Ihmiseltä ihmiselle

Tänään kaupunkiimme saapuu kaksi pakolaisperhettä. Kolmas ilmeisesti sairastui, ja pääsevät matkaan vasta viikkojen kuluttua. Perheet eivät ole turvapaikanhakijoita, vaan he tulevat jäämään kaupunkimme tavallisiksi asukkaiksi. Kaikki nyt saapuvat perheet ovat lapsiperheitä.
Tulijat saavat asunnon kaupungin vuokrataloista. Ei uusimmista. Kaluisteita ei ole kuin ruokapöytä, ei edes sänkyjä. Perheille halutaan antaa mahdollisuus itse valita oman kotinsa kalusteet ja rakentaa oma pesänsä tavara kerrallaan.
Näitä tyhjiä huoneita mietin kun illalla tulin tukiryhmän tapaamisesta syyspimeässä kotiin. Nopeasti langennut illan valottomuus sai  miettimään minkälaista on saapua vieraaseen maahan, outoon kaupunkiin ja jäädä perheen kanssa autioon asuntoon.  Asuinnoissa ei ole edes mattoja. Ymmärrän pointin hyvin mutta silti mietin, minkälaista on mennä pelkälle patjalle nukkumaan tyhjyyttä kaikuvassa kodissa. Minkälainen muisto jää saapumisesta ja  ensimmäisestä yöstä Suomessa?
Olen tukiverkostossa apurina ja päivystän tämän ensimmäisen viikonlopun, jos perheille tulee yllättäviä tarpeita. Koska useammalla meistä ei tässä vaiheessa ole sen suurempaa roolia ole, niin ajattelimme, että ruualla voi toivottaa ihmiset tervetulleeksi. Ainakin se on toisen ihmisen tekemää ja antaa kuvan, että sinua on ajateltu. Pitkän lennon ja bussinmatkan jälkeen perheet ovat varmasti uupuneita, ja ainakin lapsille pitää nopeasti saada ruokaa.
Kaivoin esiin suurimman kattilamme ja keitin kahden perheen verran tomaattilinssikeittoa, jonka maustoin jeeralla. Se on ollut lempikeittojamme syksyisin ja suhteellisen tunnistettava myös raaka-aineiltaan. Ei liian outoa, eikä erikoista. Helposti säilyvää ja lämmitettävää. Jälkiruuaksi leivoin sydänvuokiin kakut. Hieman hikoilutti vähäiset kondiittorintaitoni mutta sinnikkäästi päätin selvitä. Kuorrutukseen tarvittava tomusokeri olikin vaniilinisokeria ja päällysteeseen käytin luovasti turkkilaistajugurttia. Lopputuloksina kakut näyttivät lähinnä ekaluokkalaisen kyhäämiltä mutta toivottavasti maku ja ajatus korvaavat ulkonäköä. Ainakin ne oli tehty lämpimin ajatuksin toiselta ihmiseltä toiselle. Toivon, että näillä perheillä alkaa Suomessa uusi, rauhanajan elämä ja pääsevät täällä uuteen, parempaan alkuun. 

Toiset tekee, toiset miettii

Mietin viikonloppuna, että kaivaisin esiin kansanedustajat jotka vastustatavat tasa-arvoista avioliittolakia ja laittaisin sähköpostia. Jos en muualle niin ainakin puolueeseen, jonne päin olen ollut kallellaan. Sen verran on vuosien aikana tullut solidaarisuudesta kuultua, että jos joltakulta on sattunut se unohtumaan, niin olisin voinut muistuttaa perusperiaatteesta.
Ajatus ei ehtinyt konkretisoitua teoksi, kun Hannalta jo tuli tänään tekstarina palautetta, jota hän oli saanut sähköposteihinsa. Hanna ei ollut siis miettinyt asiaa, vaan oli laittanut kaikille ei kantansa ilmoittaneille sähköpostia. Myös epävarmat pääsivät listalle. Samalla selvisi ettei hesarin lista ollutkaan niin ajantasalla ja epävarmoissa oli mm.  Kyllä-kantalaisia.
Hannasta tuli hyvä mieli - heilutan sinulle viiriä ystäväni Kunnioituksen ja Kannustuksen Viiriä!

Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista näyttäisi olevan myötätuulessa. HS:n selvityksen mukaan 97 kansanedustajaa voisi äänestää ensi viikon perjantaina lakialoitteen puolesta.
Aloitetta vastustaa HS:n selvityksen mukaan 80 kansanedustajaa ja 22 edustajan kanta on epävarma. Eduskunnan puhemies ei osallistu äänestykseen.

Tämä laki ei itseasiassa ole "homo- tai lesbolaki". Tämä laki on meidän kaikkien laki. Se edustaa sitä sallimmeko itsellemme jotain ja toisille taas emme. Se kertoo miten suhtaudumme erilaisuuteen ja miten hyvin tai huonosti olemme valmiit muutokseen.

Pyhänä biljardia

Pelattiin äidin kanssa tänään biljadia. Tasaista oli, ja leppoisaa. Sivusta seuranneena miehillä tuntuu tunnelma tiivistyvän nopeammin ja tahto voittamiseenkin on astetta kovempi. Peli kääntyi voitokseni muutamalla pallolla. Näin myöhemmin tuli mieleeni, että toivottavasti äitini ei ole niitä vanhempia, jotka aina antavat lastensa voittaa.

Alkkarit tänne!

Menin uuden työpaikkani aamupalaverissa sanomaan, että "kerään tällä viikolla sitten alushousuja." Oli hiljaista. Jouduin tarkentamaan. "Uusia. Lapsille." Olisi ehkä pitänyt lisätä nuokin sanat heti siihen aloitukseen mutta uskon kuulijoiden mielenkiinnon herättämiseen heti alusta.

Lupasin vaalien aikoihin naapurustossa asuvalle tutulle, että autan häntä keräämään tarvitseville lapsille sukkia ja alkkareita. Oman kylämme avustushyllystä oli nimittäin juuri lähtenyt viimeinen pari. Se taas kolahti. Sukat ja alushousut. Siinä se kiteytyy. Meidän yhteiskuntamme. Toiset vinkuvat pleikka kolmosta ja toiset kulkevat vanhoissa sukissa.

Laitoin pienimuotoisen keräyksen pystyyn. Paino sanalla pienimuotoinen. Ilmoitin siis acebookissa ottavani vastaan uusia sukkia ja alushousuja tarvitseville lapsille. Ilmoittautumisia ei oikein tullut ja huomasin pettymyksen nousevan. Tervettä ja opettavaista. Eiväthän asiat tapahdu nappia painamalla. Tarvittavia asioita pitää vain reippaasti kerjätä ja pyytää.
Mutta eipä hätää. "Kun kaikilta kysyy, niin aina joku lähtee."; vanha ja kulunut hokemai, mikä onneksi toimi tälläkin kerralla. Alkkareita tuli. Itseasiassa pyyntö tavoitti vain neljä ihmistä mutta nyt näiden neljän ihmisen ansiota hyllyillä on nyt muutamalle pojalle ja tytölle rokkaavia dinosauruksia ja herkkiä bambeja vain odottamassa, että pääsisivät uuteen kotiin.
Kiitos.

Muisto alkusalaatista postilaatikossa

Pikkuruinen kirjepaketti odotti minua tänään mennessäni postilaatikolle. En heti muistanut, että olisin tilannut mitään ja nopeasti arvioin, ettei niin pieneen tilaan kyllä kummoistakaan kirjepommia väsättäisi. Enkä sitä paitsi ole viime aikoina onnistunut edes provosoimaan ketään. Ihmiset ovat niin medialukutaitoisia ja sivistyneitä, että antavat kaikkien mielipiteiden vain kukkia, kukkia vaaan..
Asiaan. Uteliaana avasin kuoren. Sen sisältä paljastui pikkuruinen rasia. Tähän salaperäiseen rasiaan oli vielä teipattu ruutupaperille viesti. Aina oman fiiliksensä tuova yksityiskohta tuo ruutupaperi. Siinä on  sellaista kunnon läsnäolon meininkiä. Ei etäistä sähköpostia, ei konekirjoitettua viestiä - vaan kynällä itse rustattu henk.koht. viesti.
Rasia oli huolellisesti teipattu kiinni ja sen päälle oli vielä liimattu aseet kieltävä -tarra. Tiesin, että nyt oltiin samanhenkisen ihmisen kanssa tekemisissä. Malttamattomin sormin (ehkä vähempikin tarrateippi olisi riittänyt) sain rasian taistelua auki. Sisältä paljastui - tomaatti!
Kaunis, keltainen, pisaran muotoinen - tomaatti. En ole koskaan aiemmin saanut tomaattia postissa.

Kirjeen ja paketin lähettäjä - ihana Riikka - oli kirjeensä mukaan yhtenä kauniin päivänä katsellut mehukkaita tomaattejaan, ja muistellut kuinka aloitimme "Neljän tähden illalliset" luonani. Tosin meitä oli viisi.  Riikka ja muut viehättävät osallistujat saapuivat silloin ensi kertaa luokseni. Silloin talommekin oli vielä(enemmän) kesken kuin nyt. Lattiassa ja seinässä oli reikää... kylpyhuone revittynä auki ja muuta pientä mutta olin päättänyt olla rohkea ja olla välittämättä ulkoisista puitteista. Arvaukseni, joka osui oikeaan oli, että tutustuminen näihin ihmisiin toisi minulle tuhat verroin iloa ja mielenkiintoista ajattelemisen aihetta. Oli siis pieni vaiva tehdä vuorollani illallinen ja uskoa, että myös nänä uudet  vieraat sietäisivät kotimme keskeneräisyyden tarjoaman...hmmm.. boheemin tunnelman.
Tarjolla tällöin oli alkusalaatissa itse kasvatettuja tomaatteja, joista aloittelevana viljelijänä olin tietysti herttaisen innoissani. Pitänee myös mainita, että jälkiruokajuustojen kanssa vieraat saivat itse poimia ikkunasta viinirypäleensä.(kröhöm!)
 Tuosta tapaamisesta on jo aikaa mutta tämä kirjelähetys sai taas kiitollisuuden tunteen nousemaan pintaan. Kuinka arvokasta on, että saa tässä elämässään kohdata niin erilaisia ihmisiä, jotka antavat omaan elämään niin paljon. Pitäisi myös muistaa, että itsekin jättää näiden ihmisten elämään jotakin ja palauttaa mieleensä oman arkensa keskellä lämmittävä tieto, että joku voi juuri tällä hetkellä ajatella sinua - katsellessaan tomaattejaan.

Kiitos.

Maapostia hevostarralla

Postilaatikossa odotti tällä kertaa kirje. Pinkkikuori ja hevostarra viittasivat nuoremman sukupolven lähettäjään. Kummityttö oli kirjoittanut kirjeen.
Kerrottavaa riitti. Oli käyty kouluretkellä ratsastuskeskuksessa ja liikennepuistossa. Minipossu-Almakin nähty ja polkuautoilla poljettu. Ja lopuksi; "Mitä sulle kuuluu!" (*tähän kohtaan kummitädin liikuttunut huokaisu*)
Kuulin vähän aikaa sitten parikymppisestä nuorukaisesta, joka työpaikallaan joutui lähettämään ensimmäisen maapostikirjeen. Näin he tuota tavallista postia nimittävät. On siis sähköposti ja harvoin käytetty maaposti. Ei tainnut päästä poika enää edes postimerkkiä nuolemaan, nykyään ne ovat niitä tarrapohjaisia. Tiedoksi niille, jotka eivät myöskään maapostia käytä.

Hyvät ja hyvät uutiset

Hyvät vai hyvät uutiset ensin? Otetaan hyvät.
Tässä äkillisesti, melkeinpä pyytämättä ja tilaamatta tulleessa elämänrytmin muutoksessa on ollut puolensa ja puolensa. Koska asiaan ei voinut etukäteen valmistautua, on se pitänyt ottaa niin kuin se on tullut. Voisiko jopa hieman kujeillen todeta, että "sillä on menty mitä on ollut"..?
Eilen oli jälleen mahtava tilaisuus päästä teatteriin ja piipahtaa ystävien kanssa terassilla sitä ennen. Illan esityksenä oli Kuninkaan puhe.
En ollut katsonut etukäteen arvosteluja, enkä kuullut Kuninkaan puheesta kommentteja, joten en yhtään tiennyt mitä odottaa. Tarinan kulun toki kuitenkin suunnilleen tiesin.
Kun ensimmäinen puoliajan valot rävähtivät päälle, tuli hämmästys"nytkö jo?" Naapuripenkkiläiset sanoivat sen ääneen. Myös toinen puoliaika hujahti ohi nopeasti. Kari Heiskanen on onnistunut ohjauksessaan loistavasti ja pääkaksikko Carl-Kristian Rundman sekä Pertti Sveholm olivat osuva aisapari kuninkaana ja puheopettajana.
Kuninkaan puheesta jäi lämmin olo. Tuntui myös ettei se ollut tyypillinen Kaupunginteatterin esitys. No, en enää osaisi sanoa  mikä olisi, koska olemme päässeet katsomaan niin paljon erilaisia näytöksiä.
Ennen lähtöämme pääsimme vielä nopeasti pukuhuoneen kautta halaamaan ja kiittämään Churchilliä, joka oli vartissa ehtinyt laihtumaan ja nuorentumaan lähestulkoon poikamaiseksi mutta joutui kiirehtimään yöksi elokuvakuvauksiin entiselle kotikulmilleni Vaasankadulle. Kumma kyllä hän ei huomannut mainita mahdollisesta ilahtumisestaan, minkä olisi pitänyt olla seurauksena hienosta kortista ja sammutuspeitteestä, jonka kiitoslahjana hänelle lavalle toimitimme...
Hyvät uutiset oli siis, että pääsin Teatterin Ystävien eli Tyrkkyjen kanssa teatteriin. Ja ne toiset hyvät uutiset olivat, että huomasin ja tunsin, kuinka virkeä ja vastaanottavainen olin koko esityksen ajan ja sen jälkeen. Muistan kyllä  talvella arkijuoksupyörässä juostessani, miten välillä väsymys painoi päätä ja kroppaa, joten osaan iloita tästä.
Elämälle taas kiitos kulttuurista, ystävistä ja sattumuksista, sekä aurinkoista hyvän mielen viikonloppua kaikille!

Kultaa ja hopeaa kotiseudulle

Ihanaa Loimaa, ihanaa! Voi kuinka riemukasta iloa ihminen, ja Loimaannorppa,  voikaan tuntea kun kotikaupunki voittaa Suomen mestaruuden ja saa toisessakin palloilulajissa hopeaa. Kaupunkien ja ihmisten arvoa ei mitata urheilutuloksilla, eikä voitetuilla mitalleilla mutta iloitsen täysillä siitä mitä tuollaiset voitot tuovat pienelle kaupunkiyhteisölle mukanaan!
Loimaan Hurrikaani voitti lentopallossa Suomen mestaruus hopeaa ja Loimaan koripallojoukkue Bisons Nilan koripallossa kultaa. Matkan varrella ällistelin että "eihän siellä koko kylässä ole ketään yli 170 senttistä" No totta kai on, vaikka meidän sukumme keskipituus näyttäisi olevan n. 150 senttiä, niin ei se tarkoita, etteikö kukaan koko Saviseudulla oli kasvanut normaalipituiseksi.
Mutta hieno esimerkki siitä, miten yhdenkään pienen kylän tai kaupungin ei tarvitse itkeä sitä, että vain isoissa kaupungeissa on resursseja ja rahaa. Tämä on myös tuhannen taalan paikka  Loimaan kaupungin kulttuuri- ja liikuntatoimelle kehittää ja luoda uusia palveluita, miten saada lapset, perheet ja paikkakunnalle muuttajat viihtymään liikunnan ja kulttuurin parissa. Mutta hienoa Loimaan kori- ja lentopalloilijat olen ylpeä teistä! Unohtamatta uurastaneita taustajoukkoja ja kannustajia, jotka tekevät yhteisestä matkasta mahdollisen.

Nilan bisons
Hurrikaani Loimaa

Rakkauskortti tuli - pyytämättä ja tilaamatta

Toisilla on taito muistaa ja huomioida ilahduttavasti. Esim. Hnna on yksi tällaisista ihmisistä.
Tänään aamulla sain erikoislähetin mukana tuliaisen. Yllätys oli pakattu valkoiseen muovipurkkiin, jota kiersi punainen silkkinauha. Nauhasta roikkui vielä sydämen puolikas, josa luki I love you.
Kuinka liikuttavan ihanaa. Enkä voinut olla nauramatta kun avasin purkin. Kaksi täydellisen sävyistä kynsilakkaa; keväisen keltaista ja energisen punaista, sitruunatippoja(aivan ihania esim. kuumaan veteen lisättynä) sekä karkkirannerenkaat. Kyllä, sellaiset venyvät, joita voi sitten hetken tullen aina nuolaista. Vastuullisena lahjoittajana Hnna oli laittanut mukaan myös xsylitol-purkkaa sekä rusinaa. Sellaista tilannetta ei olekaan mitä rusinapaketti ei pelastaisi. Kun rusinat on syöty ja ranteet nuoltu niin ainut asia mistä elämässä pitää olla huolissaan on happohyökkäys.
Eikä paketti olisi ollut täydellinen ilman mukana olleita aviisin sivuja. Tiede-lehdestä. Näistä sivuista sain tärkeitä vastauksia kiperiin kysymyksiin, kuten voiko liikaan hapensaantiin kuolla? (Kyllä voi.)
En tiedä tunteeko sitä itsensä paremmaksi vai huonommaksi ihmiseksi tällaisen lähetyksen jälkeen. Huono ihminen itsessä miettii heti milloin on viimeksi itse väsännyt jotain näin kivaa kennellekään...Mutta niin hauskaa ja ilahduttavaa on tällainen saada, että sen ilon haluaa jakaa muidenkin kanssa. Ja kun ajan kuluttua kynsilakat ovat rapistuneet ja sitruunatipat kulutettu viimeiseen tippaan asti, muistuttaa kortti jääkaapin ovessa, kuinka äärettömän suurella skaalalla tälle pallolle mahtuu huimaavan kauniita asioita. (Kiitos.)

Possu ja lintu.

Uusin ryhmäliikuntalaji - metron liukuportaat

Muistan kuinka joitakn kuukausia sitten ärsytti luettuani erään valveutuneen helsinkiläisen mainosjuppihippipunkkarin kirjoitus siitä, miten ihmisten pitäisi seistä liukuportaissa. Kirjoittajan mielestä oli aivan naurettavaa, etteivät maalaiset ymmärtäneet, että liukuportaat oli tehty nimensä mukaisesti liikuttamaan ihmistä. Hänen zeniään häiritsi, että portaissa ohitettiin oikealta, kirjoittajan mukaankenelläkään ei voi olla niin kiire.
Tervetuloa hieman erilaiseen maailmaan. Meille maalaisille päivä voi olla juuri siitä minuutista tai sen puolikkaasta kiinni. Kun kaukomatkan bussit lähtevät toisinaan tunnin välein ja aikataulut ovat tiukkoja, saattaa olla, että se portaissa nipistetty 20 sekuntinen tarkoittaa, että olet kotimatkalla tuntia aiemmin.
Viime viikolla koin tämän karvaasti. Missasin bussini - kolme kertaa - alle puolen minuutin verran. Suurin henkinen kasvu tapahtui kerralla kun olin jo laiturilla ja bussi peruutti silti pois. Todella siististi cool.
Periaatteessa voin ehtiä työpöytäni äärestä kotimatkabussiin 10 minuutissa. Se tarkoittaa mm. sitä, että rakennuksemme hissi ei saa olla jumissa, metron pitää kulkea ajallaan, eikä bussikaan saa lähteä etuajassa. Silloin 10 minuuttia riittää. Mutta jos aikaa onkin enää 8 minuuttia - voi olla, että juuri ne Helsingin korkeimmat - ja jyrkimmät -  Kampin liukuportaat on itse kiivettävä, Silloin saattaa rappusissa ajelehtivan hipsterin zen-matka pahasti häiriintyä. 
Tästä onkin tullut mukava ryhmäliikuntamuoto. Metrosta kävellään liukuportaisiin melkoista haipakkaa. Yleensä vähintään 50 ihmistä samaan aikaan. Perässä on aina joku, samoin edessä. Puolen välin jälkeen voi tulla hinku hiukan hidastaa. Jos hidastat, tiedät, että hidastat myös takana kulkevan vauhtia. Niinpä joko toivot, että edellä oleva hieman hyytyy, joka tosin hidastaa omaakin vauhtiasi, tai sitten puret hammasta yhteen ja toivot jaksavasi havujaperkeleellä ylös asti.
Tänään ehdin bussiin jo puoltaminuuttia ennen ja jaksoin peesissä ylös asti. Pysähdy tässä sitten haistelemaan kukkia ja tartu hetkeen.

Ihanaa, Ihmiset, ihanaaa!

Torstai-illalla se iski. Halu auttaa. Järkevä puoli sanoi, että "ei tässä nyt oikein enää ehdi" mutta tunne puoli potkaisi sitä persauksiin. Olin lukenut Hopen sivuilta siitä miten isommille pojille toivottiin lahjoja, koska pienemmille lapsille ja tytöille ilmeisesti helpommin löyty lahjoituksia.
Niinpä laitoin muutamalle ystävälle viestin ja kerroin, että jos muukin haluaa osallistua niin mielelläni vien paketit perille.
Pari "heikointa lenkkiä" vastasikin,  kiitos myös työyhteisöni, ja saimme supernopealla aikataululla kasaan kuusi lahjakorttia, kymmenisen pakettia ja useampia lupauksia tulla mukaan ensi vuonna.
Tuntuu hyvältä. Järkevältä. Vaikka nämä lahjat eivät ketään pelasta, ne saattavat vaikuttaa siihen miltä useammalta lapsesta jouluaattona tuntuu. Nämäkin pienet kädenojennukset saattavat antaa myös vähänvaraisille vanhemmille voimia jaksamiseen ja uutta toivoa kun näkevät omien lastensa ilahtuvan. Lapsia on sijoittettuina ja vähävaraisissa perheissä niin monesta syystä. Toisenkin vanhemman pitkäaikainen sairaus saattaa romuttaa talouden niin, ettei perusselviämisen lisäksi riitä rahaa enää muuhun.
Tänään tapaamani Hopen toiminnanjohtaja Eveliina myös kertoi, että avunpyyntöjä tulee vieläkin. Vaikka mekin olimme myöhään liikkeella, hän hymyillen vain kuittasi pahoitteluni ja sanoi olevan ihanaa, että näile avunpyytäjille voidaan vastata, että lahjoitettavaa on. En halua miettiä miltä tuntuu vastata väsyneelle pyytäjälle, ettei mitään helpotusta pystytä lupaamaan.
Olen niin kiitollinen siitä, että sain tehdä edes jotakin mutta olen myös ylpeä niistä ihmisistä jotka tarttuivat tähän toimintaan mukaan. Kun vapaaehtoisia ja hyvällä tsempillä osallistuvia vastauksia tuli ja asiat konkretisoituivat teki mieli vaan tuulettaa kuinka Hienoja Ihmiset ovat! Kaikki hyvä minkä teemme toisille, tulee kyllä moninkertaisena itselle takaisin. Hyvän kiertämään laittaminen on erinomainen tapa kiittää kaikesta siitä mitä on itsekin saanut. Ehkäpä tämä oli joululahja itselleni.

Muutoksen tuulia

Viime viikko oli viimeinen vanhassa työpaikassani. Uudet haasteet, niin kuin asia on  tapana  ilmaista, alkavat maanantaina. Melkoinen sivu kääntynyt arjen kirjassa siis. Asiat tapahtuivat nopeasti ja kun nykyään irtisanomisajatkin ovat vain parisen viikkoa, kului niin sanottu siirtymäaika vähintäänkin hujahtaen.
Torstaina vietimme läksiäisiä. Porukka purjeveneeseen ja Helsingin edustalle. En olisi voinut parempaa toivoa. Veneily on tänä kesänä jäänyt harmillisen vähiin ja oli aivan ihanaa päästä nauttimaan auringosta ja lempeästä tuulesta rakkaan entisen kotikaupungin edustalle. Ja vaikka herkän ihmisen silmät välillä kostuivat liikutuksesta, ilta oli äärinmäisen hauska. Sain kolmen vuoden ajan työskennellä persoonallisten, luovien, sympaattisten ja hyvin aitojen ihmisten kanssa. Nyt on aika katsoa mitä muuta tulevaisuudella on varalleni mietittynä.

Minulla on ikävä(ä)

Ystäväni Maikkis laittoin torstaina teksiviestin muistutukseksi, että Kaisaniemen puistossa oli Kuorojen kierroksen harjoitukset, ja  myöhemmin Senaatintorilla esitys. Sadetta uhmaten ryntäsin suoraan töistä Kaisaniemeen  ison lehmuksen alle suojaan oikein tietämättä mitä odottaa. Silloin ilmoille kiiri moni äänisenä "Sata satamaa iskee tulta" -kappale, joka sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Kyllä ihmisen ääni, etenkin moniäänisenä ja yhdessä toistettuna on kaunis! Bassot, altot, tenorit, sopraanot... kaikki siinä keskellä kaupunkia kauniin vanhan puiston suojissa, aivan muutaman metrin päässä sadetakeissaan, laulukansioineen, valmistautumassa esitykseen..

Asiaa ei yhtään huonontanut toisen entisen työkaverini ilmestyttyä viereeni kuohuviinitarjoilun kera, jolloin hetkessä oli jo todellisen juhlan tuntua. 

En ole kuullut kuorolaulua pitkään, pitkään aikaan - enkä ainakaan "näin sekalaista seurakuntaa". Esityshän avaa Kuorojen kierroksen Helsingissä ja koostuu monista erikokoisista kuoroista, jotka sitten vaikuttavan yhteisesiintymisien jälkeen hajaantuvat helsinkiläisiin baareihin esiintymään. 

Mutta voi kuinka laulu pääsikään ihon alle. Finlandia..Kalliolle kukkulalle ja muutama ruotsinkielinenkin laulu, jossa kumpusi niin selkeä iloinen kevään riemu, että olisin voinut vannoa kiurujen kisailevan taivaalla toukokuun auringon tullessa esiin pilvien takaa. Ja kaikki tämä, aivan ilmaiseksi! 

Kaunista, kaunista kansanperinteisen haikean laulun jälkeen, tosin kuoronjohtaja Marjukka  joutui vielä varoittamaan miehiä, siitä että kun laulavat ikävästään, ovat varovaisia ettei se kuullosta siltä että heillä on "ikävää..". 

Miten voit?

Tänään tuli viesti taas yhdeltä ystävältä, että jaksamisen kanssa on vähän vaikeuksia. Kulisseja on pitänyt pitää yllä ja nyt kun sitten vihdoin sairaslomalla ollessaan on kertonut ympärillään oleville, että ei mene ihan hyvin, on osalla ihmisiä ollut vaikeuksia uskoa. Eihän terveen näköinen ja hymyilevä ihminen nyt huonosti voi voida. No kyllä voi. Kovinkin huonosti. Niinä huonoina hetkinä vaan kukaan ei ole näkemässä, ja niinä tsemppihetkinä kaikki energia menee...no, siihen tsemppaamiseen.
Liian usein tulee "kaiken kiireen keskellä" vain uskottua omiin silmiinsä, vaikka hetkeksi pitäisi pysähtyä oikeasti kuuntelemaan. Ja jos jostain ystävästä ei ole kuulunut vähään aikaan, ei se välttämättä johdukaan siitä, että hänellä on niin paljon parempaa tekemistä, vaan se voi johtua siitä, ettei tuolla ihmisellä vaan ei meinaa energia riittää yhteyden pitämiseen. Useammin pitäisi siis kysyä toisiltamme vointia, ei niinkään sitä että onko tullut tehtyä viime aikoina mitään mieletöntä..
Voisitteko siis ystäväni blogin lukijat kertoa tuohon kommenttilaatikkoon, että miten tänään voitte?

Strutsi autiomaassa ei pitkälle pötki

Olen jo tovin leikkinyt strutsia autiomaassa. Kieltäytynyt kuuntelemasta ärsyttäviä keskusteluita ja vältellyt lukemasta yhtä ärsyttäviä kirjoituksia. Olen yrittänyt pysytellä mielipiteitteni kanssa sivistyneen yhteiskunnan tällä puolella. Onnistumatta. Eipä ihmekään. Ei se paha mene pois vaikka kuinka sulkisi silmänsä ja tukkisi korvansa. Helpottaa se voi toki vähäksi aikaa.
Tänään, työkaverin ollessa jo hyvissä kierroksissa hississä, yhteiskunnallisen kehityksemme tilanteen vatvominen alkoi jälkeen. (Työkaverini oli töihin tullessaan lukenut Jälkijättöistä jupinaa täältä. )Tuo hedelmällinen persu/moku-keskustelu. Työkaverini oli sen verran hiiltynyt, että haki yhteisen pöydän ääreen ipadin, jonka sivuilta alkoi H-ahon kirjoituksia lukemaan.
En nyt referoi niitä tähän. Niitä on varmasti lainailtu ja referoitu useissa medioissa vuosien ajalta. Olen vain ällistynyt kuka meillä johtaa valiokuntaa, jonka käsissä aselait ja maahanmuuttoasiat ovat. Joku raja sentään? Kymmenen vuotta sitten ei kansanedustaja olisi voinut pienemmässäkään seurueessa sanoa ääneen sellaisia asioita, joita tänä päivänä voi huudella julkisissa blogeissa, ja joita puolustellaan sananvapaudella ja yksilönoikeudella. Suvaitsevaisuuteni ja erilaisuuden hyväksymiseni on koetuksella. Vaikka yrittäisin pureskella, en pysty nielemään. Enkä haluakaan. Aion sanoa kaikissa mahdollisissa tilanteissa että minä en seiso tämän nykyisen kehityksen takana, eikä demokratiaa ole se, että jokainen saa sylkeä naamaan sitä ketä huvittaa.

Yhdistystä perustamassa

Niinpä siinä sitten kuulkaa kävi, että uuteen(ensimmäisen vuoden saa sanoa näin?) kotikaupunkiini  on nyt perustettu lähiruokayhdistys. Olin paikalla perustamiskokouksessa ja pääsin soluttautumaan myös hallitukseen, joten nyt ei tarvitse ainakaan valittaa, etteikö olisi mahdollisuutta, tai kanavaa lähiruuan tunnettuuden kasvattamiseen. Nyt on, eikä tarvitse näitä asioita yksin sitä pohtia.

Näin lehdessä muutama kuukausi sitten pienen jutun keskustelutilaisuudesta lähiruuasta kiinnostuneille ihmisille. Päivä ei sopinut, mutta asia jäi mieleen. Jo jonkin aikaa on vaivannut, että Helsingissä asuessa luomuruuan ostaminen kaupasta tai tilaaminen suoraan kotiovelle onnistuu vaivatta mutta lähempänä tuottajia asuessa joutuu kiertämään loputtomia ydinvoimaa tukevien keskusliikejohtoisten markettien megakäytäviä bonuspisteiden kiilto silmissä..Metsästin koolle kutsuneen tahon yhteystiedot ja soitin perään. 

Viikko sitten sain sähköpostia ja ilmoituksen perustamiskokouksen ajankohdasta. Paikalla oli kymmenen tuntematonta ihmistä ja hyvin erilaisilla taustoilla. Yrittäjää, kotiäitiä, kesäasukasta, toimittajaa ja ikähaarukkaakin riitti.

Hallitus kokoaa itsensä juhannuksen jälkeen. . Äärinmäisellä mielenkiinnolla odotan, montako meitä on  ensi vuoden helmikuussa ensimmäisessä vuosikokouksessa, minkälaista toimintasuunnitelmaa me silloin esitämme kokoukselle ja pystyykö tämän tyyppinen yhdistys luomaan toimivan verkoston kuluttajien tuottajien välille. 

Mutta kieltämättä, onhan tässä vähän tekemisen meininkiä!

Lastenvaatteita viikkaamassa

Harva lapseton pääsee tutustumaan näin yksityiskohtaisesti eri lastenvaatemalleihin, kuoseihin, merkkeihin ja muotiin kuin tänään pääsin. Neljän tunnin lastenvaatteiden viikkauksen ja pakkauksen jälkeen alkoi tosin olla veto hieman pois. Aamiainen oli jäänyt kahvikuppiin, ja lounas välii,n mutta puuhata piti kun oli tekemisen meininki.
Lauantaina Lohjan Hope järjesti paikallisen keräystempauksen lähikoululla. Lehdessä oli ollut ilmoitus, että kolmen tunnin ajan otetaan vastaan hyväkuntoisia ja siistejä lastenvaatteita ja -tavaroita. Lähdin mukaan vain sen enempää "ilmoittautumatta",  kun yleensä apua aina tarvitaan lajittelussa ja pakkaamisessa kun järjestetään ns. isompia tempauksia.
Enkä turhaan. Tavaraa tuli paljon. Lasten vaatteita, leluja, kirjoja, pelejä ja myös lakanoita, liinavaatteita yms. Erityinen ilo oli huomata, miten toiset ihmiset lahjoittivat todella hyvälaatuista ja -kuntoista tavaraa. Täysin priimalaatuisia ulkoiluhaalareita, juhla- ja arkivaatteita, aivan pikkuiruisista isoihin lapsiin asti. Mutta olihan mukana myös sellaisia, jotka jouduttiin lajittelemaan "ei jatkoon". Tarkoitus oli kerätä vaatteita, joita jokainen voisi pitää omalla lapsellaankin. Rikkinäiset tai tahraiset vaatteet eivät välttämättä ole sellaisia, joita lahjoittaja itsekään haluaisi. Maailma ei ole tasa-arvoinen, ja valitettavasti jo lapsetkin laittavat toisiaan "arvojärjestykseen" pukeutumisen perusteella. Silloin on upeaa, että lahjoituksina niillekin lapsille saadaan "tasa-arvoiset" vaatteet päälle, jotka muuten joutuisivat kiusatuksi perheen taloudellisen tilan vuoksi.
Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen jossa ei pärjäää. Silloin pienikin apu voi olla kullanarvoista. Joskus vaikeassa tilanteessa, pelkästään sekin, että tietää aivan vieraiden ihmisten välittävän, voi auttaa. Yhteisö on niin vahva kuin sen heikommat jäsenet ovat. Auttamalla omaa yhteisöä, auttaa myös itseään.
Mutta oli mukava nähdä, että Lohjalla toiminta on käynnistymässä reippaasti ja mukana on aikaansaavia ihmisiä. On kiinnostava nähdä mitä kaikkea täällä saadaan aikaiseksi ja muutenkin erityisesti itselläni on hyvä tunne siitä, että ajatus ilman välikäsiä auttamisesta on levinnyt. Voidaan itse viedä suoraan apua tarvitsevalle vaatteita yms. eikä vain odoteta "että joku muu jossain muualla varmaan hoitaa".

Yhteiskunta olemme me

Pari viikkoa sitten bussissa luin Gloria lehteä. Viimeiseksi jäi haastattelu Kirsi Salosta. Olin selannut jo koko muun lehden läpi mutta Salo kiiltävässä paljettimekossaan ei kiinnostanut. Kunnes - luin artikkelin. Artikkelissa kerrottiin Salon taustoista ja hänen elämästään, mutta erityisesti hänen tekemästään hyväntekeväisyydestä Hopen parissa.
Koin tarpeellisen herätyksen. Aina välillä saan kiskaistua itseni liikkeelle tekemään jotain hyvää ja järkevää mutta liian usein se jää. Arjen keskellä on muka kiire, eikä jaksa. Kuitenkin tiedän kokemuksesta miten iso merkitys auttamisella tai avun saamisella voi olla. Vielä suurempi merkitys ihmiselle voi olla sillä, ettei kukaan auta.
Hope-yhdistys auttaa ihmisiä suoraan. Tavalliset ihmiset auttavat tavallisia ihmisiä. Ei sossun luukulla nöyristelyä, ei turhaa byrokratiaa, vain normaalia ihmisten välistä auttamista. Lapsille järjestetään harrastusmahdollisuuksia, joku saa elämänsä ensimmäisen syntymäpäivälahjan, toisen perheen arkeen taas pesukone voi tuoda helpotuksen, joka auttaa pahimman yli.
Menin nettiin Hopen sivuille ja maksoin jäsenmaksun. Eilen laitoin yhdistykselle sähköpostia ja kysyin myös onkohan mahdollisesti uudessa kotikaupungissamme perhettä, joka tarvitsisi jeesiä. Joskus tuntuu, että täällä pääkaupunkiseudulla esim. järjestöapua voi olla helpommin saatavilla kuin pikku kunnissa, joissa myös avuntarvitsijat helpommin tuntevat joutuvansa arvostelun kohteeksi.
Me ihmiset muodostamme yhteiskunnan. Olemma vastuussa omasta asumisyhteisöstämme. Se on yhtä vahva ja kestävä kun me olemme. Me rakennamme itse huolehtivan, humaanin ja inhimillisen ympäristön.

 Mikäli sinulla on täällä pääkaupunkiseudulla tai lähettyvillä ehjiä harrastusvälineitä, tarpeettomia kodinkoneita, vaatteita tai pelejä yms. Laita viestiä - mielelläni noudan niitä sovitusti ja laitan niitä kiertämään niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat.
 meili: loimaannorppa@gmail.com
Erityisesti kaivataan isompien lasten vaatteita, 122 centtiä kookkaampaa.

Avaimet puussa, ystävät koossa

Ihanaa, että tänä päivänä asioita voi saada onnistumaan vielä spontaanistikin. Muutama puhelinsoitto ja tekstiviesti, ja 12 hengen glögiseurue oli koolla. Eikä myöskään mennyt kuin hetkinen, niin kotiavaimet olivat todella spontaanisti pihapuussa. Käytännön vinkkinä kaikille; kannattaa tiputtaa ikkunasta avaimet alaovella odottaville hillitysti, ja välttää reippaampaa heittoliikettä, jos lähistöllä on pihapuita. Neljän metrin korkeudella olevat kotiavaimet voivat olla hetkellinen haaste. Onneksi suomalainen mies on toimelias. Muutama lumipallo ja ongelma oli ratkaistu.

Jännittävästä alusta huolimatta ilta oli onnistunut. Osa vieraista kysyi jo eteisessä  toisiltaan että "mitä te täällä teette?!", sohva tuli uudistettua, pari vierasta otti jopa välitorkut, pipoja testailtiin, emäntä heitti päälleen kahvit ja vanhojen muistelun lomassa sovittiin ainakin viidestä eri reissusta/matkasta mitä tullaan tekemään. Kerrankin samoissa juhlissa oli myös asunnon entinen ja nykyinen omistaja, ja kyllä, lupaan jättää oveen sen Varovasti -teipin. 

Verta ja Taidetta

Lähtiessäni töistä kotiin perjantaina, tuli mieleeni "ai niin, verenluovutus". Laitoin facebookiin pikaisesti viestin, että josko kukaan ehtisi, niin tervetuloa seuraan ja pirautin vielä ahdistelusoiton Maikkiksellekin, joka toisinaan pystyy nopeisiin siirtoihin etukäteen tilaamatta.
Näinpä sitten onnistui, että treffasimme töiden jälkeen Maikkiksen ja Paun(kuvassa) kanssa Sanomatalossa minne keskustan luovutuspiste oli siirtynyt. Jännitimme hemoglobiini-testiä, josta joskus allekirjoittanut on saanut passituksen kotiin rautatablettien kera. Totesimme myös, että on tärkeää saada kehuja kun on sen aika, eräälläkin meistä oli "mehevät suonet".
Käsivarret paketissa viivyttelimme ulos menoa. Ulkona oli tuulista ja kaikilla liian vähän vaatteita(toim.huom.) Onneksi joku muisti huomauttaa, että valtio tarjoaa viikonlopun aikana kaikille sisäänpääsyn museoihinsa. Ei muuta kuin viereiseen Kiasmaan.
En ole sitä mieltä että kaiken pitää olla ilmaista, eikä mistään pitäisi joutua maksamaan mutta arvostan maksuttomia sisäänpääsyjä. Maksuttomuus lisää vapautta. Ei ole "koko rahan edestä pakkoa". Voi käydä kurkkaamassa vaikka vain yhden teoksen, tai yhden kerroksen. Voi piipahtaa museoon vain hengittämään sen arkkitehtuuria tai viettää siellä vaikka koko iltapäivän mutta käynti ei ole sidoksissa ansaitsemiseen, ja elämys on vapaa rahallisen arvon mittarista.
Eipä silti, eilinenkin olisi ollut joka pennin arvoinen.(kyllä, tiedän että olemme siirtyneen euroihin) Ainoastaan Jussi Kiven Palo-ja pelastusmuseo ei ihan roihahtanut mutta sekin on varmasti löytänyt kohderyhmänsä. Kiinnostavaa, että kyseinen näyttely on edustanut Suomea Venetsian biennaalissa.
Nykytaidemuseoon piipahtaminen saattaa olla palkitsevampaa kuin odottaa. Vakavan patsastelun sijaan voi ällistellä, torjua, nauraa, ihastella, kummastella, väistellä tai vaikkapa vain katsella. Materiaalit, aiheet, lähestymistavat, sisällöt tai vaikkapa vain asettelut saattavat hetkeksi katkaista arjen ajatusten pyörittelyn tavalla, josta riittää iloa vielä seuraavaan päiväänkin.

ps. kiitos antille hienosta sillä mennään -kuvasta.