Teatteri kannatta aina!

Viime viikonloppuna lähdimme "maalaislasten" kanssa kaupunkiin teatteriin. Kahdesta syystä, siksi että on hauskaa ja siksi, että se on myös..hmm..opettavaista. Itsellänikin on jäänyt hyvät ja voimakkaat muistot esityksistä joita pienenä, tai vähän isompanakin pääsi katsomaan.
Tarjolla oli kaupuninteatterissa Peppiä. Kuullosti hyvältä. Varmasti reipasta menoa, eikä liian prinsessaa. Ja olihan se! Lastenteatterista oli tehty koko perheen teatteria ja luotu kohtauksia eri-ikäisiäkin ajatellen. Tosin, eritehuumori taisi naurattaa läpi ikärajojen..
Me kaikki pidimme esityksestä. Lavastus oli taas kerran upea, puvuissa oli nähty vaivaa ja esiintyjät esiintyivät koko kropallaan. 18-vuotias innostui vielä joraileman penkkien välissä poistuessamme. Lyhyesti mutta kuitenkin. Se on jo jotain. Kymmenvuotias taas katseli keskittyneenä myös suurta salia ja yleisöä. Kokonaisuudesta muodostui vahva elämys. Lyhyesti mutta kuitenkin. Se on jo jotain.
Ihminen tarvitsee välllä jotain muutakin digiä ja mainoksia. On yllättävää miten kauan pienikin katsoja jaksaa keskittyä kun ihminen esiintyy koko sydämellään ja ammattitaidollaan.

Vie lapsi teatteriin. Nautit itsekin. Kännykkä tosin täytyy pitää esityksen ajan kiinni. 

Tanssia, tanssia, tanssia!

Helsingin dance company juhlisti eilen ja edellispäivänä 40 -vuotista taivaltaan juhlagaalalla. Gaala järjestettiin Helsingin kaupunginteatterin isolla lavalla ja ilmassa oli suuren urh..taiteilijajuhlan tuntua.
Iltaan oli kerätty esityksiä ja videotervehdyksiä entisiltä taiteellisiltajohtajilta. Se oli hieno läpileikkaus. Mukana oli huumoria, haikeutta, yhteisöllisyyttä - ja ymmärrys siitä, ettei mikään jää paikoilleen. Niin kuin elämä, tanssikin on koko ajan liikkeessä.
Illan huipennus oli Jorma Uotisen koreografia teoksesta Ballet Pathique, jonka alkuperäiskokoonpano esitti höystettynä taiteellisella johtajallaan. Esitys oli huima. Jos on kova jätkä, voi pitää hamettakin.  Ensimmäisestä kertaa esitys oli ensi-illassa 24 vuotta sitten.  Välillä sai nauraa ääneen, välillä taas täytyi pidettää hengitystään pelkästä ihailusta.
Taputimme seisaaltaamme. Hakkasin käsiäni niin, etten enää jaksanut. Tanssiessa ihminen antaa oman kehonsa kommunikoinnin välineeksi. Se on hyvin paljasta mutta antoisaa. Ilta hymyilytti vielä pitkään ja muistutti kuinka tanssienkin huippuammattilaiset pystyvät välittämään asioita toisille ihmisille. Lisää tätä! 

Teatteri tekee syksyn - Eila, Rampe ja Suolaparta

Syksyn alkaessa koen usein kulttuurinnälkää. Mitä vähemmän valoa ja huonompi ilma, sitä mukavampaa istuutua pehmeälle tuolille lämpimään saliin nauttimaan kulloisistakin lavalle nousevista maisemista.
Eilen ei vielä keleissä ollut moittimista mutta pääsin katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin komediaa; Eila, Rampe ja Suolaparta. Olin utelias. Ensinnäkin en ole käynyt Arena-lavan esityksissä vielä ja komedia on aina vaikea laji.
Sinikka Nopolan tekstit ovat minulle etäisesti tuttuja. Tiesin, että manse-tyyppisellä huumorilla mennään ja meininki on  maanläheistä ja ehkäpä arkista ilottelua.
Esitys oli kyllä hauska ja nauratti useasti ihan ääneen. Luulenpa, että siitä tulee pikkujoulujen aikaan monelle ykkösvaihtoehto. Juonessa ja asetelmassa ei ole mitään liian monimutkaista tai kikkailevaa, pikemminkin katsojan on lupa rauhassa nauttia sympaattisten hahmojen hässäköinnistä. Parituntinen vilahtaa ohi nopeasti, ja sen aikana saa nauraa niin itselleen kuin lavan tapahtumillekin. Heidi Herala tekee roolinsa Eilana vahvan ammattilaisen osaamisella, eikä Pertti Koivula jää toiseksi. Kumpaakin seuraa mielellään.

Nopolan teksti ei päästä meitä suomalaisia vähällä. Lavan hahmoista voi löytää itseään, vanhempiaan tai vaikka naapurin hienompaa rouvaa. Pääasia kuitenkin, etteivät kulissit romahda.

Ennen teatteria kävimme syömässä viereisessä Cafe Talossa. Paikka näyttää ennemminkin baarilta kuin ravintolalta mutta ruoka oli jopa yllättävän hyvää. Vegeburgeri oli maustettu ja tarjoiltiin tulisen majoneesin kera ja ystäväni syömä lohipastrami wardolfinsalaatin kera maistui kuulemma myös. Pisteet myös siitä, että kummatkin annokset oli asteltu astetta perusmättöä paremmin. Tulee varmasti testattua toistekin.Kaiken kaikkiaan tunnelma oli esityksen jälkeen virkistynyt. Sehän se teatterissa onkin hienoa.  Ei siitä menemisestä kannata "tehräny niin suurta numeroo".

Hyvät ja hyvät uutiset

Hyvät vai hyvät uutiset ensin? Otetaan hyvät.
Tässä äkillisesti, melkeinpä pyytämättä ja tilaamatta tulleessa elämänrytmin muutoksessa on ollut puolensa ja puolensa. Koska asiaan ei voinut etukäteen valmistautua, on se pitänyt ottaa niin kuin se on tullut. Voisiko jopa hieman kujeillen todeta, että "sillä on menty mitä on ollut"..?
Eilen oli jälleen mahtava tilaisuus päästä teatteriin ja piipahtaa ystävien kanssa terassilla sitä ennen. Illan esityksenä oli Kuninkaan puhe.
En ollut katsonut etukäteen arvosteluja, enkä kuullut Kuninkaan puheesta kommentteja, joten en yhtään tiennyt mitä odottaa. Tarinan kulun toki kuitenkin suunnilleen tiesin.
Kun ensimmäinen puoliajan valot rävähtivät päälle, tuli hämmästys"nytkö jo?" Naapuripenkkiläiset sanoivat sen ääneen. Myös toinen puoliaika hujahti ohi nopeasti. Kari Heiskanen on onnistunut ohjauksessaan loistavasti ja pääkaksikko Carl-Kristian Rundman sekä Pertti Sveholm olivat osuva aisapari kuninkaana ja puheopettajana.
Kuninkaan puheesta jäi lämmin olo. Tuntui myös ettei se ollut tyypillinen Kaupunginteatterin esitys. No, en enää osaisi sanoa  mikä olisi, koska olemme päässeet katsomaan niin paljon erilaisia näytöksiä.
Ennen lähtöämme pääsimme vielä nopeasti pukuhuoneen kautta halaamaan ja kiittämään Churchilliä, joka oli vartissa ehtinyt laihtumaan ja nuorentumaan lähestulkoon poikamaiseksi mutta joutui kiirehtimään yöksi elokuvakuvauksiin entiselle kotikulmilleni Vaasankadulle. Kumma kyllä hän ei huomannut mainita mahdollisesta ilahtumisestaan, minkä olisi pitänyt olla seurauksena hienosta kortista ja sammutuspeitteestä, jonka kiitoslahjana hänelle lavalle toimitimme...
Hyvät uutiset oli siis, että pääsin Teatterin Ystävien eli Tyrkkyjen kanssa teatteriin. Ja ne toiset hyvät uutiset olivat, että huomasin ja tunsin, kuinka virkeä ja vastaanottavainen olin koko esityksen ajan ja sen jälkeen. Muistan kyllä  talvella arkijuoksupyörässä juostessani, miten välillä väsymys painoi päätä ja kroppaa, joten osaan iloita tästä.
Elämälle taas kiitos kulttuurista, ystävistä ja sattumuksista, sekä aurinkoista hyvän mielen viikonloppua kaikille!

Ilahduttava ulkomaalainen

Olenko muistanut pitkään aikaan hehkuttaakaan miten minä suorastaan Rrrakastan teatteria? En varmastikaan. Jo on siis aikakin. 

Pääsimme viime maanantaina ennakkoon kurkkaamaan Pasilaan komediaa nimeltä Ulkomaalainen. Ensi-ilta oli torstaina, joten oli kiinnostava nähdä missä vaiheessa näytelmän kanssa oltiin tuossa vaiheessa. Niin innoissamme olimme, että varmuuden vuoksi kävimme Tyrkkyläisten kanssa tempomassa teatterin ovea tuntia liian aikaisin, jolloin oli kovin hiljaista vielä. Kerrankin ajoissa.

Teatteri Pasila oli varmasti ainut paikka  missä oli lämmintä. Moni oli suosinut kerrospukeutumista ja joutuikin sitten kuoriutumaan t-paitasilleen esityksen aikana. Harvinaista näinä Sipearian Talvi päivinä. Angoravillapaidan voi siis suosiolla jättää narikkaan.

Ulkomaalainen on kevyt komedia, jossa näyttelijäsuoritukset pääsevät oikeuksiinsa. Ainakin jo ennakkossa yleisö repesi useaan otteeseen. Tarina itsessään ei ole kovinkaan monimutkainen mutta  se antaa katsojalle mahdollisuuden nauttia miellyttävän kepeästä illasta ja näyttelijöiden ammattitaidosta. 

Mutta niin kuin teatterin kanssa usein, on sillä myös toiset kasvot. Kepeän ja hauskan lisäksi, Ulkomaalainen muistuttaa, kuinka rajoittuneita me ihmiset olemme pelkojemme kanssa. Kuinka tutulta tuo kaikki kuullostaakaan. Emme me ole tainneet kuitenkaan kehittyä vuosikymmenien saatossa. Mutta pidimme ja nauroimme. Viihdyttävää ja roolihahmoista on helppo itse kunkin löytää yhtymäkohtia elävään elämään.. Menkää katsomaan! Sopii niin nuorisolle kuin perheen varttuneemmillekiin.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Santeri Kinnunen, Hannes Suominen, Pertti Sveholm, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Mikko Pörhölä

j.k. ja mitä minä muka tässä yritän mitään muka puolueetonta "arvostelua" kirjoittaa. Vappu oli aivan ihastuttava vaaleana neitona ja juonittelujen keskipisteenä ja  Jari Pehkis Pehkonen sympaattisen miehekäs - jonka vanhan ketun roolia olisi suonut näkyvän vielä enemmänkin lavalla!

Koljatti - Helsingin Kaupunginteatteri - toinen totuus

Pääsin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Koljattia muutamia päiviä ennen ensi-iltaa. Ilta oli maanantai ja olotila oli hieman väsynyt mutta yleensä varsinainen työ tehdään näyttämöllä eikä katsomossa, joten avoimin mielin, ja kerrankin ajoissa, istuimme Toisen Teatterin Ystävän kanssa paikoillemme.
Piti jo aiemmin kehua ja suositella esitystä mutta tänään siihen tuli todellinen kimmoke. Oikein Helsingin Sanomien pääkirjoituskolumnista. Live and learn. Totuus ja teatteri; alkoi tuo julistus lupaavasti. (No, jos ei kielletä kerjäämistä, kielletään sitten teatteri.)
Kolumnin kirjoittaja ei ollut esitykseen tyytyväinen. Laisinkaan. Me puolestamme kokoonnuimme ensimmäiselle puoliajalle hymyissä suin. Koko pöytäseurue. Vielä koko esityksen jälkeen nauroimme ja kokoonnuimme "jälkipeleihin". Toistimme uskomattomia kohtauksia, näyttelijöiden suorituksia, hahmojen edesottamuksia - ja varmistimme kuka ymmärsi tai pikemminkin ei ymmärtänyt mitäkin.. Samalla uskalsimme tehdä tunnustuksia tunteistamme ja ajatuksistamme.Sitähän teatteri on. Ajatusten käynnistämistä. Ruokaa aivoille ja turvetta tunteille. Tai mitä kukin sattuu tarvitsemaankin. Olisihan sitä tietysti voinut viettää illan kotisohvallakin ja..eeh..katsoa Big Brother extraa ja Matkaoppaita.
Mutta tiedättekö mikä minusta on puistattavampaa kuin tällainen muka "toisen luokan satiiri ja mediasirkus ja huono teatteri". Se, että maamme entinen pääministerimme on osoittautunut epäluotettavaksi.
Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Kukaan ei voi olla täydellinen. Mutta rehellinen on pystyttävä olemaan. Se, on luottamusaseman suurin velvollisuus. Pääminsteriämme ei arvota. Siihen hommaan ei myöskään voi joutua tietämättään ja tilaamattaan. Pääministeriksi on haluttava.
 Mutta, Koljatti-näytelmä - käykää itse katsomassa! Ei se niin vakavaa ole. Sitä kutsutaan teatteriksi. Kulttuuriksi.  Esitys oli yllättävä, hauska, vauhdikas ja poikkeava niistä totutuista poliittista komedioista joissa vain kouritaan naisten tissejä ja perseitä. Edelliset meillä suomessa tosin taidetaan laskea vanhanaikaiseksi ja porvarilliseksi huumoriksi, mitä alla olevan kolumnin linkissä kaivataan.

Lue mikä sai Norpan käyrän kohoamaan?
Toisaalla

Voihan Vennamo!

Meille 70-luvulla syntyneille havainnot pääministereistä ovat hahmottuneet sukunimistä Sorsa ja Holkeri. Jälkinmäinen joi kahvia ja söi onnekseen silakkaa. Ehkä tuo silakka teki juuri sen, että muisti toimi paremmin kuin nykyisellä viranhaltijalla.
Koin eilen räväkän ja hillittömän hauskan poliittisen muistinvirkistyksen. Näin Koko Valtakunnan häirikön - Helsingin kaupungin teatterissa. (Sedis on kiteyttänyt näytelmän ja poliittisen historian hyvin täällä.)
Alkuminuuteista lähtien sävelet tulivat selväksi. Vauhti olisi huima, ja mutkat vedettiin suoriksi - tai entistä kiemuraisimmaksi, tarpeen mukaan.
Pertti Sveholm teki upean työn Vennamona, Jari Pehkonen oli vekkuli Virolainen sekä liikuttava Eino Poutiainen. Mikko Kivinen puolestaan teki pisteiden arvoisen työn Kekkosena, vaikkeikaan näköisenä.
Meille kaikille tulee elämän aikana varmasti sellaisia "tuon hetken haluaisin kokea"-tunteita. Minulle se tuli siinä vaiheessa esitystä kun Vennamoa raahattiin poliisivoimin ulos eduskuntasalista. En toki olisi halunnut Vennamoksi Vennamon paikalle mutta kieltämättä, erityisesti tämä aikakausi kaipaisi kunnon poliittista potkua persuuksilleen. Mistä lähtien riittää, että valtion johdossa "pyritään puhumaan niin totta kuin virassa vaan voidaan?". Tai ilmekään värähtämättä ollaan muka turvassa "menettelytapojen" takana.
 Esitys oli pienellä näyttämöllä, eikä sillä ollut tarvetta tukeutua monimutkaisiin tai näyttäviin lavasteisiin. Päinvastoin. Käsittelemätöntä puuta ja pari hassua puulevyä jalkojen päällä pöytinä. Vähemmän oli enemmän. Lavastajalle huippupisteet rohkeasta mutta esitykselle täydellisesti sopivasta valinnoista.
Kesälomalukemisiksi pitää kaivaa Meri Vennamon kirja isästään, tai pitäisikö sittenkin lukea Eino Poutiaisesta, tuota metsien miehestä, hänen mopedikiertueestaan, ja siitä kuinka hän putosi eduskunnasta mutta kuitenkin palasi sinen takaisin..?

Mikko-Oskari Koski Voima-lehdestä esityksestä täällä

Esityksiä on vielä muutama jäljellä - menkää ihmeessä katsomaan!
Henri Kapulainen: Valtakunnan häirikkö
Rooleissa: Pekka Huotari, Mikko Kivinen, Jouko Klemettilä, Petja Lähde, Jari Pehkonen, Pertti Sveholm, Leena Uotila, Eija Vilpas
Ohjaus: Raila Leppäkoski
Lavastus: Antti Mattila Puvut: Elina Kolehmainen

Miltä parta tuntuu?

Olen onneton teatteriesitysten arvostelija. Haluaisin tarkasti tuoda esiin huomioni yhdistettynä esityksen faktoihin mutta en koskaan pääse siitä alkua pidemmälle. Myöskään "hyvä" ei ole vielä kovinkaan kattava ja yksityiskohtainen selvitys. Jatkan siis tutulla poukkoilevalla linjalla.
Pääsin kurkkaamaan ennakkoon Miltä parta tuntuu? -esitystä. En tiennyt siitä muuta kuin käsittääkseni ohjaaja oli venäläinen, se esitettäisiin Studio Pasilassa ja että Vappu Nalbantoglu olisi lavalla.
Kaksi tuntia kului nopeasti(vaikkakin eräällä myöhässä olleella katsojalla oli jo ennen alkua vessahätä). Käänteitä oli vaikea arvata ja suomalaiseen uppoavaan kylähuumorin sekaan oli sekoitettu hieaman mystiikkaa.
Yritän edustaa optimismia. Kulttuurin ja taiteen puolella välillä tosin pelkään, että istun katsomossa täysin avoimin mielin, ja yhtäkkiä joku räjäyttääkin varoittamatta verkkokalvoilleni aivonsa tai vähintäänkin syö naapurinsa(tai lemmikaninsa) pernan.Tämä aiheuttaa sen, etten uskalla täysin rinnoin nauttia esityksestä, jos en varmasti tiedä että kyseissä on puhdas komedia tai turvallinen farssi.Tältä osin ei tarvinnut olla huolissaan. Miltä parta tuntuu -esityksessä ei räjäytelty aivoja, eikä syöty pernoja. Esitys ei silti ollut hajuton, mauton tai väritön. Päinvastoin. Vauhtia ja elämää riitti. Hilpeän hölmöstä jännittyneen mystiseen.
En tiedä, kaipa venäläisessa kulttuurissa on jotakin viehättävää ja puhuttelevaa slaavilaista melankoliaa (tai rappioromantiikkaa niin kuin eräs ystäväni sitä Pietarin ajoiltaan kutsui) yhdistettynä luovaan hulluuteen, joka kolahtaa suomalaiseen mielenlaatuun. Aina ei tiedä itkeäkö vai nauraa mutta nauraessa elämä vain on niin paljon hauskempaa.
Miltä parta tuntuu? on vilkasliikkeinen kyläkomedia. Oskari Katajisto ja Sami Uotilahan ovat aivan oikeita näyttelijöitä ja sopivat rooleihinsa loistavasti. Erityisesti Uotila loistavaa kehonhallintaa roolisuoritusta hieman oli pakko ihailla. Vappu Nalbantoglu teki puolestaan raikkaan ja osuvan työn kaupunkilaisena kirjallisuustutkijana, joka mm. valkoisilla crockseillaan astuu lehmänpaskaan..
Värisyttävää oli tunnistaa myös yksi esityksen kappaleista. Kielletyt Laulut esityksessä Pirkko Saision esittämän Vladimir Vsyvoskin Penseät Hevoset sai tässä esityksessä oman värinsä. Käykää katsomassa/kokemassa!