Lisää siitä metsästyskortista

Sain tekstiviestin, jossa sanottiin, että olen yllätysten nainen. (Ei, valitettavasti tähän ei liittynyt mitään tajuntaa räjäyttävää Hellyyden Ehdoilla -yötä.) Yllätys oli tullut kun ystäväni oli lukenut täältä osallistumisestani metsästyskurssille.
Yllätys se oli itsellenikin. En edes tiennyt, että metsästystä varten pitää suorittaa kortti. Enkä tiennyt missä, miten jne. Mutta maanantaina selviää humpsahtaako lupa norpan kirjastokortin seuraksi vai ei.
Tällä viikolla tuli käytyä istumassa kaksi iltaa metsästyksen parissa, ja kolmaskin olisi vielä kiinnostanut mutta se meni harmillisesti päällekäin.
Kiinnostavaa on ollut yleistiedollisesti oppia uusia ja kerrata vanhoja luontoon sekä eläimiin liittyviä asioita. Häpeäkseni täytyy tunnustaa(ja minähän aina tunnustan), että lajitunnistukseni on osaamiseni häntäpäässä. " Nopeasti kesäpuvussaan ohi sujahtava näätä, kärppä tai lumikko saattaisivat helposti mennä sekaisin(paitsi jos yksi niistä olisi Late). Mutta erityisen heikoilla sitä tuntee olevansa vesilintujen kohdalla. (Mutta minähän olenkin kasvanut sisämaassa, alueella jolla huomaavaisesti vesistö on korvattu savisella peltomaalla..) Eipä silti hätää, tässä on koko viikonloppu aikaa erottaa sotka, lapasotka ja punasotka toisistaan. Isokoskeloa ja tukkakoskeloa unohtamatta.. Jos pätkääkään tunnen itseäni niin istun kurssikirja kädessä lähijunassa maanantaina ja yritän viime minuuteilla tankata sepelkyyhkyn ja uuttukyyhkyn eroa..
Mitä sitten olen oppinut tähän mennessä?
Tiedän mikä on riistakolmiolaskenta, milloin täytyy pitää hirvikoirat kiinni ja milloin saa kaataa haapoja peuroille.
Moni asia on ollut järjellä pääteltävissa mutta ei kannata turhaan yleistää. Etenkään kun keskipenkistä kaveri inttämällä inttää "milloin naapurin kissan saa laillisesti ampua..".
Kurssilla kerrotaan varmuuden vuoksi, ettei mistään moottoriajoneuvosta saa metsästää, eikä tieltä tai tielle saa ampua. Ei ole sallittua myöskään käytää valonheittäjiä, äänilaitteita tai dynamiittia metsästäessään. Moneen kertaan painotetaan myös sitä milloin hirvet on jätettävä rauhaan, ja tiedän myös ettei käsiaseilla metsästetä.
Mitä minä sitten aion metsästää? Ja miten? En minä tiedä.Vielä. Eikä tarvikaan tietää. Metsästysvideota katsellessa en tuntenut alkukantaisen metsästyviettini heräävän. Tunteisiin vetoavin puoli ovat olleet metsäkoirat, niiden kouluttaminen ja niiden kanssa metsästys. Ymmärrän hyvin, että koira on metsästäjän paras kaveri. Se etsii, hätistää, ajaa, noutaa, pelastaa - ja pitää vielä kaverina seuraa. Puolihuolimattomasti jo mietin, miten saisin enoni ja hänen koiransa innostumaan asiasta.
Ymmärrän kuitenkin, että hirvi- ja peurakannan järkevä ja tarpeellinen harvennus on melko pienen porukan harteilla. Eikä kyse ole pelkästään hirvistä ja peuroista, minkä vähentämisestä moni tiellä liikkuja on varmasti kiitollinen. Esim. supikoira on pirullinen vihollinen, ja muu kuin ihminen ei pysty pitämään sen leviämistä aisoissa.
Jokatapauksessa osa tästä nykyisestä porukasta on jo ikääntynyttä tai leipääntynyttä, eikä varmasti muutenkaan olisi pahitteeksi saada joukkoon - jos sallitte - ns. uutta verta.
Entä se ampuminen siten? ; kaikki haluavat tietää.
No, jos ollaan aivan realistisen rehellisiä niin ennemmin minä söisin ammuttua riistaa kuin kanalassa kitunutta kanaa tai tuhansia kilometrejä ja useita kuukausia kitunutta tuotantolihaa.
Ei muukaan ihmisen ruoka menehdy vanhuuteen tai kuole kutittelemalla, joten siihen verrattuna ampuminen ei ole julmempi tapa kuolla. Minä nyt vain en satu syömään lihaa. Mutta jos söisin, todennäköisesti söisin riistaa. Se on puhtaampaa ja eläimet saavat elää oikeassa elinympäristössään.
Jokaisessa lajissa on harrastajia joilla menee yli, ja jotka eivät ole lajilleen eduksi. Jokaisen kohdalla toivon, etteivät polkumme kohtaa. Näin myös tämän lajin kohdalla.

Paljonko itse tiedät? Koukuttava Metsästys-peli.

Nopea viikko

Siitäkö sen tietää, että on tulossa vanhaksi kun aika menee nopesti? Arkiviikko on hujahtanut ohitse niin ettei ole ehtinyt edes pölyjä pyyhkimään(ha). En enää edes muista, mitä tapahtui maanantaina mutta ti ja ke menivät metsästyskurssilla Tapanilassa, eilinen Minkkien lentopallopelissä ja VIP-tilaisuudesa Korsossa, ja nyt onkin jo perjantai.
Koko viikon taustalla vaaninut yskä alkaa nostamaan päätään, väsy on järjetön ja vielä pitäisi innovoida "jotakin uutta talveen". Ensi viikon oikeasti kokeilen, millaista on jos menisi nukkumaan esim. kello 21.00 hujakoilla, eikä vasta tulisi kotiin 22. aikoihin.. Paitsi, luntahan tässä odotetaan ja se saa riittää talvi-innovoinnin ja harrastusten osalta.
Eilisessä lentopallo-ottelussa kannustaminen ei myöskään edistänyt äänenkehitystä. Muutaman pelaajan äiti jopa ratkesi hymyilemään säälittävää hihkumistani, ja naapuri kommentoi että Mynthon-mainokselle olevan tilausta. Masentavaa. Kyseistä joukkuetta sen sijaan on vieraankin helppo kannustaa. Jokaisen selässä lukee Lehtonen. Ei niin haittaa vaikkei pelaajan etunimi olisikaan selvillä. Lähetetäänpä muuten samalla terveisiä Noran äidille Karkkilaan, oli hauska tavata ja mukava että käyt lukemassa blogiani. :)

Koira ja kettu

Yksi interwebin parhaita ominaisuuksia on valistuksen helppous ja tiedon levittäminen. Sama koskee blogeja. Tänään tuli tietooni epäkohta, johon haluaisin tarjota apua. Nimittäin koiran ja ketun erottamiseen.
On nimittäin ihmisiä jotka eivät erota kettua suomen pystykorvasta.
Mutta tässä oivat harjoituskohteet. Oheisista kuvia voi ensin etsiä vaikka kolme eroavaisuutta, sen jälkeen neljä, jne.

Kuva 1. = suomen pystykorva



Kuva 2. = kettu (luonto.org)


Kimmoke tähän havainnollistamiseen löytyi täältä

Läpi repaleisen lokakuun..

Se on kuulkaa marraskuu. Ja marraskuussa suomessa on välillä vähän - innotonta. Meillä on vähän valoa, vettä tulee ja kuherruskuukausi syksyn kanssa on ohitse. Ei enää kauniin kuulaita ruskapäiviä. Vain tuulta, vettä, harmaata ja lopulta pimeää. Aamulla väsyttää. Päivällä väsyttää. Illalla väsyttää - ja yöllä väsyttää mutta ei nukuta. On vaikeaa. Mutta niin on monella muullakin. Ihmiset alkavat näyttää kalpeammilta. Kesällä hankittu hyvä ryhti ja terve päivetys ovat kaikonneet jo viikkoja sitten, ja jäljellä on vain koomassa kumarassa vaeltavia suorittajia.

Mutta ei kannata lannistua. Kyllä se tästä. Jos vaan haluaa tehdä tästä harmillisesta kuukaudesta vähän helpompaa, tankkaa vitamiineja, ulkoilee väkisin, menee aiemmin nukkumaan ja hereillä olo aikana huijaa aivojaan kirkasvalolampulla! Marraskuu menee ohitse. On aina mennyt, ja lumen tultua alkaa edes jo näyttää kauniimmalta. Joskus toimii ihan yhtä hyvin, että luovuttaa vähäksi aikaa, kytkee pakkotekemisen hetkeksi manuaalille ja on vain ihan tyytyväinen itseensä.

Riistanhoitoa ja metsästystä

Enpä vielä arvannut vielä muutamia viikkoja sitten että tämäkin tulisi eteen. Mutta nyt se on sitten metsästyskurssin ensimmäinen ilta ohitse. Tiesitkö, että jos kaikki suomen metsästäjät laitettaisiin metrin välein riviin, se ylettyisi Helsingistä Jyväskylään? Minä en tiennyt.

Tänään selvisi muutakin. Esim. että suomessa on 34 metsästettävää nisäkästä, ja 26 lintua. (varmasti näistä en pysty tunnistamaan ehkä yhtäkään). Illan aluksi näimme sympaattisen lyhytfilmin. Siinä kiteytyi miten suomalainen toteuttaa luontaista esiaikaista viettiään metsästäessä, on yhtä luonnon kanssa, ja tasaa työpaineita. Ottaa järkevän hyödyn irti luonnosta. Pidin tuosta järkevä sanasta. Luonnosta hyödyn irti ottaminen kuullostaa muuten Itämeren viihdekäytöltä.
Mietin kylläkin että erätulilla voi istua ilman haulikkoakin..mutta lintukoirat näyttivät sympaattisilta, ja muutenkin koira/nouto-puoli tuntui melko kiinnostavalta. Ja metsästystä ajatellessa on hyvä miettiä etteivät ne jäniksetkään vanhuuteen luonnossa kuole.

Opettajana oli tietysti työhistoriansa puolustusvoimissa suorittanut herrashenkilö. Parin kuukauden päästä tulee 50 vuotta täyteen metsästyksen parissa. Vain kerran on kysytty lupa. Naisihmisten hän kehoitti olevan erittäin tarkkaavaisia kun puhutaan pyssyistä. Opettajallamme on kuulemma myös nollatoleranssi. Tutkinnontarkastajana hän suorittaa virkavelvollisuutta, eikä näin ollen katso mitään läpi sormien. Näen jo itseni keväällä hänen kanssaan ampuradalla. Se on kuitenkin naisihmisen hyvä käydä kokeilemassa jos ei ole paljoa haulikolla ampunut.
Eteisessä oli täytetty peura. Hyllyillä täytettyjä lintuja. Asiallinen meininki.
Huomenna lisää.

ps. Käy kokeilemasi tietosi

Oikein! Siirry seuraavaan tehtävään.
Kaikista vastauksistasi oikein 97%.
Ensimmäisellä yrityksellä oikeiden vastausten määrä (max 20 pist.)19/20

Paluu autonrattiin

Hankin viime maanantaina puolikkaan auton. Kaikki tapahtui taas vähän äkkiä. Nyt minulla on puolikas autoa, puolikas autovakuutuksesta, kokonainen asukaspysäköintilupa, sekä vapaus käydä paikoissa, jotka eivät ole raitiovaunulinjan varrella. Autokuumeesta en kärsinyt mutta ilmeisesti kysyntä ja tarjonta kohtasi. Muutaman päivän miettiminen, lyhyt koeajo, ja homma oli siinä. Now or never.
Lähipiiri on ottanut uutisen vastaan kohteliaasti. Olen saanut kuulla olevani "samanlainen kun kaikki muutkin", "ei-autoihminen", ja muutamilla on ollut vaikeuksia edes kuvitella minua ajamassa autoa.(Tässä vaiheessa on ollut pakko vetää lapsellinen " mullahan on kuorma-autokortti" -ässä hihasta.) No ikäväähän se on, jos oma ympäristönpelastus on ollut ainoastaan minun autottomuuteni varassa. Ja kyllä, Helsingissä asuva itsellinen nainen voi myös haluta liikkua yksityisautolla.
Aina hauska Isoäitinorppa otti hyvän näkökulman ostokseen. Hän kommentoi tuoreeltaan asiaa, että "ei sulla sitä kauaa kuitenkaan ole, kun se varastetaan". Täytyy ilmeisesti käydä ostamassa erillinen rattilukko.. GrandOldLady ilmeisesti muistelee vielä sitä kun edellinen autoni varastettiin kolme kertaa..
Mutta taidan olla sujut tämän epäekologisen teon kanssa. Voin vielä vaikka sopia luonnon kanssa, että en aloita lihan syöntiä muutamaan vuoteen. Sekin tasaa puntteja, että tällä vältän tämän talven lentomatkan, joten näin ollen saatan jäädä jopa plussalle hiilijalanjälkeni kanssa.
Viimeisen 10 vuotta olen käyttänyt ahkerasti julkisia tai kimppakyytejä. Tai sitten olen yksinkertaisesti ollut menemättä tai tekemättä jotakin, koska esim. aikataulut ovat olleet mahdottomia yhdistää julkisiin. Nyt olen siinä iässä, että on virkistävää kokeilla miltä tuntuu kun voi itse päättää lähtöajoistaan ja reiteistään.
Mitenkään ylisekaisin en ole auton(puolikkaan) hankkimisesta. Luonnollisesti ensimmäisenä viikkona tuli ajettua ylimääräistä, vain siitä ilosta, että se oli mahdollista. Taisin tällä viikolla tehdä myös ensimmäisen farkku-taskuparkkeerauksenkin. Kukaan ei vahingoittunut.

Alastomia miehiä nurkan takaa

Mihinkään ei tässä maailmassa voi enää luottaa! Ei edes siihen ettei töihin mennessä törmäisi ryhmään juoksevia alastomia miehiä! Sitä vain tulee viattomin, turmeltumattomin mielin kohti työpaikkaansa, ja siinä silmänräpäyksessä ohitse(luojan kiitos) hyökkää lauma alastomia uroita.
Tai siis alastomia ja alastomia. Olihan poliisi ilmoittanut, että sukka pitää olla. (Ja naisilla alushousut - vaad??!)Vaikka yritin välttää tämän veren seisauttavan näkymän palamista verkkokalvoilleni, niin väkisinkin huomasin, että osalla kavereista olitosiaan sentään RedHotchillip-mäisesti tennissukka päällä ja muutama kaveri oli omaperäisesti pukeutunut vaippoihin. Voi tuota hassua suomalasimiestä kun se hulluttulee!
Mutta näky riitti siirtämään ajatusta lounaasta tovin verran.. Kesästä on jo aikaa, ja muutamilla myös edellisestä kuntoilukerrasta..

Homman nimi

Tyttöjen kesken sotaan

No niin. Jos ehdinkin jo melkein potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olen "pakottamassa" poikia tanssitaiteen pariin, tuli loistava vastaveto tänään. Lupauduin aiemmin viikolla lähteä ystävättäreni kanssa katsomaan esitystä, josta hän lupasi lisätietoja. Tänään selvisi, että esitys on Sota - absurdi tragedia. Hyvin lupaava nimi, ja saattaa olla että olisi mennyt ihan itseltä ohi... Nyt voin rauhassa nauttia huomisesta. Jotain haastavampaakin on tulossa.

Sota - absurdi tragedia ronkkii sodan irvokkuutta ajassa, missä myös rauhanajan
kieli on täynnä sotapuhetta. Esitys on karnevalistinen matka sodan käytäntöihin,
jotka ovat paitsi kauhistuttavia, myös koomisia. Tässä esityksessä sankarit
putoilevat jalustoilta ja vihollisia uhataan homopommilla.

Poikien kanssa murhabalettiin

Olen odottanut ensi perjantaita jo monta viikkoa. Odotan, että pääsen katsomaan Kansallisbalettiin Pohjoista ulottuvuutta. Olen innostuja, minkäs teet. Haluaisin sanoa, että rakastan balettia mutta se tuntuu vähän suureelliselta. Olen siis downsifting innostuja. Pitää laittaa rakkaudelle ehdot. " ei huonoa - hyvää kyllä". Ettei vaan kukaan luule, että kaikki käy.
Ilta on melkein poikien ilta. Melkein, koska olen itse mukana. Oikeastaan hassua. Yleensähän sanotaan että tytöt käyvät "tyttöporukalla" "kaikissa kulttuurijutuissa" mutta tällä kertaa näin. Saattaa tosin olla, että vaikka perjantain ohjelma olisi ollut keilausta - sekin olisi käynyt. Täytyy muistaa itsekin pitää mieli avoimena.
En ole sukupuolirajoitteinen ihminen. Toivottavasti. Elämä on opettanut, että "väärää" sukupuolta oleva ei koskaan voi olla "yksi pojista", eikä "yksi tytöistä". Miksi pitäisikään. Tärkeintä, ja parasta on että, löytää elämäänsä ihmisiä jotka pitävät samoista asioista, tai ovat edes kiinnostuneista näkemään ja kokeilemaan asioita joista itse nauttii. Korjaus; tärkeintä on itse ensin löytää, niitä asioita joista on kiinnostunut, ja sen jälkeen on parhautta, että voi jakaa niitä toisten saman henkisten kanssa.
Mutta nykytanssi-innostus ja odotukset ovat korkealla. Ehkä se on tämä syksy. Vahvojen värien ja suurten tunteiden aikaa. Vähemmän valoa, enemmän liikettä. Kolmen koreografia, kolme erilaista teosta. Valkama – Elo – Inger. Pohjoista ulottuvuutta, herkkyyttä ja huumoria, näyttävää visuaalisuutta, murhabalettia..musiikkina Psykoa, Vertigoa tai Apulannan Tonin tilaussäveltämää tai Ravelin boleroa.
Jälkiruuaksi Eliteen.

Mutta käykää katsomassa; Oopperasta löytyy kaikkea ihanaa!
esim. Puhuva rumpu tai Taikahuilu tai lauantai-matineaa

Kyllä suomalainen osaa viestiä

Olin tulossa pimeässä, tuulisessa vesisateessa kotiin. Ulko-ovesta löytyi viesti.
En hetkeäkään epäillyt, että se oli minulle mutta silti se sai minut hymyilemään. Ihmiset osaavat edelleen kertoa tunteistaan!

Ei vieläkään mitään - (ja sitten)

Näin on käynyt ennenkin. Tyhjä blogin kirjoituslaatikko on kuin puhdas A4:nen. Ajatuksia olisi, mielipiteitä vielä enemmän, tuputettavaksi asti, mutta sanat puuttuvat. Kokonaisista lauseista puhumattakaan.
Olen ollut koko viikon melko huonella tuulella. Korvieni välissä on asunut v-mäinen ämmä, joka kuitenkin on pysynyt melko kivasti siellä korvien välissä. Suu ei ole lähtenyt toistamaan, aivosynapsien muodostamia kielikuvia, ja niinpä olen pysynyt melko turvallisilla vesillä. Pinnani on ollut muiden ihmisten virheiden kanssa lyhyt. Sehän vain tarkoittaa sitä, että oma henkinen kasvu hakee vauhdinottopaikkaa. Oma epätäydellisyys syö naista. Tavoitteet ja odotukset ovat taas suuremmat kuin saappaat. Pinnan alla kuohuu, ja silloin ikävää olla oman itsensä kaveri. Itse hakee itselle parempaa seuraa.
Tässä ohella olen myös halunnut pitkään kompata Annantalon nuorten taideprojektia ja käskeä kaikkia jeesustelijoita painumaan hevonkuuseen. Yksi ratkottu nalle, ei tee kenestäkään koulusurmaajaa mutta moneksi vuodeksi huomaamatta jättäminen tekee.
Missä ovat nuo kaikki yleisönosastokirjoittajat silloin kun pitäisi kommentoida taidekursseja joita ei järjestetä nuorille. Ainakin omista tuttavistani on melko suuri osa niitä vähemmän kultturelleja, jotka eivät ole lapsena tai nuorena osallistuneet minkäänlaiseen taidekasvatusprojektiin. Tämä näkyy myös aikuisiän taidekulutuksessa. Näille taide edustaa lähinnä sitä "kerran vuodessa teatteriin"- reissua tai museoihin säilöttyjä "jotain tauluja". Kukaan heistä ei niinkään yhdistä tunteita ja taidetta keskenään, enkä tiedä mitä silloin voi lapselleenkaan opettaa taiteesta, saatika tuottaa elämyksiä sen avulla.
Mutta Annantalon kauhutaide -kurssi tuntuu sytyttäneen pienen roihun. Hyvä. Aiheeseen kiinnitetään huomiota. Jäi vain ikävä sivumaku, että olisi helvetillinen kasa aikuisia ihmisiä, jopa ihan vanhempia, jotka eivät tee mitään kulttuuriin tai taiteeseen liittyvää lastensa kanssa, ja kun joku sitten tekee - ja se poikkeaa siitä mitä ei olla itse edes siihen mennessä vaivauduttu ajattelemaan - alkaa itku ja poru.
Taide on välillä rumaa. Se voi olla armotonta, raakaa, rösöistä, epämiellyttävää ja häiritsevää. Taide voi herättää tunteita tai ajatuksia joita ei halua ajatella. Se voi välittää tunteita joiden tulkkina itse ei halua olla. Mutta se voi myös tarjota nuorelle tai aikuiselle, väylän sellaisten asioiden käsittelemiseen, mihin ihmisellä ei löydy muuta kanavaa.
Mietitäänpä mitä yhdeksäsluokkainen on nähnyt pienen elämänsä aikana. Minkälaisia elokuvia, minkälaisia uutisia, minkälaisia pelejä tai minkälaista keskustelua tässä yhteiskunnassa käydään, välittämättä kuka tai minkä ikäinen, kuulee tai näkee.
Esim. pelkästään joka paikassa silmille hyppivät lööpit ovat oksettavia. Ne eivät ole taidetta, eivätkä ne ole turvallisia. Silpomista, tappamista, hengiltä polttamista, huoraamista, surmaamista, itsemurhia, joukkomuria..väkivallalla ja surulla mässäilyä. Siihen verrattuna ryhmässä nallen silpominen, ja siitä kertominen - todellakin voi olla terapeuttista ja turvallista.
Nuori ei välttämättä pysty tässä yhteiskunnassa purkamaan pelkojaan ja kertomaan tunteistaan pelkästään kukkatauluja maalaamalla. Joillekin sekin sopii. Ei taidekasvatuksen pidäkään olla pelkkää sotkemista ja silpomista mutta osa siitä voi olla sitä.
En ole perehtynyt aiheen ympärillä hysteerisenä vellovaan keskusteluun tarkemmin. Lapsettomana ihmisenä minunhan on mahdotonta edes ymmärtää mistä puhun mutta lukemissani kirjoituksissa ei missään osunut silmiin, mikä muoto olisi sitten parempi.
Paljon on vaatijia, mutta vähän konkreettisia ehdotuksia.
Hops. Noin! Tulihan niitä sanoja ja lauseita näemmä kun vähän potki! Olin alkuperäisesti kirjoittamassa siitä miten tänään, 8. marraskuuta, meillä oli Loimaan perheen kanssa autossa matkamusiikkina jouluCD.. mutta parempi näin.

Lainatut sanat

Kun ei ole itsellä mitään sanottavaa, voi aina lainata muilta:

Sinä etsit kukkaa ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä ja löysit meren.
Sinä etsit naista ja löysit sielun - olet pettynyt.

Edith Södergran

Ilmainen sisustuvinkki

Tämän vinkin saadakseen, ei tarvitse tilata Avotakkaa tai Dekoa, eikä myöskään katsoa puuduttavaa T.i.l.a. ohjelmaa.
Lyhyesti. Sisustaa vois myös seinille. Vaikka suomalaisten kotien suosikit ovat tyhjät, maalarinvalkoiset seinät niin kaamosaikana voi kokeilla myös muita vaihtoehtoja.
Jos ei ole varaa/halukkuutta/osaamista yms.arvotaiteen ostamiseen. Voi aloittaa vaikka julisteilla. Niitä voi tilata helposti myös internetistä.
Esim:

Allposters.com tai Eerik Brunilta

CloseUp.de tai suosituimpia ruotsista

Art.com

Kuvat pitää myös tietysti kehystää. Hyvä kehys on hintansa arvoinen. Se tuo kuvan kuin kuvan esiin aivan eri tavalla. Säästää kuvaa kaikenlaisilta vahingoilta, ja kestää hyvin muuttamisenkin.

Miksi kannattaa kehystää?

Ja, siis nämäkö ovat Tyylikkään eroottisia?

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Luin viime yönä Viikkoja, kuukausia. Sivuja oli alle 200 ja teksti oli helppolukuista, joten ei ollut yllättävää että niin kävi. Kirja ei ollut raskas. Se oli surullinen. Hävitty taistelu. Tuska. Epäreiluus. Arki. Inhimillisyys. Viha. Suru. Epätoivo. Toivo. Ja kaikki siltä väliltä.

Yöllä lukiessani yksi kirkkaimmista kohdista oli:

" Kirjailija haluaa että teksti julkaistaan(..) Toinen syy on se, että uskon tämän tekstin todistusvoimaan ja tärkeyteen. (..) Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkaudem. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta".

Olen iloinen, että kirjailijalla oli banaali tarve julkaisemiseen, niinkuin Reko Lundán asian itse ilmaisi. Eilisessä tekstissä oli taas paljon kohtia, jotka ymmärsi. Kun sanoo asioita ääneen, ne tulevat kuulluiksi. On yllättävää kuinka samojen murheiden kanssa me ihmiset painimme.

Päivän kirjat

Nyt kun olen taas muutamia kertoja käyttänyt julkisia kulkuneuvoja töihin päästäkseni, olen löytänyt myös työmatkalukemisen. Puolessa tunnissa ehtii lukemaan yllättävän paljon, ja sama tuttu reitti hujahtaa ohi nopeammin kuin aivoilla on muutakin tekemistä kuin koomassa ikkunasta ulos tuijottaminen. Se myös helpottaa kynnystä lukemisen aloittamiseen. On rasittavaa aloittaa kirja kun tietää "ettei kuitenkaan ole aikaa" lukea sitä mutta jos joka päivä on ainakin tunti lukemiseen, kynnys madaltuu.
Kävin tänään palauttamassa 7 päivän lainassa olleen; Kiitos ei, kieltäytymisen kulttuurihistoriasta. Aivan loistava teos! Siinä on aihetta useampaankin pöytäkeskusteluun. Kirjassa käydään läpi kieltäytymistä esim. alkoholista, toimeentulotuesta, ruuasta, vallasta tai vanhenemisesta. Kirjan artikkelien kirjoittajat ovat löytäneet mielenkiintoisia näkökulmia, miksi esim. kieltäytyä seksistä, viinasta ja rahasta. Siitä nyt vain mars kirjastoon niin päästään keskustelemaan!
Mutta tänään Vallilan kotikirjastosta eksyi mukaan Dan Rhodesin; Pieni valkoinen auto, Reko ja Tina Lundánin; Viikkoja, kuukausia sekä Merete Mazzarellan; Illalla pelataan Afrikan tähteä.
Pienen valkoisen auton valitsin siksi, että kesällä luin Dan Rhodesin kaksi muuta kirjaa. Halusin tietää minkälainen, ja olin siihen mennessessä tietäen tai tietämättäni lukenut enimmäkseen naisten kirjoittamia kirjoja. Reko ja Tina Lundánin kirja oli viime vuonna lainatuin kirja pääkaupunkiseudulla, se ei ollut syy lainata teos tänään mutta ei se ole haitaksikaan, jos pystyy keskustelemaan kirjoista muiden lukijoiden kanssa. Mutta olin ajatellut lukea Tina Lundanin Ensimmäisen kesän, ja sitä ennen alle heidän yhteisen kirjansa. Merete Mazzarella puolestaan keikkuu jokaisella listalla, ja törmään tuohon kirjaan mielestäni aina ja joka paikassa, niin arvelen pääseväni vähemmällä kun hoidan sen pois alta. Se on vielä Besseller-hyllyssä, eli laina-aikaa on vain 7 päivää, joten kirjaan ei edes voi jumittua ylipitkäksi aikaa.

Tiesitkö tämän?
Helsingin kaupungin kirjastoon kuuluu 50 kirjastoa ja 2 kirjastoautoa, valikoimassa

1 827 926 kirjaa
157 316 musiikkiäänitettä
29 063 videota
7 431 CD-rom -levyä
8 793 DVD-levyä

Pöydän ympärillä

Yksi parhaimpia tapoja viettää aikaa, on tehdä se pöydän ympärillä. Fiilistä nostaa vielä mikäli pöydän ympärillä on muitakin ihmisiä. Ystävien kanssa parasta aikaa on ruokapöydän ympärillä kokoontuminen. Hauskuutta lisää se että, tuttavapiirini on melko kirjava. On aina ollut. Jokaisella on jotain sanottavaa ja jaettavaa asioista, joista toisilla ei ehkä ole kokemusta. Ihmisiin voi tutustua niin monenlaisissa paikoissa ja tilanteissa. Aidot ystävät eivät tule ainoastaan päiväkodista, vaan onneksi aikuisiälläkin voi tutustua ihmisiin, jotka jäävät loppuelämäksi rikastuttamaan elämää.
Sain perjantaina vieraita kun Minkki P kutsui itsensä kylään. Samaan kutsuun sisältyi myös avec, jonka omatunto olen. Avec ei ollutkaan koskaan käynyt norppalassa kylässä, ja oli sitä mieltä asunto joka on varmasti puolet pienempi kuin omansa, oli tilava. Myös naapurustossa asuva Törmänen sai kutsun koska järkevästi kieltäytyi tiistain kutsusta liittyä seuraamme, ja Kuisma sai kutsun koska ei ymmärtänyt tiistaina kieltäytyä kutsusta. Prepe ja Fogues taas liittyivät seuraamme koska Prepe ei ymmärtänyt mitään.
Tilan lisäksi kotini sai muitakin kommentteja. Toinen vieraskutsui kotiani kulttuurikodiksi. Tosin tästä on vaikea vetää johtopäätöksiä, koska sama henkilö myös sanoi että "mikkeli on kiva kesäkaupunki"; tarkoittaen että niin sanotaan kuin ei ole mitään muuta sanottavaa. Kuten myös että " täällähän on kodikasta". Samainen vieras oli myös melko kättelyssä sanomassa että " olen menettänyt jotakin.." mutta äänekäs keskeytys muiden puolelta esti häntä sanomasta lausettaan loppuun. Pojat ovat solidaarisia toisiaan kohtaan. Jos toinen on hyppäämässä pää edellä railoon niin napataan henkseleistä kiinni. Sääli, koska olisi ollut supermielenkiintoista kuulla mitä tällä kertaa olen vailla..
Ruokien valintaan vaikutti perjantain muu ohjelma. Kävin aamulla pienessä operaatiossa, enkä tiennyt missä kunnossa tulisin olemaan, joten ruuan piti olla helposti valmistettavaa mutta hyvää. Valitsin keiton, salaatin, ruisnappeja ja "suolapalaa". Jälkiruuaksi Kuisma teki siis suklaakakun ja vieraat hoitivat juomat.
Olen iloinen ruuan onnistumisesta. Viimeksi kun ystävät tulivat pöytäilemään niin ruuasta tuli vähän "plääh". Mutta nyt tomaattikookoskeitto oli juuri sellaista kun sen pitääkin. Hetken pelkäsin, että reippaalla kädellä annosteltu dijon olisi ollut liian pyöristävä ja pistävä . Eräskin ei kasvisruokaa syövä otti keittoa lisää, joten jo se palkitsi vaivan. Myös siika oli todella hyvää. Sitä pitää saada lisää. En ole ollut aina hirveän innostunut savukalasta mutta siika saattaa olla uusi suosikki.
Salaatistakin tuli hyvää. Salaatin valinnassa pitää olla tarkka. Jos ei salaatti ole kaupassa hyvää, ei se ainakaan kotiin kantamalla parane. Ja jos lehdet ovat vähänkään nihkeitä, tulee myös ruokailukokemus olemaan nihkeä. Olen myös ymmärtänyt, että kannattaa ostaa eri salaattilajikkeita, jolloin vihreässäkin maistuvat eri sävyt.
Keiton kanssa olisi sopinut patonki mutta päädyin ruisnappeihin. Vaaleaa leipä on helposti helposti hepposta, ja rukiin puhdas maku miellyttää minua tällä hetkellä.
Ruisnapeista tulee myös puuhasteltavaa. Pöydän ääressä on mukava viettää aikaa, ja kun pahin nälkä on tainnutettu, on hyvä että pöydässä on vielä "kaikkea pientä" mitä voi seurustelun lomassa nappailla. Smetana, siitakesienet, silli, vuohenjuusto, tonnikalatahna, kananmunat.
Parasta ovat aina keskustelut. Ovat ne minkä tasoisia tahansa. Ja yleensähän taso saattaa saman tunnin sisällä vaihdella suurestikin. Perjantaina käytiin läpi maailman taloustilannetta, poliittista aktiivisuutta, seksuaalivähemmistöistä, arvattiin Minkki P:n Dingo levyn esiintyjiä, todettiin että nykyajan nuorisobändit ovat aivan skeidaa (päinvastoin tietysti kuin meidän aikainen nuorisobändimme), Tahkon reissusta, eräänkin perheen tulevasta parisuhdematkasta(yleisö äänesti voittajaksi Köpiksen ja kielsi varaamasta matkaa Tallinnaan), 16-vuotiaiden judopoikien viinaratsiasta, kakluunin sytyttämisestä (ei sytytetty), feng suista, kalastuksesta yms. yms. Kerrattiin useaan otteeseen myös kellon tuntemus ja suoran viestimisen tärkeys. Nykyään ei enää riitä jos ilmoittaa kellon ajan milloin paikalla pitää olla. Aikuiselle ihmiselle pitää myös ilmoittaa miksi paikalla pitäisi muka tulla silloin kun on sovittu.

Feng sui neuvoja aloittelijoille

Ovikello soi

Ovikello soi yllättäen harvoin. Piti oikein ovisilmästä kurkata, että kukas siellä oikein soittelee. Vieraalta näyttivät mutta avasin oven.
Siellä oli kaksi sananlevittäjää. Rouva ja herra. Pitkästä aikaa. Edellisellä asunnolla kävi kaksi rouvaa aina silloin tällöin vaikka kerroinkin että Vartiotornien saantini on jo turvattu, koska isäpuoleni ystävällisesti lähettelee niitä postitse.
Tällä kertaa jouduin keskeyttämään rouvan puhetulvan. En jaksanut kuunnella litaniaa loppuun asti. Olin toki kohtelias ja sanoin ystävällisesti ei kiitos. Etkö varmasti halua tutustua näihin; kysyi rouva julistukset käsissään. En halunnut. He toivottivat hyvää päivänjatkoa. Samaa toivottelin heille.
Mutta arvostan heidän vaivannäköään. Ei ole helppoa kiertää ovelta ovelle tarjoamassa sanomaa. Palaute ja vastaanotto on varmasti melko tylyhköä.

Syöttötuolin metsästystä

Jos joltakin vähemmän tarkkaavaiselta lukijalta on jäänyt huomaamatta, niin mainittakoon vielä, ettei minulla ole lapsia. Ja ei niitä tätä vauhtia ja elämänmenoa taida ns. luonnollisella tavalla tullakaan. Olen kuitenkin havainnut tarvitsevani syöttötuolin. Muilla ihmisillä kuitenkin on lapsia, ja on huomattavasti helpompaa - kaikille - kun pienen sankarin tai sankarittaren voi laittaa omaan tuoliinsa. Tosin, tajusin juuri myös että välillä näitä tuolintarvitsijoita on useampi kylässä kerralla, mutta sitten kai vaan arvotaan onnellinen tuoliin pääsijä/tai joutuja.
Alakerran kirpputorilta jo löytyikin sellainen vanha, valkoinen, kiva pinnatuoli mutta hintapyyntö oli 40 e! Törkeää sanon minä. Ensinnäkin olen vienyt sinne lahjoituksena paljon vaatteita, käyttötavaraa ja ihan suhteellisen asiallisia valaisimiakin. Olisin myös ollut valmis viemään vaihdossa vaikka yhden nojatuolin, jonka arvo olisi ylittänyt syöttuolin. Mutta ei. Siitä ei olisi ollut heille mitään iloa. Suhteeni kyseiseen kirpputoriin on siis päättynyt. Finito ja Caput! Tästä lähtien aion mennä merta edemmäs kalaan jos tarvitsen kirpputoripalveluita. Jokin raja sentään.
Mutta eivät syöttötuolit uusina ole aivan ilmaisia! Huh huh. Olisinko markka-aikana kuvitella että lastentuolista pitää maksaa yli 500 mk. Vaikkakin tietysti tuolia voi yhdessä perheessä useampi lapsi. Silti, saattaa olla että vieraani joutuvat tyytymään johonkin maallisempaan.
Yksi vaihtoehto olisi ostaa myös pari lastentuolia. Ne eivät käy vielä syöttötuoli-ikäisille, mutta ovat pidempään käyttökelpoisia kun jengi alkaa jo istua itse mutta aikuisten tuolilta ei vielä ylety. En tiennytkään että ikeassa on samoja tuoleja kuin itselläni on myös lastentuoleina. Junior Ingolf 39 e

Svan 199 e (tarjouksessa!) Brio Sit 159 e Tripp Trapp 169 (alk.) Ikean Antilop 13 e

Smile 157 e

Family 169 e

Miten läheltä TV:tä voi katsoa?

Sanoisin, että eräänkin kummitytön tapaan melko läheltä.

Hyvää Joulua!

Kaksi kummityttöä, Siiri ja Vanessa perheineen kävi kylässä. Myös Siirin isoveli Arttu tuntui viihtyvän, ja koristelikin kakluunin hienosti.
Kesää odotettiin, joulu tuli; sanonnasta tuli illan hitti. Johtuen siitä, että eräskin vieras tuli kylään glögi ja joulupiparit kainalossa. Huolimatta siitä, että on vielä lokakuu.
Mikäs siinä. Helppoahan sitä on tarjota sitä mitä tuodaan. Yritin pikaisesti etsiä taustalle jouluCD:tä. En löytänyt. Itseasiassa en olekaan varma onko minulla sellaista..
No joululaulun sijaan laulettiin eräällekin perheen isälle syntymäpäivä onnittelulaulu glögin ja piparin höystämänä. Ikkunalla paloivat tuikut.
Ja tämän onnen ja ilon odottaminenhan tarkoittaa sitä että:
on enää 54 yötä Loimaannorpan Syntymäpäivään!!

Yleisön pyynnöstä

Arvioisin, että täällä ollaan käyty jo eilen illalla kurkkaamassa "olisiko mitään vaalikommenttia" ja tämänkin päivän aikana että "mites nyt suu pannaan"; joten tässä tulee.
Vaalien jälkeinen fiilikseni on hyvä. Arvioin alunperin, että demarit häviäisivät hiukan mutta koska en ole ennustaja, ymmärsin että tappio voisi olla murskaavakin. Ja vaikka monissa kunnissa menetettiinkin paikkoja, ei fiilis tunnu samalta kuin eduskuntavaalien aikohin. Silloin tiesi, että aina ei osallistumisesta palkita.
Nyt en valitettavasti pysty kierimään tervassa ja höyhenissä. En myöskään heittämään tuhkaa päälleni. Tai Jutta Urpilaisen päälle. Kokemattomuus näkyy vielä mutta nyt kun on saatu vaalit pois alta, on aika keskittyä politiikkaan ja puolueen johtamiseen. Kesäkuussa saatiin mitä tilattiin, nyt on kentän aika seistä omien valintojen takana ja puhaltaa yhteen hiileen. Vaalien jälkeen siihen on aikaa ja syytä.
Olen myös iloinen, että äänestysinto ei ollut suhteessa keliin. Hienoa myös että vihreät arvot ovati aktivoineet ihmisiä jo ihan uurnille asti. Tosin kerran neljässä vuodessa lappuun numeron piirtäminen ei vielä kerro ihmisen ympäristövastuusta. Mutta nyt on vihreilläkin mahdollisuus näyttää miten valtaansa ja osaamistaan käyttävät, kun siihen on valtuutus ja mahdollisuus.
Perussuomalaisten kannatuksesta en osaa vielä sanoa mitään. Halmeen esimerkki on vielä tuoreena muistissa siitä miten saadaan kansan syvät rivit liikkeelle, ja miten heitä sitten edustetaan.
Kokoomuksen Toivo-talkoista lämmittää vain Jan Vapaavuoren kannatus. Asuntoministeriys on tehnyt Vapaavuorelle hyvää. Ennemmänkin hänen tyylisiään porvaripuolueessa ei olisi yhtään pahitteeksi. Ehkä Ruusulankadullakin voisi sen jälkeen asua muitakin kuin osakeomistajia.

Esan ruumiinavaus Tulikärpäsen johtopäätökset

Piipahdus viinikellarissa

Eräällekin keskustalaiselle naispääministerille tuli kerran faxeja tilaamatta ja pyytämättä. Samainen pääministeri lanseerasi sanonnan "Puhun niin totta kuin voin". Kätevä vastaus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tämä hyvin pitkänä aasinsiltana ajoitukseen. Kaikki asiat nimittäin eivät tule parhaimpaan tai sopivampaan aikaan.

Ystäväni puhelin soi la kymmenen aikoihin. Soittaja esitti kutsun viinikellariin maistamaan Don perignonin roseta vuodelta 1996. Kyseinen vuosikerta on saanut arvostelutaulukossa pisteet 20/20. Pullon hinta liikkuu siinä 270 euron huitteilla. Viitoin käsilläni että menee vain, koska tuollaista tarjousta tulee yhtä usein kuin Kokoomuksen aitoja duunaritalkoita.

Mutta koska ystävänikin oli melko väsynyt, eikä ole seuransa hylkääjä, hän sanoi puhelimeen että "meitä on valitettavasti viisi" johon kutsun esittäjä totesi "että ei se mitään, tulkaa kaikki.

Hetken aikaa olimme mykistyneitä Yksi oli tullut urheilemasta, toiset taas olivat liikkeellä samalla reissulla vielä aamusta ja eräskin mies tuli vain piipahtamaan ennen töihin lähtöä. Mutta kun kutsu tulee, on mentävä.

Tilataksi paikalle, ja Kallion Hola -mestasta Etelä-Espan viinikellariin, ja vedimme happea. Energiat oli käytetty jo päivällä, viimeinen ajatus oli ollut singahtaa kotiin ja laittaa poskea höyhen tyynylle. Mutta - kuten naisena tiedän; tiettyjä kutsuja esitetään vain kerran.

En ole tiennyt että e-espalla on viinikellareita. Varmasti Helsingissä on paljon muitakin paikkoja, joihin minua ei ole kutsuttu. Mutta aamulla herätessäni, en tiennyt viettäväni iltaa entisen KOP:in ampumaradalla viinikellarissa. Ajatukset lipuivat nousukauteen. Aloin taas ymmärtää, etten ihan kokonaisuudessaan ole tainnut käsittää kuinka konkreettista se oli. Jos Jaakko Lassila halusi nähdä työpaikkansa saunasta vettä, eikä ruokapöytää. Rakennettiin uima-allas. Ei silloin puhuttu ympäristöarvoista tai kohtuullisuudesta.

Seurueemme ryhdistyi ja muuttui, suorastaan salonkikelpoiseksi. Eräskin aatelinen kunnostautui niin, että eräänkin töölöläisen piti vielä päivitellä sitä seuraavan päivän brunssilla.

Mutta pullo aukesi, lasit täytettiin. En voinut olla ajattelmatta "mitä tuhlausta". Tuotakin ainetta olisi ollut ihanteellista maistaa freesinä, aisit avoinna esim. herkullisella sushi-lounaalla. Mutta eiiii, siellä olin, 12 tunnin messuamisen ja muun hengailun jälkeen - koko makupaletti täynnä, varsinaisella jatkoajalla. Mutta, elämäänsä ei voi tilata ja buukata valmiiksi. Pitää jättää tilaa myös yllätyksille!

Mutta ilta jäi mieleen. Ihmiset, hetki, koko tapahtuma. Kaikilla näytti oli hyvä mieli. Taas on jotain, jota miettiä talven tuiskuisina iltoina.

Miten kirjamessuista tuli viinimessut?

Tänä vuonna pääsin vihdoin kirjamessuille. Kaamea tungos. Mutta senhän takia kai messuja järjestetään, jotta saadaan halli täyteen vaeltavia ihmisiä. Toiset seisovat monta päivää pienissä karsinoissa, ja toiset vaeltavat hiki päässä ja nälkäisinä osastolta a - osasto k:hon.
Vaikka keskimääräisesti ajattelen olevani melko positiivisesti asioihin suhtautuva ihminen, joka sopeutuu verrattain nopeasti eri tilanteisiin ja tilanteiden muutoksiin, tungos tuottaa vaikeuksia. (Hyvin nopeasti alkaa käyrä nousemaan kun tarpeeksi moni kävelee päin tai esim. huitaisee selkärepullaan. Selkäreppu saa kierrokset nousemaan myös bussissa. Miksi yleensäkään kenellään on reppua selässään julkisessa kulkuneuvossa? Tai hississä. Hissiin mentäessä reppu otetaan pois selästä ja kannetaan kädessä. Tiedoksi. )
Kirjamessuilla sai siis jonottaa, ja sietää tungosta. Sopeuduin kohtaloon huokaisten, ja yritin katsella kulkureittejä joissa välttää pahimmat vyöryt. Lopputulos: muutama lastenkirja, yksi tanssikuvakirja (heräteostos, jota näin myöhemmin voi miettiä), purjelaivajuliste ja pääministeri seuralaisineen -pongaus. Koska lehdistö ja tv-kamerat puuttuivat ympäriltä, pari näytti jopa hieman vaisulta - jopa melkein yksinäiseltä.
Päätimme siirtyä Ruoka ja viini & hyvä elämä -messujen puolelle. Tungos helpotti. Messujen slogan kääntyi nopeasti muotoon "Hyvästi elämä" - ja muutaman tunnin jälkeen ymmärsin miksi. Seurueemme ammattilaisen vuoksi, ei kaikilla ständeillä vaadittu aivan kaikkia lipukeitta.
Viini ja ruokamessuista jäi parempi kuva kuin itse viinimessuista. Tila oli jollakin tavalla kompaktimpi, palvelu oli ystävällistä ja valikoimaa oli tarpeeksi. Voi suositella.
Suosikeiksi nousivat;Champagne Blondel carte D´Or; yllättävä italialöytö: Sartori Marani, joka kuivuudestaan huolimatta maistui melko rusinaiselta, Heidsieck Monopole Blue top brut, jota Amkan ystävällinen herrasmies esittelijä tarjosi. Itse toki laadun varmentaen.
Messujen jälkeen pitikin jo ruokailla. Lähialuetta suosien, päädyimme Cellaan. Cellaa voi myös lämpimästi suositella. Ruuan taso on aina ollut täysin hyväksyttävää. Hintataso on myös harvinaisen järkevä, ja hyvänä päivänä kokkikin tulee heittämään jonkun tilanteen sopimattoman vitsin.

Suunnitelematta paras

Jo aikoja sitten tuntui siltä, että kalenteri alkoi täyttyä liiaksi. Toisaalta, jos kalenteria ei täyttänyt, jäi asioita tekemättä. Kalenteri ja ajan varaaminen jollekin tekemiselle varmistaa että asia myös tulee tehtyä, muuten sitä vaan suunnitellaan joka vuosi mutta mitään ei tapahdu.
Aikoja sitten ollaan lopetettu myös ex tempore -kyläily. Nykyään tapaamiset pitää sopia. Ne aikataulutetaan, osallistujat ja tekeminen päätetään etukäteen, ja sitten suoritetaan tapaaminen.
Perjantaina tein mukavan ilmoituskierroksen lähellä asuville. "Nähdään tunnin päästä Luftissa" Ei mitään etukäteishässäkkää vaan soitto/tekstiviesti/internet-ilmoitus, että missä nähdään päästä. Ja hop, homma toimi! Ei stressiä, ei järkkäilyjä, ei vatvomisia - selkeää suoraa toimintaa. Paikalle sai tulla tai olla tulematta. Yhdelle, kahdelle tai kahville. Autolla tai bussilla. Kävellen tai sekä että.
Lopputulos - varsin iloinen jälleennäkeminen, aamulla uskomaton väsymys, yksi töistä myöhästynyt ja sinne taksilla lähtenyt. Se kai omassa asuinalueessa on juttuna. Lähellä asuvia ihmisiä pystyy näkemään niin ettei se tule kenellekään ylivoimaiseksi, ja kaikki pääsevät nopeasti paikalle - ja mikä yhtä tärkeää, nopeasti kotiin. Ja kun vielä eräänkin sisko tuli paikalle, ja kiitti että sai tulla - oli pikakokoontuminen enemmän kuin onnistunut. Harvoin sitä sentään niin iloisesti seurasta kiitetään.

Äänestä Hanna Kopraa - nro 800

Viimeinen mahdollisuus äänestää näissä vaaleissa on sunnuntaina.
Olen kuta kuinkin jättänyt lähipiirin rauhaan, enkä ole tyrkyttänyt kenellekään mielipiteitäni siitä "ketä pitäisi äänestää". (mikä saattaa olla kyllä pienoinen virhe) Myös 1o vuotta nuorempi serkkuni ihmetteli eilen moista vaalirauhaa, mutta totesin että kyllä sen ikäinen ihminen osaa itse jo päättää ketä äänestää, kunhan käy äänestämässä. Sen muistin sentään sanoa ainakin kolme kertaa. Kunhan käy äänestämässä. Ei ole myöskään pahitteeksi, että ajattelee asioita. Eikä olisi pahitteeksi, että tekisi jotain niiden eteen. Jos ei itse jaksa/viitsi/kiinnostu yhteisten asioiden hoitamisesta, niin sitten käy edes vetämässä ruksin sen ihmisen kohdalle joka jaksaa/viitsii, ja jota kiinnostaa.
Käykää siis nyt hemmetissä äänestämässä Hannaa, jos ette tiedä ketä äänestää. Ja vaikka tietäisitte niin käykää silti. Hanna on ensimmäistä kertaa ehdolla, joten turha ruikuttaa ettei siellä kukaan vaihdu, jos ei käy itse äänestämässä sitä muutosta. Lapsiperheelliselle Hanna käy ehdokkaaksi koska yhdestä on jo kokemusta, toinen on tulossa. Helsingissä kasvaneena yrittäjäperheen lapsena on ymmärrys siitä miten pienyrittäjä tienaa täällä tulonsa, ja Steiner-koululaisena on näkemys mahdollisuudesta myös erilaiseen peruskoulutukseen.
Hanna on myös niitä ihmisiä, jotka poimivat roskan kadulta(kyllä, jonkun toisen heittämän roskan), joka vie kuolevan pikku linnun Korkeasaareen pelastettavaksi tai soittaa poliisille kun 12-vuotiaat kantavat kaljasäkkiä.
Tämän lisäksi Hanna on aina ollut Ystävä hädässä. Arvostan ihmistä joka auttaa silloin kun toinen tarvitsee apua, vaikka itsellä on kädet täynnä muutakin hommaa. Kaikista ominaisuuksista huolimatta, tai juuri sen vuoksi, suuri yhdistävä tekijä on välillä reippaanakin villiponina laukkaava huumori. Tuntuu helpottavalta kun joku toinenkin nauraa yhtä paljon, yhtä älyttömille asioille ja jaksaa nähdä paljonkin vaivaa jotta yllätyspaketti tavoittaisi vastaanottajansa. Sillä nehän ovat aina niitä elämisen arvoisia hetkiä.

ÄÄNESTÄKÄÄ HANNAA - NRO 800!

Vekkulit vaalikoneet

Vaalikoneet ovat vekkuli lisä vaaleihin ja oman ehdokkaan etsimiseen. Jos ei jaksa käydä Kolmen sepän patsaalla vaalikahvilla, voi ehdokkaiden kuviin ja nimiin tutustua myös internetissä.
Suurin hyöty vaalikoneissa on, että äänestäjän on pakko miettiä vastaukset esitettyihin kysymyksiin. Ai pitäisikö pormestari valita kansanvaalilla? Kannatanko pakkoliitosta? Pitäiskö päivähoidon olla ilmaista kaikille? Mitä palveluita voi/pitää yksityistää, vai pitääkö/voiko mitään? Jos ei muuta niin tuleepa käytyä läpi mitkä asiat yleensäkin liittyvät kunnallispolitiikkaan. Tai kuntapolitiikkaan niin kuin nykyään on tapana sanoa. Terveyskeskus ja peruskoulu - kumman säästät, kumpi kaatuu?
Tänään naputtelin kiltisti Ylen, Maikkarin ja HS:n vaalikoneet läpi. En jaksanut aivan sieluni syvyydellä pohdiskella kaikkia vastauksia, saatika painotuksia. Jos energiaa olisi liikaa, kokeilisin vastauksia myös eri painotuksilla ja testailisin kysymys kerrallaan ykkösehdokkaan vaihtumista. Mutta koska näen melko selkeästi ensi sunnuntain numeroni, en jaksa perehtyä aivan täydellisesti vaalikoneiden sielunelämään. Mutta ehdottomasti, käykää täyttämässä, mielenkiinnosta! Ei kestä kauaa, ja testin voi tehdä niin monta kertaa uudelleen, että tulos varmasti miellyttää.
Maikkarilta samimmat mielipiteet on 10-vuotta nuoremmalla miehellä. Hs:stä tuli puolestaan 20-vuotta vanhempi nainen. Yleltä lähestulkoon samanikäinen nainen.

Vaalikone mtv3
Vaalikone yle
Vaalikone HS

Harmaata - lukemista vai lenkkiä

Tänään oli väsymystä, ja sadetta, ympäri etelä-suomea. Nopea soittokierros, ja selvisi, että ainakin Loimaalla ja Tampereella oli satanut. Lähes koko suomessa siis. Iltapäivällä keli oli täällä isolla kirkollakin harmaa. Suorastaan pimeän harmaa. Viideltä alkoi näyttää, että kello olisi enemmänkin iltakahdeksan.
Eilen illalla, tai yöllä luin liian pitkään kirjaa. Muisto tyttärestäni -saa olla lainassa vain 7 vuorokautta. Tarina ja teksti veikin yllättävän hyvin mukanaan, vaikka epäilin. Tänään puolestani mietin, että miksi yllätyn jos kirja on hyvä. Kirjavarkaan kanssa kävi samalla tavalla. Takakansiteksti ja aihe epäilytti mutta sitten itse kirja osoittautuikin yhdeksi parhaimmaksi pitkään aikaan luetuksi.
Olen päättänyt nyt lukea. Vaikka väkisin. Siis, että jätän muita asioita tekemättä mutta luen. Koska haluan lukea. Kesältä jäi ikävä lukemiseen. Ei se voi olla vain niin että vuodesta ehtii muutaman viikon aikana lukemaan vuoden kirjat, ja sitten taas odotetaan 12 kuukautta.
Töistä lähtiessäni näin selkeästi, että menen kotiin lukemaan. Ihmisen pää tarvitsee aikaa ja mielekästä tekemistä. Mutta miten kävikään?
Kas kummaa, postissa olikin tullut Tukholman maratonin esite! Alkoi lenkki kiinnostaa. Tai ei se yhtään sen enempää kiinnostanut tai innostanut mutta niin sanottu tahtotila tuli päälle. Nopealla päässälaskulla ymmärsin ehkä pääseväni ensi vuonna helpommalla, jos vähitellen jaksa käydä jos syksyllä ja talvella hölkkäilemässä. Ei sen joka kerta tarvi niin megalomaanisen suurta olla mutta joka kerta on melkein kuin hieman pois siitä seuraavasta. Kirjan lukeminen siirtyi mutta syksyinen keli oli..eeh..raikas!

Hidas startti viikkoon

Aivokäyräni laahaa nollaa. Niskat ovat hieman jumissa, ja vaihde hakee seuraavaa ratasta. Se löytynee huomenna. Parasta tänään oli yllätyspiipahdus Vallilan kirjastossa, ja tavallaan yllätyspiipahdus kampaajalla(en ollut aivan varma päivästä), ja ystävän yllättäen tekemä lohikeitto.(ja tietysti myös se ettei postilaatikosta tullut yhtään pornoa)
Hiuksista tuli hyvät, kirjastosta otin Kim Edwardsin Muisto tyttärestäni kirjan ja lohikeittoa söin yhden lautsellisen liikaa.

Kuuntelija

Kerroin koiralle keittiössä
kaiken sen, mitä en koskaan
kerro kellekään toiselle täällä.
Koira kuunteli vakaana,
hohkaen eläimen arvokkuutta.
Kun vaikenin,
se katsoi suoraan kohti
ja siirteli hiukan kankkujaan.
Oli puhuttu paljon,
mitään ei jäänyt päähän.
Mennyttä kaikki, mennyttä,
sanoi sen silmien hellä peili.

Maria Vuorio

Pornoa postilaatikosta

Yllätykset - elämän suola. Kaikkihan niistä pitävät; sanoi joku eilen hiven ironiaa äänessään. Ja tänään oli taas edessäni yksi yllätys. Olin saanut postissa paketin, joka sisälti pornoa. Miespornoa. Vielä tarkemmin ottaen Gay-pornoa. Tätä en aamulla osannut odottaa! Eikä minulla DVD-kokelmissani sitä vielä ollut. Kill Bill 1 olisi ollut, Ponille kyytiä - olisi ollut, Lost in translation - löytyy mutta ei, tunnin tuntia minulla ei ollut miespornoa. Lisälahjaksi tuli myös vaaleanpunainen kännykkäkotelo kylmän talven varalle. Ken arvaa, mitä siinäkin on lämmitelty.
Tiedän kyllä ketä, mutta en vielä tiedä, miten, kiittää. Olihan mukana myös kirje, jossa kerrottiin lahjan olevan ystävänpäivä-lahjan. Miten hukassa sitä olisikaan ilman ystäviään.

Vielä siitä heijastimesta

Käsi ylös, monellako on heijastin vaatteissaan? Tai edes jossakin lähettyvillä niin että sen voi kiinnittää vaatteisiin hämärällä ulos mennessä? Itse olen antanut kaikki heijastimet eteenpäin lapsille. Ihan niinkuin itse olisin pimeässä itsestään hehkuva. Paitsi nyt kun sain Hannalta tuon tyylikkään takkikoristeen, joka suorastaan vaatii mukana oloa.
Ja vaikkei aina tarvikaan jäädä auton alle ja kuolla, niin kyllä heijastimien käyttö lisää kaiken kaikkiaan liikenteen sujuvuutta. On miellyttävää nähdä ja näkyä ennemmin kuin myöhemmin, ja välttää turhat läheltä piti tilanteet.

Suomen liikenteessä kuolee vuosittain keskimäärin 50 jalankulkijaa.
Onnettomuuksista puolet tapahtuu pimeällä tai hämärässä. Muutamaa poikkeusta
lukuun ottamatta jalankulkija on aina liikkunut ilman heijastinta.Heijastin on
yhtä tarpeellinen taajamissa kuin taajamien ulkopuolellakin. Kevyen liikenteen
onnettomuusriski on pimeällä kaksi kertaa suurempi kuin valoisana aikana.
Kuolemanriski ilman heijastinta pimeässä kulkevalla jalankulkijalla on jopa
kymmenkertainen verrattuna heijastinta käyttävään.Lain mukaan jalankulkijan on pimeän aikana tiellä liikkuessaan käytettävä asianmukaista heijastinta.
Käyttövelvoite koskee myös valaistuja teitä.

Huomionherättäjä

Ennakkoäänestys alkoi tänään. Kuluvan viikon aikana, sekä lähestyvänä vaalisunnuntaina valitaan seuraavalle kaudelle ne ihmiset jotka tekevät meitä kaikkia koskevia päätöksiä. Valitut hoitavat meidän asioitamme ja päättävät meidän puolestamme. Valtuutettuinamme. Käykää äänestämässä!
Vaalityön jännittäviin kiemuroihin palaan varmaankin vielä myöhemmin mutta nyt pitää antaa kehuja Hannalle huomaavaisesta ja fiksusta vaalimateriaalista.
Hanna nimittäin jakoi viime viikonloppuna vaalimateriaalinaan aivan ihania virkattuja "rintakrosseja", joissa oli heijastinnauha. Olin aivan häikäistynyt tästä tuotteesta koska se on kaunis, piristävä ja hyödyllinen. Se tekemiseen on nähty enemmän aikaa ja vaivaa kuin valmiiden ilmapallojen ostamiseen, ja tuo pieni huomionherättäjä, saattaa herättää vaikka autoilijan huomion joskus vielä vaalien jälkeenkin.

Happi tekee hyvää

Helsinki on kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Monema eri vuoden aikana. Myös syksyllä. Pyöräilin rauhassa meren rannan kautta töistä kotiin. Slow biking ja slow thinking. Teki hyvää olla kiirehtimättä. Fillarointi ei ylittänyt ehkä rasituskynnystä mutta ulkoilu ylitti rentoutumiskynnyksen. Kuinka harvoin sitä onkaan viikolla ulkoilmassa ilman että suorittaa mitään. Tervasaaren rannassa istuessa alkoi jo takaraivossa nakuttaa "mitä kaikkea kotonakin pitäisi tehdä". Mutta painoin ajoissa jarrua ja suuntasin katseeni ohi lipuviin Finnlinesin ro-ro aluksiin. Aika on osa arjen luksusta.

Matkalla Afrikkaan

Tämä oli hyvä päivä. Kolme rutiineista poikkeavaa juttua. Pyörällä töihin, töiden jälkeen body pumppiin ja päivän päätteeksi Ryhmäteatteriin.
Pyörä on ollut tallissa sadesuojassa pari viikkoa kun kerran päätin toipua kunnolla ennen kuin lähden tempoilemaan. Ihminen tulee myös helposti mukavuuden haluiseksi. Kun vähän aikaa kulkee bussilla, joka menee melkein oven edestä, ei syyskelien uhmaaminen polkupyörän selässä ole aivan yhtä houkuttelevaa. Paitsi kunnes taas hakee pyöränsä tallista ja lähtee ajamaan. Sen jälkeen onkin hyvä mieli kun saa happea ja pääsee liikkumaan kätevimmin. (paitsi että kypärästä jäi mieletön jälki tänään otsaan, joka eheytyminen kesti vaivaiset kolme tuntia..)
Edelliskerrasta Töölö Gymillä oli kulunut..ööh..vuosi? Mutta koska kymppikortissa oli kertoja käyttämättä, oli aivan aiheellista käydä nostelemassa rautatankoa. Ei se ihan ajatuksen voimalla nouse. Maikkis tuli onneksi seuraksi ja taisi olla kummallakin yhtä huterat kädet koetuksen jälkeen. Ehkä pitänee ihan ensi viikolla mennä uudestaan.
Illan teattaerikäynti tuli yllätyksenä mutta koska energiaa sekä halukkaita oli, tarjotut liputkin oli syytä käyttää. Ryhmäteatterissa en ollutkaan käynyt aiemmin. Teatteri on muuttanut kätevästi vielä Helsinginkadulle Kallioon, joten sijaintinkin on loistava. Esitys oli Juha Kukkosen Matkalla Afrikkaan. En tiennyt esityksestä muuta kuin että siinä olisi Eija Vilpas ja Taneli Mäkelä, ja että esitys ehkä olisi viihteellispuoleinen. Niin se olikin, vaikka kaikessa koomisuudessahan on myös traagiset puolensa. Ja miksei olisi, saahan sitä välillä tuntea ja ajatellakin. Mutta kokonaisuus pysyi viihteellisenä ja kevyenä. Pidimme.Raikasta ja viihdyttävää.
Esitys oli eloisa, tempo oli vauhdikas ja näyttelijät olivat ammattilaisia. Ääneen nauraminen on minulle tehokas mittari. Sitä ei usein tapahdu.
Näytelmässä lausuttiin että ruoka on kuulemma rakkauskirje jumalalta. Se on kivasti sanottu. "Ruokaa laittamalla minä kerron, että minä välitän sinusta ja minä olen sinun tukenasi tapahtuipa sinulle mitä tahansa." Mietin näyttelijän ammattia. Kiipeämällä lavalle ja tekemällä työsi, ehkä työn jota rakastat(ja ehkä välillä vihaatkin) pystyt tuottamaan toisille ihmisille elämyksen, jota he eivät välttämättä unohda milloinkaan. Se on minusta hienoa se(kin).

ps. esityksiä on vielä marras- ja joulukuun.

Viime syksystä tähän syksyyn...

Viime vuonna tähän aikaan oli vaikeaa. Hyvä ystävä oli menetetty kesällä, ja toinen ystävä taisteli lapsensa kanssa viimeisistä yhteisistä kuukausista. Syksy tuntui tahmealta, ja välillä oli vähän vaikea ymmärtää.
Tänään odottaessani bussia mietin, että tuntuu kuin edelliskesästä ja viime syksystä olisi kolmisen vuotta. Tuntuu että tapahtui niin paljon, vähintään kolmen vuoden verran.
Menetyksessä aika on ystävä ja vihollinen. Ystävä siinä, että pahin shokki laantuu ajan myötä, ja vihollinen siinä, että sitä pelkää muistojen haalistuvan. Pelkää yhteisten hetkien mielikuvien valuvan käsien läpi. Pelkää unohtavansa. Muistot ovat ainoat mitä on. Niitä ei tule enää uusia. Ja sitä pelkää ettei enää olisi niitäkään.
Mutta ei sitä unohda. Ei koskaan. Sitä muistaa. Paljon, elävästi ja lämpimästi. Yhtä kirkkaasti tänään kuin eilenkin.

Kaiku, nuoli ja ketju

Vietin miellyttävän lauantai-illan. Olin kerrankin ennakoinut. Tosin ennakointi tarkoitti sitä, että seuraavan päivän ruuat valmistuivat vasta puolen yön aikaan mutta ilman etukäteisvalmisteluja ei olisi ehtinyt. Tuntui hyvältä istua pitkästä aikaa oman pöydän ympärillä. Tosin ruuan taso ei ollut sitä mitä yleensä. Olin hieman pettynyt sekä keittoni, että piirakoiden tasoon. Ne olivat ihan ookoo ja syötäviä mutta eivät mitään "oi kuinka hyvää!" -tasoisia. Olenko menettämässä otteeni? Onneksi seura korvasi senkin ja reipas puheensorina täytti eräänkin keittiön.
Iltapäiväpalan jälkeen suuntasimme kulkumme kaupunginteatterille.
Oli nykytanssin aika. Kiitos osallistujien, olimme vielä ajoissa. Tuntui luksukselta istua rauhassa kuohuviinilasilliselle ennen esitystä. Kuinka inhoankaan teatterille juoksemista ja keuhkot haljeten takin riisumista. Ihailimme arkkitehtuuria ja eräänkin ranskanpastilliaskin nopeaa katoamista.
Olen tanssillinen ihminen, minkäs teet. Jaksan häikäistyä siitä miten hienosti tanssijat osaavat ja pystyvät. Nyt iän myötä on tainnut myös harjaantua koreografinen silmä, ja esityksen aikana jää tilaa myös musiikin sekä valaistuksen arvostamiseen.
Eilinen Helsinki Dance companyn Kaiku, nuoli ja ketju oli kiinnostava. Siihen oltiin saatu hyvin tiivistettyä erilaisia tunnetiloja, ja huomasin, että ne tosiaankin saivat napattua kiinni, vaikka kyse oli "vain" muutaman metrin päässä lavalla tapahtuneesta esityksestä. Samaa mieltä oli myös muu seurue. Esityksen ahdistavat kohdat olivat kaikkien mielestä ahdistavia, ja esityksen loppupuoli koettiin pelastajana koska "sen yhden vaikerointi loppui", ja tunnelma keveni. Mutta tuntiin mahtui myös naurua, pelkoa, yllätystä ja haahuilua. Tuttuun tapaani ehdin kantamaan huolta myös muista katsojista. "Onko niillä nyt kivaa, inhooko ne tätä, pitkästyykö ne, haluiskohan ne että tää ois jo loppu" - onneksi tuo vaihe menee nopeasti ohi, ja muistan, että aikuiset ihmiset pystyvät pitämään aivan itse huolta omasta viihtymisestään.
Mutta jäi sellainen tunne, että tätä pitää nähdä enemmän. Liput ovat siedettävän hintaisia verrattuna eräisiinkin teatterilippuihin, ja aina jää jotain uutta käteen. Näyttelijöistä on tottunut löytämään suosikkinsa, tanssijoistakin ne varmasti löytyvät kun suorituksia näkee useampia. Viimeksi olin katsomassa no-no:n, ja sitä ennen näin Tero Saarisen Huntin. Kaikki nämä olleet toisiinsa nähden hyvin erilaisia.
Esityksen jälkeen piipahdimme vielä Juttutuvassa ja Sävelessä. Jälkipuinti ei kestänyt aamuun saakka mutta valomerkki sentään ehdittiin nähdä. Mukavaa oli, ja sunnuntaina sai kerrankin nukkua ilman kelloa.

Hesarin arvostelu teoksesta Vuoden 2008 tanssikilpailukuvat

Opas tanssin katsomiseen

Kuka on perheenjäsen?

Ennen vanhaan ydinperhe oli isä, äiti ja pari lasta. Tämän ydinperheen ulkopuolelle jäivät yksihuoltajat ja äpärät, eli ns. au-lapset, joksi muistan itseänikin kutsuttaneen joissakin lomakkeissa. Sitten tulivat uusioperheet. Sinun lapset, minun lapset ja meidän lapset. Ilmassa oli aivan eri joulujuhlan tuntua. Mummoloita siellä sun täällä, ja mahdollisesti useampi isä ja äitinkin.
Mentiin vähän eteen päin ja alettiin puhua myös samaa sukupuolta olevien perheistä. Enää ei tarvitse takertua pelkkään isä ja äiti jaotteluun, vaan oma perhe voi olla erilainen kuin naapurin perhe. Ja naapurin perhe voi olla erilainen tänään mitä ensi vuonna. Perhe käsitys on siis muokkautuva.
Eikä perhe kaikilla rajoitu pelkkiin ihmisiin. Myös perheen lemmikkieläimet voidaan laskea jäseniksi. Toisilla koira, kissa tai vaikkapa hevonen voi olla korvaamaton seuralainen, ja toisissa perheissä taas välttämätön, huumassa ostettu kiusankappale.
Eikä ole ennen kuulumatonta, että viitataan perheen ulkopuolisiin ihmisiin tyyliin; "hän on meille kuin oma lapsi" tai että "hän on ollut minulle kuin isä jota minulla ei koskaan ollut". Perheessä voi siis olla myös "ulkopuolisia" jäseniä. Toisille perhe on ns. lähiperhe, käytännössä samassa asunnossa asuvat - toisille taas perhe voi olla koko lähisuku, lähimpine ystävineen.
Itse olen kasvanut pienen suvun ja pienen perheen keskellä. Serkkujakin siunaantui vain yksi. Mutta isoäidin sisarukset tulivat tutuiksi jo pienenä, ja isotätejä ja -setiä nähtiin kohtuullisen usein. Samoin Isoäidin äidillä käytiin monta kertaa vuodessa. Kummitätinikin olen tuntenut hyvin. Hän on myös isoäidin sisko, ja minulla oli mahdollisuus olla heillä usein yökylässäkin. Olin todella hämmästynyt kun myöhemmin lapsena koulussa ja leireillä selvisi, että toiset näkevät isovanhempiaan kerran pari vuodessa. Tai että oli lapsia jotka eivät muistaneet nähneensä kummejaan ollenkaan. Tietoa oli vaikea hahmottaa, koska isovanhemmat minulle olivat perhettä. Samon kummitäti ja -setä aivan lähintä sukua.
Tämä perhepohdiskelu ei varsinaisesti liity mihinkään. Asiat vain tulevat jostakin mieleen. Olen myös miettinyt asiaa, kun olen miettinyt huostaanotettuja lapsia. Perheistä on pulaa. Kuinka paljon helpommin tämä yhteiskunta pystyisi jakamaan voimavarojaan, jos meillä ei tarvitsisi niin rajatusti olla "omaa perhettä". Jos mummoja, lapsia, koiria, isiä, äitejä, siskoja, velijiä, tätejä ja setiä jne. voisi vähän jakaa. Jos oltaisiin kollektiivisempia, eikä niin rajatarkkoja.
Ja tulivat nämä asiat mieleen elisestä kirjeestäkin, sekä pari viikkoa sitten olleista ristiäisistä. Pääsin kummitädiksi, ja pienessä puheessaan pienen tytön äiti sanoi että olin ollut heille kuin kolmas sisko. Se oli kauniisti sanottu. Ainoana lapsena kun voi helposti kasvaa hieman ulkopuoliseen rooliin. Kotoa puuttuu toisia lapsia, ja myöhemmin aikuisena ei ole ketään kenen kanssa esim. keskustelee yhteisistä vanhemmista tai samoista lapsuusmuistoista. Nyt aikuisena on hirveän kaunista ja tärkeää kuulla, että oma elämän polku on kulkenut niin vahvasti toisten elämän vieressä.
Toinen aiheeseen liittyvä asia tapahtui kesällä Pietarsaaressa kun uudet siskoni kertoivat adoptoineensa minut pikkusiskokseen. Myös se oli äärinmäisen lämmittävää. Etenkin kun näillä siskoilla kesti tovi rykiä kurkkunsa ja saada asiansa esitettyä. Muuten he kyllä ovat kovinkin verbaalisia. Eikä minulla ollut siihen mitään lisättävää. Päätetty mikä päätetty. Ja nyt syksyn mittaan nämä uudet siskot ovat hyvinkin tiuhaan muistaneet viestein ja kirjein. Vaikka asioita välillä menettääkin, niitä voi melko yllättäenkin tulla lisää.

Ketkä ovat sinun perhettäsi? Kuka on lähin omaisesti?

Perheen historiaa ja nykyisyyttä
Suomen monikkoperheet ry
Laura Kolbe: Koti asuntona, perhe tunneyksikkönä
Suomen uusperheellisten liitto
Sateenkaariperheet
www.perhe.fi
Mikä on päihdeperhe?

Meidän presidentti on parempi rauhanneuvottelija kuin teidän presidentti!

Luulin, että tämän päivän bloggaukset olisivat jo olleet tässä mutta pakko on iloita Nobelin rauhanpalkinnosta. Vaikkakin eräskin ystävä epäili, että voitto tuli sen vuoksi ettei kukaan tehnyt tänä vuonna power point esitystä -Viitaten Al Goreen. Muistankin ystäväni olleen viime vuonna vähän suivaantunut siitä, että joku kertoo ilmaston lämpenemisestä, ja saa siitä Nobelin.
Mutta hieno palkinto Martti Ahtisaarelle hänen tekemästään työstä rauhan hyväksi. Hyvä suomalaiset rauhanturvaajat!

Aamuherätys pimeään

Hyvänen aika. Kävin aamulla jumpassa. Kello soi kuudelta. Ulos lähtiessä oli pimeää. Pimeää! Rappukäytävässä tuli melkein pelokas olo. Mitä minä täällä pimeässä "keskellä yötä" hiippailen? Mutta pihalla olikin yllättävän lämmintä, ja tuli jo reipas olo pelkästä ajatuksesta. Olen niin vähästä vaikuttunut.
Stokkan Motivuksen Niska-selkä jumppa ei ollut ihmeellinen. Eikä ollut juuri remontoitu salikaan. Kumpikin oli ihan ookoo mutta ei mitään special-fiilistä. Vetäjänä näytti olevan sama nainen kuin viisi vuotta sitten, eivätkä liikkeetkään paljon poikenneet aiemmista mutta tsemppasin itseäni(ja hartioitani) ajattelemalla, ettei kotona ikinä tulisi heiluteltua käsiä tuntia. Hyvä fiilis, nyt on käyty.

Päivän plussat

Mahtavaa, kaupassa on taas satsumia! LähiValtsussa kipaisufiilikset nousivat huimasti kun näin satsumalaarin. Täydellistä. Niitä voisi syödä kilokaupalla.

SATSUMA
(Citrus reticulata var. unshiu)
Satsuma on mandariinin ja klementiinin välimuoto, joka on alunperin kotoisin Japanista Kiushun saarelta. Satsumat ovat litteän pyöreitä, ohutkuorisia ja kiiltäviä. Maku on mieto ja hedelmäliha mehukasta ja siemenetöntä. Niiden kuoressa on usein vihreitä läikkiä, mutta hedelmät ovat silti syötäviä ja kypsiä. Satsumat korjataan kypsänä, aivan kuten muutkin sitrushedelmät.

Toinen iloinen yllätys oli kotona lattialla odottaneet kortti ja kirje. Olen kortti ja kirjeihmisiä. Erityisesti tämän päiväinen kirje ilahduttaa, koska luulin menettäneeni viimeisen kirjeystäväni kun Isotätini nukkui keväällä pois. Nyt olen kuitenkin saanut uuden kirjeystävän, ehkä toisenkin. Ihmisten pitäisi kirjoittaa toisilleen. Kirje ilahduttaa aina. Käsin kirjoitetuissa sanoissa on jotain pysyvää, jotain aikaa antavaa. Sitä parasta mitä ihminen toiselle voi antaa.

Määrätietoiselle ja ennakkoluulottomalle puolivaltakuntaa

Se on taas informaation välityksen paikka, sillä yksi maailman parhaimmista työpaikosta, maailman parhaammalla seudulla on avoinna:

Loimaa hakee kaupunginjohtajaa:

Jyvällä tulevaisuudesta
Loimaan kaupunki on oman seutukuntansa kaupallinen ja hallinnollinen keskus varsinaissuomalaisessa kulttuurimaisemassa. Alastaron ja Mellilän kuntaliitosten jälkeen kaupungin väkiluku tulee vuoden 2009 alusta ylittämään 17 000 asukasta.

Oletko jyvällä tulevaisuudesta?

Nykyisen viranhaltijan siirtyessä eläkkeelle etsimme ennakkoluulottomasti eteenpäin katsovaa
KAUPUNGINJOHTAJAA

toistaiseksi voimassa olevaan virkasuhteeseen. Viran kelpoisuusehtoina ovat soveltuva ylempi korkeakoulututkinto ja kokemusta vastuullisista johtamistehtävistä. Arvostamme perehtyneisyyttä kunnallishallintoon, luontevaa ulospäin suuntautuneisuutta, sosiaalisia vuorovaikutustaitoja, elinkeinoelämän tuntemusta sekä määrätietoista kehitysmyönteisyyttä.
Loimaan kaupunginvaltuustolle osoitetut hakemukset liitteineen ja palkkatoivomuksineen tulee toimittaa kaupunginhallitukselle 24.10.2008 klo 15 mennessä osoitteeseen PL 9, 32201 Loimaa.
Lisätietoja virasta antavat kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Teuvo Suominen, puh. 040 771 0452 , kaupunginhallituksen puheenjohtaja Mika Mutala, puh. 050 558 2555 ja kaupunginjohtaja Jorma Kopu, puh. 0500 741 593 . Lisätietoa Loimaan kaupungista: http://www.loimaa.fi/

Kirkkaampi talvi ja valoisampi mieli

Nyt on vasta lokakuu ja olen varautunut ennätyksellisen hyvin talven varalle.(siis sen lisäksi, että ne korkkaamattomat murtomaasukset ovat vielä paketissa) Kotonani on nyt uusi ilon ja valon tuoja, kirkasvalolamppu. Se oli mietteissä jo viime vuonna mutta en saanut aikaiseksi. Joskus vuosia sitten sellainen löytyi jo eräältä tiedostavalta työpaikalta mutta sen jälkeen talvet ovat olleet loskaisia ja pimeähköjä.
Nopean lamppukatsauksen jälkeen totesin, että lamppuja on karkeasti jaoteltuna kahden tyyppisiä. Varsinaisia kirkasvalolamppuja sekä heräämislamppuja. Kirkasvalolamppu vaikuttaa silmien verkkokalvojen kautta käpylisäkkeeseen ja mm. melatoniinin tuotantoon ja heräämislamppu keventää unta valon syttyessä aamulla vähitellen.
Ajattelen oman aivokuoreni olevan sen verran paksu, ettei tässä mitkään sarastukset auta, vaan luxeja oli saatava kunnon heittimellä. Vaikkakin kieltämättä "aamun sarastukseen ja linnun lauluun herääminen vähän houkutti". Snadisti kuitenkin häivähti mielessä näkymä siitä aamusta kun, tipuset tekisi mieli ensimmäisen viikon jälkeen laittaa paremmille laulumaille esim. Kariniemeen.
Valitsin siis pelkän kirkasvalolampun ilman sirkutuksia ja radiojuontajia. Odotan ajatusten kirkastuvan parissa viikossa. Kotioloissa valaistus on normaalisti n. 50 luksia, toimistoissa 500 luksia ja kirkasvalolampun pitäisi olla n. 2500 luksia tehotakseen. Aurinko voi puolestaan porotella toisinaan 100 000 luksinkin voimalla.

Seuralehden-artikkeli
Kansanterveyslaitos suosittelee kirkasvaloa

Viikonloppu vieraissa

Tiluliluliii - ja terveisiä Loimaalta! Mukavasti meni vaikka ainahan sitä on liian vähän aikaa vierailla kotiseudulla. Nyt pääsin sentään bussiin jo perjantaina, mikä olikin hyvä, koska lauantaina heräsin niin järjettömään päänsärkyyn, että puolet päivästä meni tyhjäkäyntiin. Isoäidinkin piti oikein tosissaan ehdottaa, että mitä jos kävisin oksentamassa.(isäpuoli oli edellisiltana tarjonnut lasillisen mustikkaviiniä ja toisen karpaloviiniä) Kotiinpaluuta oli juhlistettu erityisellä kohtuudella mutta hedari oli silti Loimaan torin kokoinen. Epäilisin tahallista myrkyttämistä, jos tarjoaja osapuoli ei olisi ollut yhtä kipeä.
Olo vaati lepoa mutta oli asioita hoidettavana. Eipä muuta kuin ostamaan synttärisankaritarlapselle lahjakorttia hevostarvikeliikkeeseen (tässä vaiheessa pulssi oli noin tuhat, ja väittäisin että norppaäidin(joka oli ystävällisesti kyyditsijänä) kävi jopa vähän sääliksi), ja perillä; liike ei ole auki! Norppaäiti oli vielä viikolla käynyt ystävällisesti ovesta tarkistamassa, ja lauantaina liikkeen piti olla avoinna 10-13. No, suurin murhe ei sillä hetkellä ollut, että lapselle ei ollut lahjaa vaan se että olisi voinut maata isoäidin vessanlattialla rauhassa oksentelemassa mutta sen sijaan oli raahautunut kaupungille - aivan turhaan.
No olo parani, ja pyhä oli päähinejuhlaa. Tuli nimittäin löydettyä eteisen hyllyköstä isoisän aivan huippu ruskeapipo sekä sametinvihreä hattu, joka jostain järjettömästä syystä oli pakko laittaa päähän. Selkeä taantuma. Muistaakseni käytin papan hattuja viimeksi yläasteella. Mutta sammaleenvihreä tirolilaishattu päässä oli niin mukava matkustaa. Huomaan myös isoäitini epäsovinnaisen käytöksen ruokkivan itsessäni samoja ominaisuuksia. Olen myös vähitellen antamassa periksi geeneilleni. Luulen, että taistelu on hävitty. Etenkin kun äitini muistutti että isoäitini oli 50-vuotisjuhlistaan kiittäessään laittanut lehteen ilmoituksen, jossa allekirjoituksena oli: Haa-paska. Hän oli myös osallistunut omaan 50-vuotislahjaansa. Tehtaalla, jossa hän oli töissä, oli laitettu uudempi tulokas lahjakerääjäksi, ja kun hän oli osunut isoäitini kohdalle, isoäiti oli vain pokkana kysynyt, että paljonko ne muut ovat laittaneet; ja kaivanut rahapussinsa ja osallistunut samalla summalla. Reilua. Enää vajaa 15 -vuotta, ja olen samassa pisteessä.
Kotiinpaluustakin tuli mukava. Ystäväni Antti(nimi ehkä muutettu, ehkä ei) soitti bussin ja kertoi tarvitsevansa valokuvasarjaansa naisen käsiä. Ekat kädet olivat kuulemma peruneet, ja toisilla käsillä oli kotona lapsia. Suostuin, vaikken ollutkaan ykköskäsivaihtoehto. Oletan ihmisten pyytävän asioita, silloin kun apua tarvitaan, ja on hauska olla oikeasti avuksi. Sitäpaitsi hyvällä kameralla otettuja katsoo aina mielellään. Kuvien aihe oli kosketus. Toivottavasti Antti saa luvan laittaa niitä myös tänne katsottavaksi, koska lopputulos oli kiinnostava.

Anna mun kaikki kestää vol. 2

No on se nyt perkele, että ennakkoluulot ja rasistisuus saavat vaikuttaa alalla, jonka pitäisi olla ylpeä puolueettomuudestaan ja ammatillisesta osaamisestaan.

En nähnyt eilisiä uutisia, joten ällistyin tänään entisen Lapin kansan päätoimittajan Heikki Tuomi-Nikulan kommenteista. Miten suomessa voi sanoa mitä vain, omalla nimellään ja naamallaan mutta ihminen ei saa olla sitä mitä on? 

Kenellä yleensäkään on varaa heittää ensimmäistä kiveä, tai jos niikseen tulee, niin sitä seuraavaakaan.

Korhosella on ollut alaistensa luottamus ja kunnioitus. Työssä sen pitäisi riittää. Moni hetero joilla näitä ei ole, on vastaavassa asemassa mitä Korhonen haki. Yhteiskunta on sirpaloitunut aikoja sitten. Perusperhe on vain yksi malli. Monella työpaikalla pidetään yksityiselämä vielä täysin erillään töistä. 

 Maakuntalehdistä on löytynyt kautta aikojen maineeltaan kyseenalaisia päätoimittajia. Kylillä on tiedetty - mutta ilmeisesti Almamediassa ei. Suomessa saa olla juoppo tai käydä vieraissa. Raja menee julkilesbossa. Mikä se muuten edes on?  

Lapin matkailu elää turismista. Esitteissä ei eritellä palveluita vain heteroille ja muille. Lapin Kansaa tilatessakaan ei varmasti kysytä laitetaanko lesbo- tai homotilaus, vai onko tämä ihan normaali soveliastilaus. 

Me emme ole samanlaisia tässä yhteiskunnassa. Meistä ei tule samanlaisia, eikä meistä tarvikaan tulla. Mutta jotta pystymme elämään hyvässä yhteiskunnassa, pitää hyväksyä myös toiset. Ehkä Tuomi-Nikulalla on sama ongelma kuin monella muullakin. Epävarmuus itsestä saa aikaan pelkoa ja ennakkoluuloja, ja antaa kummallisen vallan harhan sen kertomiseen "mitä kaikki ajattelevat". 

Suuri kurpitsa

Tänään tajusin, että minusta on tulossa Tenava-sarjakuvien Eppu. Eppu on hahmo joka odottaa aina Halloweenina Suurta Kurpitsaa. Minä puolestani odotan, että tulee syksy(joka siis on jo) ja saan seuraavan hyvän ideani.
Prosessia tukeakseni olen hieman hellittänyt ympäriinsä sinkoilemisesta, mikä on toteutunut noin puoliksi. Hyvä alku sekin. Olen myös päättänyt olla sopimatta liian paljon kaikkea. Myös toteutunut puoliksi. Nämä siksi, että jäisi edes hiukan energiaa ja tilaa ajatella seuraavaa Suurta Ajatusta(kurpitsaa?). Hankalaa tässä on, että maailma ei pysähdy vaikka itse yrittää hidastaa. Harva kattila on myös alkanut pelkästä katsomisesta kiehumaan.
Kukaan muu Tenavissa ei uskonut Suureen Kurpitsaan. (paitsi ressu, ja sekin todennäköisesti jonkun toisen kiusaksi)

Almamedia mai ääss

Oli jo vähällä etten alkanut tilittää syviä ja seesteisiä tuntojani syksystä, elämästä, sen eri vaiheista ja ihmisyyden tunteista - mutta Almamedia tuli ja pelasti!
Tervetuloa Armeniaan ja -50 luvulle. Siis anteeksi, vuosituhannelle joka alkaa kakkosella, ja Suomeen, Eu:n entiseen puheenjohtajamaahan.
Tämän päivän paras uutinen oli, että Lapin kansan päätoimittaja Johanna Korhonen erotettiin toimestaan luottamuspulan vuoksi.

Luottamuspula = pystyy sitoutumaan ja perustamaan perheen toisen ihmisen kanssa, joskin samaa sukupuolta olevan.

Asuu naisen kanssa. Eiiikä! OMG! Uuhhuh, onpas kauheeta ja jopas jotakin. Eikö kukaan kysynyt työhaastattelussa, että satutko muuten olemaan lepakko tai vasuri? Pitänee lähettää Almamedian rekryosastolle 10-kysymystä työhaastattelijalle muistilista.

Johanna Korhonen sanoo tiedotteessaan, että maanantaina pidetyssä tapaamisessa Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne ja kaksi muuta yhtiön johtoon kuuluvaa painostivat erittäin voimakkaasti häntä luopumaan Lapin Kansan päätoimittajuudesta. Korhosen mukaan hänen väitettiin salanneen puolisonsa sukupuolen.

Piti oikein virkistää muistia kuka Almamedian johdossa on. Kai Telanne on vuonna 1964 syntynyt kauppatieteiden maisteri. Ei siis mikään vanhemman sukupolven pönöttäjä. Ehkä pönöttäjiä on alkanut pesiytyä myös meihin nuorempiin. Tai ehkä Telanne toimii vain viestintuojana. Ehkei Telanteella ole yksityishenkilönä mitään lesboja vastaan, ehkä se tosiaan vasemmistoliittolainen puoliso mikä syö Almamediaa. Mutta että. Onhan sitä kautta aikojen päätoimittajien rouvat kuuluneet kaiken maailman Lions Leideihin, eikä niillä ole silti lehtien pääkirjoittajien pallit heiluneet. Siis tällä kyseessä olevalla tavalla.

Todella kiinnostavaa. Kuka on sanonut ja mitä?

Nyt olisi hyvä aika jättää se Iltalehti ostamatta.

Lapin kansa kirjoittaa asiasta