Jääprinsessa ja Kultahäkki

Latasin itselleni Bookbeatin ja sielä Läckerbergin Jääprinsessan ja Kultahäkin. Olin hyppäämässä suoraan Kultahäkkiin, mutta luulin Jääprinsessan alustavan sitä, niin päätin aloittaa lukemiseni siitä. Olen aiemmin - muistaakseni - lukenut jokun hänen kirjoitaan, mutta en enää oikein muista minkä. Enkä ihmettele.
Kummatkin kirjat ovat helppolukuisia ja ennalta arvattavia. Ei kauhua, ei piinaavaa jännitystä, ei mitään liian vaikeaa tai dramaattista. Kysyin asiaa myös facen puolella: Miksi Camilla Läckerberg on niin suosittu? Vastaukset liippasivat samoja polkuja. Kirjat voi lukea yhdeltä istumalta, eikä päähän jää liikaa pohdittavaa.
En tiedä mitä odotin. Olinko ottanut kustantajan maalailun "järisyttävästä kirjauutuudesta" liian tosissani, mutta kahlattuani Kultahäkin läpi, jäi tyhjä olo. Ehkä välillä pitkästyin ja välillä taas ajatukset lähtivät arvailemaan, ei niin vaikeaa lopputulosta.

Ehkä kirjailija itsessään on kiinnostavampi kuin hänen kirjansa. Tämä ajatus heräsi ainakin Kirsin book club postauksesta - muuten samoilla linjoilla, vaikkakaan enempää kolmea tähteä ei heruisi tarinalle.

Luin kirjan

Sain pitkästä aikaa kirjan käteeni. Se oli jo odottanut tovin lukemista mutta junamatka Turkuun ja takaisin aktivoi lukemaan. Kirja oli Piin elämä. Työkaverini keskustelivat siitä talvella ja suosittelivat, joten lainasin sen "viihdyttäväksi lukemiseksi." Kirjahan on julkaistu jo vuonna 2001 mutta onneksi tarinat ja tekstit eivät kärsi trendituulista.
Lukeminen teki hyvää. Vähän kuin olisi venytellyt pitkästä aikaa. Tai käyttänyt korvatippoina Kodin Putkimiestä.
Teksti tunkeutuu väksisinkin pään sisään. Sitä ei voi "vain lukea" vaan se käynnistyy ajattelunkin. Samaan aikaan teksti tuntuu. Naurattaa. Itkettää. Puistattaa. Saa toivomaan ja ajatuksen karkaamaan. Kuitenkin samaan aikaan ymmärtää lukevansa täysin keksittyä tarinaa käänteineen ja henkilöhahmoineen.
Piin elämän teksti on  paikoin nokkelaa ja tosiaan viihdyttävää. Vaikka kirjan takakansi paljastaa, että päähenkilö selviää, niin loppuun on silti saatu rakennettua ovela käänne, jonka tulkitseminen jää lukijalle. Tarina syleilee eri uskontoja, maalailee kuvia ihmisluonteesta, saa miettimään suhdettamme eläimiin ja vie toivon äärelle. Yann Martelin luomassa seikkailussa on vahvuutta ja rohkeutta. Kukapa ei sellaista välillä kaipaisi elämäänsä.


Linkkejä:
Katri 23 v. Turusta hieman pettyi kirjaan
Kaisa Saalasti taas rakastui siihen
Tarinasta/elokuvasta: pastori Timo Nisula täällä
Elokuva-arvio NYTissä

Kevyttä ja kevyempää

Runojen lisäksi on muukin kesälukeminen taas alkanut ja nappasin kirjaston pikalaina -hyllystä kirjat: Tiistaisiskot; Monika Peetz sekä Valkoinen Kuningatar: Philippa Gregory. Kummastakaan kirjasta enkä kirjailijasta tiennyt aimmin.

Aloitin Gregoryn Valkoisesta Kuningattaresta. Tarina sijoittuu Englantiin, 1400 - luvulle ja kuvaa hovielämää ruusujen sodan aikana. Tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Taisteluja riittää toinen toisensa jälkeen. Nimien kanssa pitää olla tarkkana. Edwardeja ja Elisabethejä riittää. 

Kannattaako lukea? Muualla no moitittu kirjan liiankin nopeaa etenemistä ja tapahtumien ohittamista melkeinpä sivuvirkkein mutta sen verran tarinan eteneminen jäi kiinnostamaan, että ainakin jaksan kaivaa kirjasarjan seuraavan osan saadakseni tietää tuon tutun: "Ja mitä sitten tapahtui..." Virkistävän erilaista, jos ei ole lukenut vähään aikaan mitään historiallista ja ohjaa ajatuksia tuohon aikakauteen, valtaan ja kuinka me ihmiset olemme oikeutta jakaneet.

Tiistaisiskoja suosittelen vain todella kevyttä kesälukemista kaipaaville. Se on niitä hieman heppoisia mutta harmittomia tarinoita, joihin pystyy kuitenkin kesälaiturilla uppoamaan muutamaksi tunniksi. Kirja kertoo viiden noin neljäkymmentävuotiaan naisen tarinaa pyhiinvaellusmatkalta, jonne he ovat lähteneet tukemaan miehensä menettäneen ystävänsä matkaa. Matkan aikana paljastuu, että kuolleen miehen päiväkirja sisältääkin salaisuuden, joka sitten loppumetreillä paljastuu. Teksti on osittain ihan soljuvaa ja muutama oivalluskin löytyy joukosta. Muuten nopeaa etenemistä, eikä tarinasta jää käteen mitään mitä pitäisi myöhemmin vielä miettiä.

Kotimaassaan saksassa Tiistaisiskot on kuitenkin myynyt 150 000 kappaletta, jos se nyt jollekin on mittarina. 

En tiedä onko kannessa tapahtunut kömmähdys kannen tehneen Teija Lammen vika vai Taittopalvelu Yliveto Oy:n mutta miten vaikeaa on saada kirjailijan sukunimi oikein kanteen ja selkämykseen? Siksi on oikolukijat ja tarkistuskierrokset? Takakanteen nimi on sentään jo tullut oikein(Peetz) mutta etukannessa ja selkämyksessä kirjan kirjoittajan nimi komeilee tyylikkäästi väärin(Peez).

Muualla:

Kirjamielelllä: Valkoinen Kuningatar

Morren Maailma: Valkoinen Kuningatar

Le Maque Rouge : Valkoinen Kuningatar

Järjellä ja Tunteella: Tiistaisiskot

Mari A: Tiistaisiskot

Lupa löytää

En tarpeeksi, mutta yritin. Vastustaa kiusausta. Ei auttanut. Sorruin runokirjaan ja mikä pahempaa, kahteen.
En pitänyt Akateemisen kirjakaupan läpi kävelemistä kovinkaan vaarallisena. Olisi pitänyt tietää paremmin. Silmäilin kirjoja huolettomasti ilman mitään sen suurempaa tarvetta, mutta jokin Runoilevien naisten kaupungissa sai tarttumaan siihen.  Olisiko ollut taitavan Jussi Kaakisen suunnittelema kansi? Takakannessa  hehkutettiin lisäksi kuinka ranskankieliset naisrunoilijat saavat ensimmäistä kertaa äänensä kuuluviin suomeksi, ja kuinka sisältö olisi kaunista ja rohkeaa. Miten sellaista voisi ohittaa..? Neljäntoista runoilijan joukosta jo uskoo löytävänsä jotain itseenkin osuvaa.
Välittömästi kun olin tehnyt ostopäätökseni sukeltaa Runoilevien naisten kaupunkiin, katseeni osui viereiseen hyllyyn, jossa minua odotti kärsivällisesti Kai Niemisen: Istun tässä, ihmettelen. Nieminen oli koonnut suosikkirunojaan 17 kokoelmastaan. Aaargh! Tiesin välittömästi, että oli pakko edes vähän kurkata sisään. Siinähän sitä sitten oltiin. 
Kassalla mutisin asiakaspalvelijalle, kuinka podin huonoa omaatuntoa. En ollut valinnut kirjoista, vaan tyypillisenä tämän aikakauden edustajana otin kummatkin. Lohduttavasti hän totesi, ettei näiden kirjojen ostaminen ollut tuhlaamista vain sijoitus. Hymyilytti. Myyjä jatkoi; "Heräteostoshan antaa mahdollisuuden itselle löytää." ja pohti miten yleensä vain luetaan lehdistä jonkun muun suositus luettavaksii tai leikataan mainos, joka kädessä sitten kiiressä juostaan kauppaan.
Olin otettu. Olen itsekin taistellut tunteen "pakko lukea"  -kanssa. Joulun alla lehdet ovat täynnä suosituksia kirjoista mitkä "kaikki lukevat joululomallaan". Nyt sitä stressiä ei ollut. Annoin vain itselleni mahdollisuuden ja luvan löytää.Tuplana.

Kirjat;

Kai Nieminen, Istun tässä, ihmettelen

Runoilevien naisten kaupunki

Vettä Elefanteille ja Pikkuseikkoja

Ihmisen mieli toimii hassusti. Olemassa olonsa pitää aina lunastaa eri tavoin. Liian hauskaa ei saa olla. Eikä helppoa. Uusien aikataulujen myötä olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että viikonloppuisin saa lukea ns. "turhia kirjoja", mikä tässä tarkoittaa romaaneja, mitkä suinkaan eivät ole millään lailla turhia, päinvastoin. Viikolla pitää vain kartuttaa tietojaan ammattikirjallisuudella, ettei menisi aivan hullutteluksi tämä elämä.
Ilokseni olen siis palannut näin kevään myötä lukijoiden joukkoon. Lukupinoon päätyivät mm. Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti, Carol Shieldsin Pikkuseikkoja sekä Sara Gruen Vettä Elefanteille. Blinchy ja Shields olivat ns. viikkolaina -hyllyssä, enkä ole kumpaakaan lukenut vähään aikaan, joten  tartuin niihin. Vettä Elefanteille puolestaan on ollut jonkinlaisella alitajuisella lukulistalla jo pitkään mutta nyt vasta muistin sen kirjastossa ollessani.
Näistä kolmesta, Vettä Elefanteille oli viihdyttävin ja kiinnostavin. Sirkusmaailman ja 30- luvun aikalaiskuvauksen sekä kaksitasoisen kerronnan yhdistäminen teki kirjan tarinasta kiehtovan.
Maeve Blincyn Koko kadun kasvatti oli puolestaan tyypillistä Maeve Blinchyä. Vaikka kirjassa oli käsitelty mm. alkoholismia ja erilaisia vajaavaisuuksia, joiden kanssa ihminen painii, jäi tarina silti kevyeksi ja myöskin viihdyttäväksi.  Koko kadun kasvatissa yhteisöllisyys on voimavara ja omiensa joukossa seisojat puolustavat toisiaan.
Carol Shieldin Pikkuseikkoja on hänen esikoiskirjansa. En tunne hänen koko tuotantoaan mutta Shields on yksi niisä kirjailijoista, jonka tuotantoon tulee tartuttua silloin tällöin. Kirjan takakannessa oli lainaus: "Monitahoisten ja sävykkäiden elämäntarinoiden mestarikertoja". Kuvailun Shields  osaakin. Tarkkaa, pieni eleistä, toisaalta hyvän tahtoista, toisaalta taas hieman ankaraakin arjen maalaamista.  Kirjan nimihän on Pikkuseikkoja.
Näistä kolmesta suosittelisin tarttumaan ainakin Vettä Elefanteille kirjaan. Teosta on kuvitettu myös vanhoilla valokuvilla Ringling sirkuksesta.

Paavo Arhinmäki - lähetä avustajasi kirjastoon

Kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki totesi kuukausiliitteessä kuuluvansa niihin etuoikeutettuihin, jotka voivat ostaa kirjoja. Tämä siis puolustukseksi kysymykseen milloin hän on käynyt viimeksi kirjastossa, ja viime kerrasta oli ollut aikaa. Nuorena poikana hän tietysti oli lukenut vaikka mitä Pasilan kirjastosta...
 Niinpä niin. "Minun ei tarvitse käydä kirjastossa, koska minulla on tarpeeksi rahaa ostaa ja omistaa kirjoja."( Tähän kohtaan syvä huokaus.)
Ihminen on etuoikeutettu, jos asuu lähellä kirjastopalveluita. Sen jälkeen hänellä on avoimet ovet koko maailmaan. Lehdet, musiikki, tietokirjat, satukirjat, romaanit - you name it - they got it. Lisäksi monissa kirjastoissa ollaan kehittetty lisäpalveluita. Taide- ja valokuvanäyttelyitä, näytelmiä, runoiltoja, kirjoittajatapaamisia. Joissakin kirjastoissa voi käyttää ompelukonetta, lainata kävelysauvoja tai vaikka muuntaa vanhat VHS-kasettinsa digitaaliseen muotoon. Ilmaiseksi. Tai siis yhteisillä verorahoilla.
Lainaaminen on ekologista. Se on myös vapauttavaa. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Ei tarvittse kerätä tavaraa ympärilleen pölyttymään ja yhdestä niteestä voi nauttia ja saada sisältöä elämäänsä sadat ihmiset.
Paavo Arhinmäki, lähetä avustajasi käymään kirjastossa.

Siilin eleganssi ja Lainaa vain

Olen aiemminkin harrastanut kirjaston Viikon laina -hyllykköä ja näin myös tänään. Luin juuri Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian sekä Marquirite Durasin Kello puoli yksitoista kesäyönä. Kummatkin olivat omalla tavallaan onnistuneita valintoja. Amerikkalainen elegia laaja ja yksityiskohtainen, Kello puoli yksitoista kesäyönä taasen puolestaan kuvaileva ja tunnelmassa viipyilevä.
Tänään kaipasin jotain kevyttä mutten turhaa. Voiko sellaista haluta? Mietin eikö mikään kiinnostava tai tärkeä voi olla hauskaa. Pitääkö kaiken olla aina niin kovin vakavaa voidakseen olla aidosti mielenkiintoista.
Uskalsin kuitenkin toivoa Viikon laina -hyllyköstä vastausta toiveisiini. Löytyikin. Valitsin Muriel Barberyn(never heard) Siilin Eleganssin sekä Renate Dorresteinin(never heard) Lainaa vain. Toinen kertoo pariisilaisen kerrostalon ovenvartijasta ja samassa talossa asuvasta 12-vuotiaasta itsemurhaa hautovasta tytöstä, toinen aivovaurion saaneesta Igorista. Ratkiriemukasta siis. Mutta Lainaa vain -kirjan takakannessa luvattiin, että kirja on heti hauska, mikä jo lupauksena on sen kokoinen, että se riittää syyksi lainaukseen. Siilin eleganssin sisäkannessa  puolestaan luvattiin sen olevan ihastuttava tarina, mahtava yhteiskunnallinen satiiri mutta myös älykäs opas taiteeseen ja filosofiaan, joten miten tällaiset voisi jättää hyllyyn. Ei mitenkään.

Leena Lumi suosittelee Siilin eleganssia hiihtolomalle.
Ina Ruokalainen Savon Sanomissa Siilin eleganssista.
Renate Dorrestein on hollannin nimekkäimpiä kirjailijoita HS.fi

Kesän tietää kirjoista

On se kesä nyt virallisestikin tullut, koskapa minäkin olen saanut taas kirjan kansista kiinni. Lukeminen tuntuu huojentavalta. Kuin virkistävältä ja kauan kaivatulta tuulahdukselta. Ehkä lukeminen on vähän niin kuin toisille lenkillä käynti. Jos ei pitkään aikaan käy lenkillä, alkaa ahdistaa ja tuntuu ettei oikein mikään suju. Kun sitten pääsee pururadalle, alkaa ajatuskin kulkea. 

Sama se on kirjojen kanssa. Edellispäivänä luin Riikka Pulkkisen Totta, ja tänään lopetin Siri Huvstedtin Kaikki mitä rakastin. Olipa hyvä, etten katsonut Huvstedtin kirjasta mitään ennakkotietoja. Totta kai on kiinnostavaa, että hän on Austerin vaimo. Tai on kiinnostavaa, että tämä Huvstedt on naimisissa Paul Austerin kanssa mutta olen vielä sillä lukemisen asteella, että mielelläni keskityn vain tarinaan tai tekstiin, miettimättä kirjoittajan perhe-elämää sen kummemin. 

Yritän välttää kirjojen ahmista mutta se on vaikeaa kun aika on rajallista. Toisen teksti ei ehdi jäädä viipyilemään mielen poimuihin, jos toinen tarina tulee ja vyöryy sen yli. Todella hyvää tekstiä lukiessaan hidastaa. Vaikka sen vähetessä itse saa enemmän - eivät sivut siitä lisäänny. Kauniissa kesäpäivässä ja lukemisessa on myös jotakin ristiriitaista. Kakkua ei voi syödä ja säästää samanaikaisesti. 

"Get out here" - "Ulos!"

Kesälukeminen ei ole tänä vuonna edennyt aivan viime vuotiseen tahtiin. Nopeasti Helsingissä piipahtaessani ehdin kuitenkin käymään Vallilan kauniissa kirjastossa. Koska Best seller -hylly on ennenkin tarjonnut löytöjä, suuntasin askeleeni suoraan sen ääreen.
Arvioin, että kolme kirjaa riittää.(varmuuden vuoksi lisäsin kassiin muutaman Loimaan kirjastossa myydyn runokirjan mukaan) Valitsin summamutikassa kolme erityyppistä. Ensimmäinen niistä oli Janet Evanovich:in Neljäs kerta toden sanoo. Takakansi lupasi kasarimuotiin jämähtäneen naispalkkionmetsästäjän, joka on hauskimmillaan paineen alla.
Kirja oli hyvin kevyttä, ellei jopa heppoista viihdettä alusta loppuun mutta jokin tökki. Luin tunnollisesti tarinan läpi mutta jo puolessa välissä piti tarkistaa, että lukiko kirjan kansitekstissä tosiaan, että tämä Stephanie Plum -hahmo on voittanut puolelleen miljoonia lukijoita. Kyllä. No, kohauttelin olkapäitäni ja ajattelin ettei valtaviihde-musiikkikaan nyt niin hohdokasta ole. Kirjailija oli saanut kuitenkin edellisestä kirjastaan Kolmas kovanokka -romaanistaan Crime Writer´s Associationin Hopeatikari palkinnon
Valitsin tarkoituksella kevyen kirjan mutta jokin ajatuksen harhailemaan, enkä saanut aina rempseästä dialogista kiinni. Jäin esimerkiksi pohtimaan että mistäköhän ruokaloista kirjoittaja kirjoittaa kuvaillessaan miten eläkeläiset kävivät niissä syömässä. Yhden kerran piti kohtaus lukea uudelleen kun Stephie Blum kertoo toiselle henkilölle asian, jota vastaanottaja ei meinaa ottaa todesta ja huudahtaa: "Ulos!" En ymmärtänyt ja enkä edes lukenut. Sitten tajusin. Alkuperäiskielellä tekstissä oli lukenut ruokaloiden kohdalla "diners"(kuppilat) ja ulos kehoituksen kohdalla "get out of here", jonka on pitänyt tarkoittaa tässä kohdassa vapaasti suomennettuna "Et voi olla tosissasi"- tyyppistä huudahdusta.
Kirjan oli suomentanut Hanna Tarkka. Kiiltomato.net sivustolla kerrotaan hänen olevan kokenut suomentaja lastenkirjoista dekkareihin ja hän saa kehuja mm. Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan suomennoksesta.
Kummallista. Janet Evanovichin Neljäs kerta toden sanoo tuntuu kompuroivan mutta sai toki pohtimaan hyvän suomentajan arvoa.
Seuraavana vuorossa on W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaat(suomentanut Oili Suominen). Tällä kertaa takakansi lupaa maagista vetovoimaa sekä rikkaita assosiaatioita.
Kolmantena odottaa Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä(suomentanut Ville Keynäs), jota puolestaan on takatekstin mukaan vaikea lukea liikuttumatta.

Huutamalla kirjahankintoja

Aloittaessani taiston Loimaan Maalla Villiintyneen Pihan kanssa, kiinnostuin myös puutarhakirjallisuudesta. Kuulun niihin ihmisiin jotka eivät ehdoin tahdoin halua tehdä kaikkia virheitä a:sta ö:hön(c:stä y:hyn riittää). Koska olen laiska otan mielummin vähän selvää, kuin teen kymmenen kertaa uudelleen. Poikkeus vahvistaa säännön. Pienimuotoisissa maalausprojekteissani en jaksa kovin kauaa istua ja ihmetellä. Ainahan voi maalata uudelleen.
Humppilan alennuskirjakaupasta löysin Suomalainen piha ja puutarha -kirjan.(Pentti Alanko, Taina Koivunen, Elina Regårdh, Meeri Saario) Huomasin, että kirjassa riitti tankattavaa ja olen lukenut sitä useaan otteeseen. Vaikka muuten suosin kirjastolaitosta, puutarhakirjoista tuntuu että on mukavaa jos ne ovat käsillä silloin kun sattuu tulemaan tunne että "nyt voisi katsoa hieman kasvien kuvia".
Siitä se idea sitten lähti - ei muuta kuin Huuto.net auki ja puutarhakirja hakusanaksi, ja siellähän niitä oli. Halvalla. Tai ainakin edullisesti. Hyvästä kirjasta toki maksaa, ja kannattaakin. Mutta jos haluaa selailla useampia teoksia, eikä välttämättä tiedä juuri mitä hakee niin miksi ostaa niitä uutena?
Yhtä paljon hintansa väärti oli lähteä bussilla Malmille hakemaan kirjoja. Koska en halunnut maksaa postikuluista yhtä paljon kuin kirjoista, huusin netistä kirjan jonka sai noutaa pääkaupunkiseudulla. Napsautin osoitteen reittioppaaseen ja "ta-daa" yhtäkkiä olinkin Malmilla viehättävällä rivitalokadulla.
Kirjojen myyjä oli iloinen ja reipas. Kävikin ilmi että hän oli kotoisin Loimaan naapurikaupungista Forssasta. Ei siis ihme että päädyimme lopuksi ihastelemaan hänen pihaansa, joka oli todellinen löytö. Jos en olisi näinkin hyvä ihminen olisin halunnut napauttaa häntä takaraivoon sunnuntaihesarilla pelkästä kateudesta mutta mukaville ihmisille suo mielellään mukavia asioita. Olen nähnyt useampia pihoja mitä olisin välittänyt viime aikoina, mutta hänen pihansa olisin voinut ostaa välittömästi. Suojaisa, sympaattinen, polveileva ja viihtyisä. Rivitalon pihalle harvemmin saa kalliota kivikkokasveille, omaa tilaa kasvihuoneelle, patiota sekä tilaa vielä kukille ja kauniille puutarhapöydälle tuoleineen. No, ainakin tuli nähtyä, etteivät kaikki rivitalojen pihat ole vain ahtaasti siivutettuja nurmikonkaistaleita. Oli hauska myös vaihtaa muutama sananen siitä miten
Kotiinpäin lähdin tyytyväisenä kolme kirjaa(5 e/kpl) kainalossa ja hyvällä mielellä. Hauska pieni iltapäiväretki, mukava kohtaaminen ystävällisen ihmisen kanssa ja edulliset kirjahankinnat piristivät iltapäivän. Jopa bussikuski hymyili.


ps. Lasten vanhemmat - vaikka itse ette olisi koskaan viljellyt tai kasvattanut mitään - lapsille on aivan loistavia puutarhakirjoja, joita selailemalla voi itsekin oppia innostavia juttuja ja herättää omassa perheessä kiinnostusta kasveja, luontoa ja ruokaa kohtaan. Esim. täältä tai esim. Mari Mörö - Marjo Nygård-Niemistö: Jutta ja Julius puutarhan parissa (Puutarhaliitto)
Myös oiva lahjavinkki isovanhemmille, kummeille, tädeille, sedille, enoille, naapureille yms. turhan krääsän sijaan.

Ensimmäinen siemaus olutta

Olon tökkiessä, tökkii kaikki muukin. Unta joutuu odottamaan ja aika olisi hyvä käyttää niistämisten välillä lukemalla. 
Seisoin illalla kirjahyllykköni edessä kädet puuskassa. "Ei täällä mitään ole" -mentaliteetilla. Hieman kuin eräät vaatekaapilla: "Tätä nyt ei ainakaan, eikä tätä - eikä nyt ainakaan tätä - eikä varsinkaan tätä, vaikka ei olisi yhtään mitään muuta" "Liian vanha, liian uusi, ei vain sovi, nähty, nähty, nähty."  Ei siis mitään luettavaa.
Mutta jostain syystä ennen marttyyrirotkoon heittäytymistäni  katsoin vielä yhden kirjan selkämystä, ja kulmiani kohotellen suostuin kuin suostuinkin ottamaan sen hyllystä. Onneksi.
Olin saanut tuon kirjan jo aikoja sitten luettavaksi. Viehättävä ihminen nimeltään Maija oli arvannut tekstin olevan tyyppistäni, ja kuinka oikeassa naiset intuitionsa kanssa niin usein ovatkaan. Eikä aikaakaan kun Phillippe Delermin lyhyet tarinat saivat minut hymyilmään.
Kirja on kokoelma pieniä, yksityiskohtaisia kertomuksia. Takakansi kuvaa tarkemmin niitä herkin aistein hahmotetuiksi tuokiokuviksi.
Viehätyin. Dynamon äänestä ajettaessa syksyisellä pyörätiellä, sherryn muodista mennyt makeudesta, sunnuntai aamun leivoslaatikosta tai vaikkapa juuri tuosta ensimmäisestä siemauksesta olutta. Maailman harmauteni suli, tai sitten finrex alkoi vaikuttaa mutta alkoi taas tuntua, että elämä sittenkin oli ainakin nukkumisen arvoista.

Ei muuten käy.

No niin. Tiedättehän sanonnan "se kellä onni on, se onnen kätkeköön". Älytön sanonta sinänsä, miten iloita ihmisten kanssa, jos aina hyvien asioiden kohdalle osuessa pitää vetää vetoketjua suun eteen ja laittaa naamaa näkkärille.
En voi silti olla miettimättä, että onko tämä nyt joku henkilökohtainen rangaistus, kun luin Hesarista, että Vallilan kirjasto on lakkauttamisuhan alla. Olenhan usein hehkuttanut miten hienoa on, kun on kirjasto lähellä ja miten hyvää palvelua kirjastosta muutenkin saa. Olen myös ihastellut kirjastolaitostamme kokonaisuutena ja ollut siitä myös ylpeä sekä onnellinen.
Nyt sitten tuli ilmoitus, että Vallilan lähikirjaston lakkauttamista suunnitellaan. Alueelta vietiin jo nuorisotalo. Sitäpaitsi, kaunis, arkkitehti Juha Leiviskän suunnittelema kirjasto juuri uudistettiin viime vuonna.
En ole tuohtunut pelkästään oman kirjastoni mahdollisesta menettämisestä, olen huolissani myös neljästä muusta. Lähellä oleva kirjasto palvelee niin monenlaisia tarpeita. Tasa-arvoisesti. Kirjastoon ei tarvita lukukausimaksuja, ei varusteita, eikä siellä huudeta vttuprkttä -vastapuolen kannustajille. Harvassa paikassa yhteiskunnassa voi viettää aikaa itsekseen muiden kanssa. Päinvastoin kun jossakin muussa harrastuksessa, kirjastossa henkinen pääoma voi kasvaa - ei huveta.
Samaan aikaan jatkuu vuosia kestänyt vääntö keskustakirjastosta, jonka kustannukset ovat kymmeniä miljoonia euroja. Keskustan pitää toki olla vetovoimainen ja viihtyisä, mutta asunalueiden on mentävä monumenttipatsastelun edelle.
Tässä vain menee yksi raja. Olen valmis menemään banderollini kanssa eduskuntatalon portaille. Tai minkä tahansa rakennuksen portaille. Minä haluan, että verorahoilla ylläpidetään pieniä lähikirjastoja.
Viekää eläkkeeni mutta kirjastoani ette vie.

lisää Vallilan kirjastosta ja kuvat täältä

Kuk-kuu - Sivistyksen tuolta puolten

Hyvänen aika. Piti sitten veneellä lähteä Lohjan kirjastoon asti ilmoittamaan, että kesä jatkuu ja hengissä ollaan. Eipä, että perään oltaisiin varsinaisesti kyselty mutta lukijoilleni uskollisena en ole tottunut olemaan päiväkausia pois näppäimistöltä. Enkä nytkään olisi, elleivät yhteydet tekisi tepposiaan.
Toinen innoittaja on myös aika. Kun kerran lomatunnelmaan on päästy, vannekin alkaa jo otsalohkon ympärillä hellittää, niin ymmärtäähän sen että kommentoitavaa riittäisi päivittäin sivukaupalla. Niin Keskustan "Eroamattomista" kuin uskomattomista kesäaikaan tulevista radio-ohjelmista.(ehkäpä on aivan hyvä että yhteydet ovat tavoittamattomissa..)
Viikko sujuu rauhallisissa oloissa saarella. Kännykän netti toimii mutta blogger siinä ei, ja koska koneessa ei sattunut olemaan PC-suittia ladattuna, jäi yhteyden muodostaminen siihen. Joku teknisempi saattaisi tietää ratkaisun mutta nyt sitä mennään sillä mitä on!
Lohjan kirjastosta mukaan tuli Katri Lipsonin Kosmonautti, Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä sekä Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä. Loistava ja ystävällinen palvelu täälläkin. Kyllä taas on pakko hehkuttaa suomalaista kirjastolaitosta!
Kesämieltä ja kikkelis kokkelis!

**********

Blink, Blink

Nappasin kirjastosta Kaori Ekunin esikoiskirjan Blink Blinkin. Kirjoja tulee valittua luettavaksi usein kannen perusteella. Etu tai taka. Kaksi muuta hyvää valintaperustetta ovat sijainti;esim. bestseller-hylly tai suosittelu.
Kaori Ekunin kirja oli laitettu Kallion kirjastossa suosittelunomaisesti hyvin esille, ja niinpä se tarttui mukaan. Enkä ole mielestäni lukenut mitään Japaniin viittaavaa sitten Geishan muistelmien.
Blink, Blink on miellyttävä kirja. Teksti on kulkevaa, puhdasta ja eheää. Kirja on samaan aikaan viihdyttävä ja arkisen tarkka.
Se kertoo nuoren japanilaisparin tuoreesta avioliitosta. Toinen osapuoli vain ei ole hetero, eikä toisen mieli ei ole niitä tasapainoisempia. Myös lasillinen miestä väkevämpää maistuu tiheään. Blink, Blink ei ole kuitenkaan ahdistavan neuroottinen vaan valoisa ja totuudellinen.

Kaori Ekuni on Japanin suosituimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita. Blink blink on voittanut Lady Murasaki Shikibu -kirjallisuuspalkinnon ja ollut myyntimenestys Japanissa. Ekunille on myönnetty myös arvostettu Naoki-palkinto vuonna 2003. Kaori Ekuni asuu Tokiossa.

Hei kesäksi kirjasuosituksia? Myös tietokirjat ja hyvät elämänkerrat käyvät.

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Luin viime yönä Viikkoja, kuukausia. Sivuja oli alle 200 ja teksti oli helppolukuista, joten ei ollut yllättävää että niin kävi. Kirja ei ollut raskas. Se oli surullinen. Hävitty taistelu. Tuska. Epäreiluus. Arki. Inhimillisyys. Viha. Suru. Epätoivo. Toivo. Ja kaikki siltä väliltä.

Yöllä lukiessani yksi kirkkaimmista kohdista oli:

" Kirjailija haluaa että teksti julkaistaan(..) Toinen syy on se, että uskon tämän tekstin todistusvoimaan ja tärkeyteen. (..) Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkaudem. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta".

Olen iloinen, että kirjailijalla oli banaali tarve julkaisemiseen, niinkuin Reko Lundán asian itse ilmaisi. Eilisessä tekstissä oli taas paljon kohtia, jotka ymmärsi. Kun sanoo asioita ääneen, ne tulevat kuulluiksi. On yllättävää kuinka samojen murheiden kanssa me ihmiset painimme.

Päivän kirjat

Nyt kun olen taas muutamia kertoja käyttänyt julkisia kulkuneuvoja töihin päästäkseni, olen löytänyt myös työmatkalukemisen. Puolessa tunnissa ehtii lukemaan yllättävän paljon, ja sama tuttu reitti hujahtaa ohi nopeammin kuin aivoilla on muutakin tekemistä kuin koomassa ikkunasta ulos tuijottaminen. Se myös helpottaa kynnystä lukemisen aloittamiseen. On rasittavaa aloittaa kirja kun tietää "ettei kuitenkaan ole aikaa" lukea sitä mutta jos joka päivä on ainakin tunti lukemiseen, kynnys madaltuu.
Kävin tänään palauttamassa 7 päivän lainassa olleen; Kiitos ei, kieltäytymisen kulttuurihistoriasta. Aivan loistava teos! Siinä on aihetta useampaankin pöytäkeskusteluun. Kirjassa käydään läpi kieltäytymistä esim. alkoholista, toimeentulotuesta, ruuasta, vallasta tai vanhenemisesta. Kirjan artikkelien kirjoittajat ovat löytäneet mielenkiintoisia näkökulmia, miksi esim. kieltäytyä seksistä, viinasta ja rahasta. Siitä nyt vain mars kirjastoon niin päästään keskustelemaan!
Mutta tänään Vallilan kotikirjastosta eksyi mukaan Dan Rhodesin; Pieni valkoinen auto, Reko ja Tina Lundánin; Viikkoja, kuukausia sekä Merete Mazzarellan; Illalla pelataan Afrikan tähteä.
Pienen valkoisen auton valitsin siksi, että kesällä luin Dan Rhodesin kaksi muuta kirjaa. Halusin tietää minkälainen, ja olin siihen mennessessä tietäen tai tietämättäni lukenut enimmäkseen naisten kirjoittamia kirjoja. Reko ja Tina Lundánin kirja oli viime vuonna lainatuin kirja pääkaupunkiseudulla, se ei ollut syy lainata teos tänään mutta ei se ole haitaksikaan, jos pystyy keskustelemaan kirjoista muiden lukijoiden kanssa. Mutta olin ajatellut lukea Tina Lundanin Ensimmäisen kesän, ja sitä ennen alle heidän yhteisen kirjansa. Merete Mazzarella puolestaan keikkuu jokaisella listalla, ja törmään tuohon kirjaan mielestäni aina ja joka paikassa, niin arvelen pääseväni vähemmällä kun hoidan sen pois alta. Se on vielä Besseller-hyllyssä, eli laina-aikaa on vain 7 päivää, joten kirjaan ei edes voi jumittua ylipitkäksi aikaa.

Tiesitkö tämän?
Helsingin kaupungin kirjastoon kuuluu 50 kirjastoa ja 2 kirjastoautoa, valikoimassa

1 827 926 kirjaa
157 316 musiikkiäänitettä
29 063 videota
7 431 CD-rom -levyä
8 793 DVD-levyä

Tuhlattuja päiviä ja Kirjoitan

Luin tänä kesänä paljon. Melkein tarpeeksi. Aloitin muutamalla arpomalla valitulla kevyemmällä pokkarilla. Seuraavalla kerralla otin mukaan kirjastosta myös pari uudempaa suomalaista, jotta pääsisin edes vähän kärryille mitä on viime aikoina on kirjoitettu. Lisäsin valikoimaan myös muutaman ulkomaisen uudemman kirjan (esim. norjalaisen johan harstadin ambulanssin). Ja sekoitus toimi. Oli hauska kokea erityyppisten tekstien tippuminen ja kesäloman suoma luksusaika. Oli kuin olisin löytänyt jonkin kaukaisen ystävän uudelleen.
Kaksi hyvää yllätystä tulivat siis luetuksi myös "vahingossa". Toisen sain työkaverilta jo aikoja sitten , mutta se oli unhohtunut, ja toisen nappasin kirjaston pöydältä "koska se vain näytti siltä".
Enimmäinen oli Jacksonin Tuhlattuja päiviä, joka kuulemma on jäänyt hieman kirjasta tehdyn elokuvan varjoon. En yhtään tiennyt mistä kirja kertoo kun tartuin siihen, ja ehkä hyvä niin, koska näin tarina pääsi verkkokalvolle ilman ennakko-odotuksia. Klassikko, joka kertoo niin taitavasti erään alkoholistin viikonlopusta, että jopa itsekin voisi harkita vähentämistä lukemisen jälkeen.

The New York Times boo Review: Charles Jackson has made the most compelling gift to the literature of addiction since De Quincey.

Toinen, eri tavalla kolahtanut kirja oli Marquerite Durasin; Kirjoitan. Tuntui kuin olisi lukenut jotain mitä ymmärtää. Samalla se sai minut itkemään maailmaa. Kirjoitan on Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andrealle 78-vuotiaana.
Durasin kirja oli myös täysin sokkona valittu. En tiennyt, että hän on ranskan luetuimpia nykykirjailijoita, tai että hän oli mukana vastarintaliikkeessä, tai että hän oli myös ohjaaja, sekä alkoholisti. Otin kirjan kirjastosta koska takakannessa luki, että Marquerite Duras oli ehdoton ja täysin kohtuuton aikessa mihin ryhtyi. Kirjoittamiselle ei ollut vaihtoehtoa, ellei sellaisena pidä mielisairaalaa tai hautausmaata".

Kiiltomato-arvostelu

Agricola-arvostelu

Joku toinenkin on pitänyt

Marquerite Duras: Jokapäiväinen elämä