käynyt mitättömäksi yksityiskohdaksi ja elämä ei tunnu enää lahjalta. Vain käsittämättömän samantekevän väsyttävältä suoritukselta. Kun kauneutta ei enää näe..tai tunne. Tai ei vain tiedä onko sitä. Tai onko koskaan ollutkaan..."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)