Teatteri kannatta aina!

Viime viikonloppuna lähdimme "maalaislasten" kanssa kaupunkiin teatteriin. Kahdesta syystä, siksi että on hauskaa ja siksi, että se on myös..hmm..opettavaista. Itsellänikin on jäänyt hyvät ja voimakkaat muistot esityksistä joita pienenä, tai vähän isompanakin pääsi katsomaan.
Tarjolla oli kaupuninteatterissa Peppiä. Kuullosti hyvältä. Varmasti reipasta menoa, eikä liian prinsessaa. Ja olihan se! Lastenteatterista oli tehty koko perheen teatteria ja luotu kohtauksia eri-ikäisiäkin ajatellen. Tosin, eritehuumori taisi naurattaa läpi ikärajojen..
Me kaikki pidimme esityksestä. Lavastus oli taas kerran upea, puvuissa oli nähty vaivaa ja esiintyjät esiintyivät koko kropallaan. 18-vuotias innostui vielä joraileman penkkien välissä poistuessamme. Lyhyesti mutta kuitenkin. Se on jo jotain. Kymmenvuotias taas katseli keskittyneenä myös suurta salia ja yleisöä. Kokonaisuudesta muodostui vahva elämys. Lyhyesti mutta kuitenkin. Se on jo jotain.
Ihminen tarvitsee välllä jotain muutakin digiä ja mainoksia. On yllättävää miten kauan pienikin katsoja jaksaa keskittyä kun ihminen esiintyy koko sydämellään ja ammattitaidollaan.

Vie lapsi teatteriin. Nautit itsekin. Kännykkä tosin täytyy pitää esityksen ajan kiinni. 

Tanssia, tanssia, tanssia!

Helsingin dance company juhlisti eilen ja edellispäivänä 40 -vuotista taivaltaan juhlagaalalla. Gaala järjestettiin Helsingin kaupunginteatterin isolla lavalla ja ilmassa oli suuren urh..taiteilijajuhlan tuntua.
Iltaan oli kerätty esityksiä ja videotervehdyksiä entisiltä taiteellisiltajohtajilta. Se oli hieno läpileikkaus. Mukana oli huumoria, haikeutta, yhteisöllisyyttä - ja ymmärrys siitä, ettei mikään jää paikoilleen. Niin kuin elämä, tanssikin on koko ajan liikkeessä.
Illan huipennus oli Jorma Uotisen koreografia teoksesta Ballet Pathique, jonka alkuperäiskokoonpano esitti höystettynä taiteellisella johtajallaan. Esitys oli huima. Jos on kova jätkä, voi pitää hamettakin.  Ensimmäisestä kertaa esitys oli ensi-illassa 24 vuotta sitten.  Välillä sai nauraa ääneen, välillä taas täytyi pidettää hengitystään pelkästä ihailusta.
Taputimme seisaaltaamme. Hakkasin käsiäni niin, etten enää jaksanut. Tanssiessa ihminen antaa oman kehonsa kommunikoinnin välineeksi. Se on hyvin paljasta mutta antoisaa. Ilta hymyilytti vielä pitkään ja muistutti kuinka tanssienkin huippuammattilaiset pystyvät välittämään asioita toisille ihmisille. Lisää tätä! 

Hyvät ja hyvät uutiset

Hyvät vai hyvät uutiset ensin? Otetaan hyvät.
Tässä äkillisesti, melkeinpä pyytämättä ja tilaamatta tulleessa elämänrytmin muutoksessa on ollut puolensa ja puolensa. Koska asiaan ei voinut etukäteen valmistautua, on se pitänyt ottaa niin kuin se on tullut. Voisiko jopa hieman kujeillen todeta, että "sillä on menty mitä on ollut"..?
Eilen oli jälleen mahtava tilaisuus päästä teatteriin ja piipahtaa ystävien kanssa terassilla sitä ennen. Illan esityksenä oli Kuninkaan puhe.
En ollut katsonut etukäteen arvosteluja, enkä kuullut Kuninkaan puheesta kommentteja, joten en yhtään tiennyt mitä odottaa. Tarinan kulun toki kuitenkin suunnilleen tiesin.
Kun ensimmäinen puoliajan valot rävähtivät päälle, tuli hämmästys"nytkö jo?" Naapuripenkkiläiset sanoivat sen ääneen. Myös toinen puoliaika hujahti ohi nopeasti. Kari Heiskanen on onnistunut ohjauksessaan loistavasti ja pääkaksikko Carl-Kristian Rundman sekä Pertti Sveholm olivat osuva aisapari kuninkaana ja puheopettajana.
Kuninkaan puheesta jäi lämmin olo. Tuntui myös ettei se ollut tyypillinen Kaupunginteatterin esitys. No, en enää osaisi sanoa  mikä olisi, koska olemme päässeet katsomaan niin paljon erilaisia näytöksiä.
Ennen lähtöämme pääsimme vielä nopeasti pukuhuoneen kautta halaamaan ja kiittämään Churchilliä, joka oli vartissa ehtinyt laihtumaan ja nuorentumaan lähestulkoon poikamaiseksi mutta joutui kiirehtimään yöksi elokuvakuvauksiin entiselle kotikulmilleni Vaasankadulle. Kumma kyllä hän ei huomannut mainita mahdollisesta ilahtumisestaan, minkä olisi pitänyt olla seurauksena hienosta kortista ja sammutuspeitteestä, jonka kiitoslahjana hänelle lavalle toimitimme...
Hyvät uutiset oli siis, että pääsin Teatterin Ystävien eli Tyrkkyjen kanssa teatteriin. Ja ne toiset hyvät uutiset olivat, että huomasin ja tunsin, kuinka virkeä ja vastaanottavainen olin koko esityksen ajan ja sen jälkeen. Muistan kyllä  talvella arkijuoksupyörässä juostessani, miten välillä väsymys painoi päätä ja kroppaa, joten osaan iloita tästä.
Elämälle taas kiitos kulttuurista, ystävistä ja sattumuksista, sekä aurinkoista hyvän mielen viikonloppua kaikille!

Ilahduttava ulkomaalainen

Olenko muistanut pitkään aikaan hehkuttaakaan miten minä suorastaan Rrrakastan teatteria? En varmastikaan. Jo on siis aikakin. 

Pääsimme viime maanantaina ennakkoon kurkkaamaan Pasilaan komediaa nimeltä Ulkomaalainen. Ensi-ilta oli torstaina, joten oli kiinnostava nähdä missä vaiheessa näytelmän kanssa oltiin tuossa vaiheessa. Niin innoissamme olimme, että varmuuden vuoksi kävimme Tyrkkyläisten kanssa tempomassa teatterin ovea tuntia liian aikaisin, jolloin oli kovin hiljaista vielä. Kerrankin ajoissa.

Teatteri Pasila oli varmasti ainut paikka  missä oli lämmintä. Moni oli suosinut kerrospukeutumista ja joutuikin sitten kuoriutumaan t-paitasilleen esityksen aikana. Harvinaista näinä Sipearian Talvi päivinä. Angoravillapaidan voi siis suosiolla jättää narikkaan.

Ulkomaalainen on kevyt komedia, jossa näyttelijäsuoritukset pääsevät oikeuksiinsa. Ainakin jo ennakkossa yleisö repesi useaan otteeseen. Tarina itsessään ei ole kovinkaan monimutkainen mutta  se antaa katsojalle mahdollisuuden nauttia miellyttävän kepeästä illasta ja näyttelijöiden ammattitaidosta. 

Mutta niin kuin teatterin kanssa usein, on sillä myös toiset kasvot. Kepeän ja hauskan lisäksi, Ulkomaalainen muistuttaa, kuinka rajoittuneita me ihmiset olemme pelkojemme kanssa. Kuinka tutulta tuo kaikki kuullostaakaan. Emme me ole tainneet kuitenkaan kehittyä vuosikymmenien saatossa. Mutta pidimme ja nauroimme. Viihdyttävää ja roolihahmoista on helppo itse kunkin löytää yhtymäkohtia elävään elämään.. Menkää katsomaan! Sopii niin nuorisolle kuin perheen varttuneemmillekiin.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Santeri Kinnunen, Hannes Suominen, Pertti Sveholm, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Mikko Pörhölä

j.k. ja mitä minä muka tässä yritän mitään muka puolueetonta "arvostelua" kirjoittaa. Vappu oli aivan ihastuttava vaaleana neitona ja juonittelujen keskipisteenä ja  Jari Pehkis Pehkonen sympaattisen miehekäs - jonka vanhan ketun roolia olisi suonut näkyvän vielä enemmänkin lavalla!

Taulu, näytelmä ja kirja

Lohdutus, Tiina Kivinen 

Harvoin ihminen ilahtuu saadessaan laskun. Tänään kävi niin. Tamperelaisen taidegallerian Himmelblaun galleristi tuli työpaikalleni noutamaan taidegraafikko Tiina Kivisen toisen työn pois, ja antamaan laskun toisesta. 
Ostin siis taulun. Ensi katsomalta hyvin  mustan sellaisen mutta hetkisen kuluttua näkee, että työssä on paljon muutakin, vaikkakin jo pelkkä syvä musta minkä Kivinen on saanut aikaan tietyllä mezzotinto tekniikalla on itsessään kaunista. Taloksi jääneen työn nimi on Lohdutus. Se miellyttää, vaikka oudosti ajattelenkin että "enhän minä nyt mitään lohdutusta tarvitse".  Hyvä tunne sekin. Mutta taiteen hienous on saada ajatuksia singahtelemaan totutulta radaltaan, ja vaikka työ sinänsä on hyvin epätyypillinen makuuni, pidän siitä päivä päivältä enemmän. (Koko tapahtumaketjuhan halkoi Habitaresta ja Art Helsingistä, josta vähintäänkin yllättäen tuli kotiini kaksi työtä koekatsottavaksi.)
Aamulla en tiennyt, että tästä tulisi myös teatteripäivä. Helsingin Kaupunginteatteri  infosi keskellä päivää "äkkilähtö"lipuistaan. Klikkasin itseni uteliaana lippukauppaan ja huomasin että tarjolla oli Lasse Pöystin monologi: Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. Olin halunnut nähdä sen pitkään. Kukapa ei Lasse Pöystiä haluaisi nähdä? Tuota äänien ääntä ja näyttämöiden charmanttia konkaria. Hänen vuokseen olin valmis jopa kirjautumaan Lippupalvelun asiakkaaksi, minkä olen tähän asti pystynyt välttämään. (myönnän, erittäin kätevää verkossa varaaminen, maksaminen ja vielä lippujen tulostaminen)
Lasse Pöysti oli juuri niin Lasse Pöysti kuin kuvittelinkin. Taitava, lämmin, karismaattinen, todellinen ammattilainen  - ja vanha. Enkä nyt viittaa ikään millään arvolatauksella, kaveri  kuitenkin täytti maaliskuussa 80 vuotta niin pakkohan sen nyt on jossain on näkyä. Ja kuulua. Kuitenkin esitystä saattoi kuunnella vaikka silmät kiinni ja tarinaan tempautui mukaan yhtä lailla kuin kolmekmmentä vuotta sitten kun hän kertoi pienestä peukaloisesta joka asui hiirenkolossa, pienessä tulitikkuaskissa..
Päivän kruunasi vielä saamani yllätyslahja. Tiedättehän miten itse paketit ovat toisinaan niin kauniita, ettei niitä raskisi avata. Aina ei ehkä pitäisikään...Paketista tuli kirja. Tiedä sitten miten pitkälti oli valittu nimen perusteella. Teoksen nimi oli: Naarassika.

Voihan Vennamo!

Meille 70-luvulla syntyneille havainnot pääministereistä ovat hahmottuneet sukunimistä Sorsa ja Holkeri. Jälkinmäinen joi kahvia ja söi onnekseen silakkaa. Ehkä tuo silakka teki juuri sen, että muisti toimi paremmin kuin nykyisellä viranhaltijalla.
Koin eilen räväkän ja hillittömän hauskan poliittisen muistinvirkistyksen. Näin Koko Valtakunnan häirikön - Helsingin kaupungin teatterissa. (Sedis on kiteyttänyt näytelmän ja poliittisen historian hyvin täällä.)
Alkuminuuteista lähtien sävelet tulivat selväksi. Vauhti olisi huima, ja mutkat vedettiin suoriksi - tai entistä kiemuraisimmaksi, tarpeen mukaan.
Pertti Sveholm teki upean työn Vennamona, Jari Pehkonen oli vekkuli Virolainen sekä liikuttava Eino Poutiainen. Mikko Kivinen puolestaan teki pisteiden arvoisen työn Kekkosena, vaikkeikaan näköisenä.
Meille kaikille tulee elämän aikana varmasti sellaisia "tuon hetken haluaisin kokea"-tunteita. Minulle se tuli siinä vaiheessa esitystä kun Vennamoa raahattiin poliisivoimin ulos eduskuntasalista. En toki olisi halunnut Vennamoksi Vennamon paikalle mutta kieltämättä, erityisesti tämä aikakausi kaipaisi kunnon poliittista potkua persuuksilleen. Mistä lähtien riittää, että valtion johdossa "pyritään puhumaan niin totta kuin virassa vaan voidaan?". Tai ilmekään värähtämättä ollaan muka turvassa "menettelytapojen" takana.
 Esitys oli pienellä näyttämöllä, eikä sillä ollut tarvetta tukeutua monimutkaisiin tai näyttäviin lavasteisiin. Päinvastoin. Käsittelemätöntä puuta ja pari hassua puulevyä jalkojen päällä pöytinä. Vähemmän oli enemmän. Lavastajalle huippupisteet rohkeasta mutta esitykselle täydellisesti sopivasta valinnoista.
Kesälomalukemisiksi pitää kaivaa Meri Vennamon kirja isästään, tai pitäisikö sittenkin lukea Eino Poutiaisesta, tuota metsien miehestä, hänen mopedikiertueestaan, ja siitä kuinka hän putosi eduskunnasta mutta kuitenkin palasi sinen takaisin..?

Mikko-Oskari Koski Voima-lehdestä esityksestä täällä

Esityksiä on vielä muutama jäljellä - menkää ihmeessä katsomaan!
Henri Kapulainen: Valtakunnan häirikkö
Rooleissa: Pekka Huotari, Mikko Kivinen, Jouko Klemettilä, Petja Lähde, Jari Pehkonen, Pertti Sveholm, Leena Uotila, Eija Vilpas
Ohjaus: Raila Leppäkoski
Lavastus: Antti Mattila Puvut: Elina Kolehmainen

On se.

Kävimme Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa sympaattisen komedian: Pitsiä ja Arsenikkia. Asko Sarkola ja Esko Roine ilahduttivat herttaisina murhaajamummoina ja Mikko Kivinen puolestaan pelotti vinksahtaneena sukulaispoikana. Suosikkiamme Jari Pehkosta olisimme katsoneet Teddy Rooseveltina enemmänkin. Iso sali oli jälleen viimeistä paikkaa myöden täynnä ja salissa raikui iloinen hörähtely.
Koska olimme päässeet taas saliin niin sanotusti takavasemmalta, halusimme ilahduttaa lavalla esiintyvää ja iloksemme töitä tekevää. Päädyimme salaperäiseen mustaviittaiseen Sandeman-pulloon, jonka sujautimme runon sekä musta pitsiyllätyksen kera kultasävytteiseen lahjakassiin.(menestys)
Tuon pullon hankkiminen jätti taas yhden legendaarisen asiakaskokemuksen. Hieman kiireellä, Töölöntorin Alkossa asioidessani erehdyin kysymään kevätpörriäisen näköiseltä myyjäpojalta kelloa. Vastaukseksi sain: On se. Poistuin verrattain häkeltyneenä.
"Kun asiakas ystävällisesti tiedustelee kelloa, vastatkaa nokkelasti että "On se."?

Salaa rakas

Tämä vuosi näyttää lupaavalta kulttuurin suhteen. Ensi keskiviikoksi ollaan jo tehty taidetreffit Kiasmaa silmällä pitäen, ja eilinen ilta suorastaan kiisi Helsingin kaupunginteatterissa Salaa rakas -esityksen parissa.
Farssit ovat hieman haastavia tällaiselle tosikolle mutta näyttelijäsuoritukset olivat loistavia. Nauratti ääneen, useasti ja aidosti.
Panin ilolla merkille, että teatteri oli keskellä viikkoa viimeistä paikkaa myöden täynnä. Tiedän, koska saimme juuri sen viimeisen lipun ja kirjaimellisesti juoksimme narikkaan sekä pakoillemme. Olemmeko me suomalaiset tässä taantuman keskellä heräämässä kulttuurillisiin elämyksiin materian sijaan? No emme tietenkään mutta pitkästä aikaa esitys, jossa koko sali repeili useampaan otteeseen ja näyttelijät nostivat kilvan panoksia. Lavalla nähtiin mm. Heidi Herala, Santeri Kinnunen, Asko Sarkola, Vuokko Hovatta - erittäin lahjakasta Vappu Nalbatoglua unohtamatta, jonka tulevia rooleja jään odottamaan suurella kiinnostuksella!
Hauskaa oli, että suomen lahja ameriikalle, Ann-Mary oli  myös katsomossa ja riensi väliajalla tervehtimään. On ikävää päästää ystävä taas lahden taakse mutta tällä kertaa sentään nähtiin jopa kahdesti.
Kun kerran lukeminen kannattaa aina, niin kannattaa teatterissakin käyminen. Taide ja kulttuuri tekevät ihmiselle hyvää. Näyttämötaide pakottaa katsojansakin olemaan läsnä ja pysäyttää ajan hetkeksi vain tuohon tilaan. Kanavaa ei voi vaihtaa, samalla ei voi tehdä töitä, eikä kukaan voi terrorisoida ajatusten kulkua esityksen aikana. Kaikki tapahtuu juuri siinä. Kovalevylle ei tallennu mitään huomiselle tai ensi viikolla, ainoastaan jälkipelien aikana voi kerrata muiden kokioiden kanssa, mikä pääsi suodattimen läpi ja mikä oli parasta juuri sillä kertaa.

Kiellettyjä lauluja

Tammikuun kohokohta taisi tulla kun tänään pääsin katsomaan Pirkko Saision Kiellettyjä lauluja.
Kielletyt laulut kertovat Siperiasta, vankileireistä, vallankumouksesta - pienestä ihmisestä, rakkaudesta, kaipuusta.. Ei ehkä ensimmäinen aihealue, jonka valitsisin piristämään vuoden pimeintä aikaa mutta onneksi valinta tehdään usein puolestani, ja näin pääsen katsomaan paljon hyvää joka muuten jäisi näkemättä/kokematta.
Kielletyt laulut on intensiivinen, koskettava ja mukaansa tempaava esitys. Studio Elsassa Helsingin kaupunginteatterissa. Puolessatoista tunnissa ehtii. Näitä lauluja haluaisi kuulla uudestaankin. Tiiviin esityksen aikana ehtii kuulemaan, näkemään ja kokemaan niin paljon, että osaan voisi palata vielä myöhemminkin.
Ajatuksia ja tunteita heräsi. Muun muassa se, että esityksiä voi tehdä oikeistakin aiheista ja asioista. En olekaan miettinyt Stalinia, Siperiaa, ikuista jäätä sekä pakkosiirtoja pitkään aikaan. Millaista on ollut tehdä pakkotyötä 15 vuotta..nälän ja sairauksien runtelemissa leireissä, vailla mitään tietoa paremmasta..edes elämästä?
Se kai tässä kooma-ajassa onkin, että kun tarpeeksi puuduttaa, ei ajatuksia enää tule. Teatteri ja taide toimii pelastusrenkaana. Kun ei oma pää tuota, on pelastavaa ottaa vastaan, kun jonkun muun on tuottanut. Miksi tv:stä tulee viikonloppusin roskaa? Valmiiksi naurettua ja viisi vuotta samalla tavalla kirjoitettua tv:viihdettä - samaan aikaan kun meillä löytyy tekijöitä joilla on jotain sanottavaa. Pitäisi kuunnella enemmän radiota. Siellä on vielä tilaa sanoa.
Pirkko Saisio oli loistava. Todella hyvä. Eipä muukaan ryhmä kalvennut hänen rinnallaan. Jonna Järnefelt ja Janne Marja-aho lunastivat paikkansa. Jonna Järnefeltistä olisi muuten helppo olla pitämättä, jos hän ei olisi niin äärettömän taitava. Seurueemme pojat olivat taas erityisen ihastuneita Janne Marja-ahon äänialaan. Aina tarvita neljääkymmentä ihmistä lavalle täysipainoista elämystä tuottamaan, tänään siihen riitti kuusi.
On mahtavaa miten teatteri pystyy tuottamaan elämyksen niin erilaisille ihmisille. Yksi ällistelee basistia, toinen lavastusta, kolmas auton päällä keikkujia, neljäs sanoittajaa jne. Kuitenkin samassa kohdassa kaikki ovat yllättävän hiljaa ja nieleskellen tuijottavat vain eteenpäin..
Aplodien sekaan piti ulvahtaa. Niin tyytyväinen olin näkemääni ja kokemaani. Vaikka elämys ei ollutkaan balalaikkapitoinen kasakkaesittys, oli siinä välillä myös vauhtia ja väriä, koko paletillisen verran. Parasta on kun ajatuksia jää kotimatkallekin. On aina yhtä kiinnostava kuulla mitä joku toinen piti, ja miten itse esitystä näki.

Suositellen. Esityksiä vain helmikuun loppuun.
Liput ja esitysaikataulu