Enemmän rautaa, vähemmän haahuilua

Mikä ihmisen saa käyttäytymään järkensä vastaisesti? Siis tiedämme kyllä mitä pitäisi tehdä ja miten elää - mutta sitten vaan arki valuukin toiseen suuntaan.
Olin eilen luovuttamassa verta. Tai - yritin. Ei onnistunut, hemoglobiini oli liian alhainen 118 ja 123, josta saatiin laskemalla keskiarvo 120, mikä alittaa sallitun rajan. Kaikenlisäksi pelkästä hemoglobiinin mittauksesta lävähti kolmen kuukauden karenssi ja seuraavan kerran saa luovuttaa 1.5. No sinä päivänä voi olla hiljaista.
Mutta tuosta järjen käyttämisestä. Tiedän aivan hyvin, että talviaikaan pitäisi eritysesti tsempata, jotta saisi kaikki tarvittavat ravintoaineet ja vitamiinit. Muuten ei jaksa ja väsyy. Välillä tosiaan on väsyttänyt.
Perusvinkki on tässä, ja erityisesti marjat ovat viimeaikoina jääneet väliin.

• Päivittäin olisi syötävä lihasta, kanasta tai kalasta valmistettua ruokaa. 
• Kerran viikossa tai kahdessa olisi syötävä jotain sisäelimistä valmistettua ruokaa.
• Jokaiseen ateriaan tulisi sisältyä raudan imeytymistä edistäviä C-vitamiinipitoisia kasviksia, marjoja tai hedelmiä.

ps. hemoglobiini =  (l. verenpuna) = punasolujen happea sitova proteiini; sitoo happea keuhkoista ja luovuttaa sitä muille kudoksille.

Tänään otin varmuuden vuoksi annoksen vitamiinilisää ja aloitan taas saskatoon-jauheen käyttämisen, jossa on 100 grammassa enemmän rautaa kuin punaisessa lihassa, joten eiköhän se tästä taas iloksi muutu. Harmittaa vain, että muka kiireessä tulee jätettyä marjat ja hyvät ravintoaineet vähemmälle huomiolle.

Alkkarit tänne!

Menin uuden työpaikkani aamupalaverissa sanomaan, että "kerään tällä viikolla sitten alushousuja." Oli hiljaista. Jouduin tarkentamaan. "Uusia. Lapsille." Olisi ehkä pitänyt lisätä nuokin sanat heti siihen aloitukseen mutta uskon kuulijoiden mielenkiinnon herättämiseen heti alusta.

Lupasin vaalien aikoihin naapurustossa asuvalle tutulle, että autan häntä keräämään tarvitseville lapsille sukkia ja alkkareita. Oman kylämme avustushyllystä oli nimittäin juuri lähtenyt viimeinen pari. Se taas kolahti. Sukat ja alushousut. Siinä se kiteytyy. Meidän yhteiskuntamme. Toiset vinkuvat pleikka kolmosta ja toiset kulkevat vanhoissa sukissa.

Laitoin pienimuotoisen keräyksen pystyyn. Paino sanalla pienimuotoinen. Ilmoitin siis acebookissa ottavani vastaan uusia sukkia ja alushousuja tarvitseville lapsille. Ilmoittautumisia ei oikein tullut ja huomasin pettymyksen nousevan. Tervettä ja opettavaista. Eiväthän asiat tapahdu nappia painamalla. Tarvittavia asioita pitää vain reippaasti kerjätä ja pyytää.
Mutta eipä hätää. "Kun kaikilta kysyy, niin aina joku lähtee."; vanha ja kulunut hokemai, mikä onneksi toimi tälläkin kerralla. Alkkareita tuli. Itseasiassa pyyntö tavoitti vain neljä ihmistä mutta nyt näiden neljän ihmisen ansiota hyllyillä on nyt muutamalle pojalle ja tytölle rokkaavia dinosauruksia ja herkkiä bambeja vain odottamassa, että pääsisivät uuteen kotiin.
Kiitos.

Miten voit?

Tänään tuli viesti taas yhdeltä ystävältä, että jaksamisen kanssa on vähän vaikeuksia. Kulisseja on pitänyt pitää yllä ja nyt kun sitten vihdoin sairaslomalla ollessaan on kertonut ympärillään oleville, että ei mene ihan hyvin, on osalla ihmisiä ollut vaikeuksia uskoa. Eihän terveen näköinen ja hymyilevä ihminen nyt huonosti voi voida. No kyllä voi. Kovinkin huonosti. Niinä huonoina hetkinä vaan kukaan ei ole näkemässä, ja niinä tsemppihetkinä kaikki energia menee...no, siihen tsemppaamiseen.
Liian usein tulee "kaiken kiireen keskellä" vain uskottua omiin silmiinsä, vaikka hetkeksi pitäisi pysähtyä oikeasti kuuntelemaan. Ja jos jostain ystävästä ei ole kuulunut vähään aikaan, ei se välttämättä johdukaan siitä, että hänellä on niin paljon parempaa tekemistä, vaan se voi johtua siitä, ettei tuolla ihmisellä vaan ei meinaa energia riittää yhteyden pitämiseen. Useammin pitäisi siis kysyä toisiltamme vointia, ei niinkään sitä että onko tullut tehtyä viime aikoina mitään mieletöntä..
Voisitteko siis ystäväni blogin lukijat kertoa tuohon kommenttilaatikkoon, että miten tänään voitte?

Ei se aina onnistu

Kävin eilen luovuttamassa verta. Tavallaan. Viime kerrasta oli hurahtanut jo tovi, vaikka yritänkin muistaa käydä tasaisesti sallitun kolmen kuukauden välein. Eilen osui allakkaan muutenkin odottelua, joten hoksasin, että siinä kohtaa kalenteria oli mainio verenluovutusaukko. Päätin extempore suunnata kulkuni Sanomatalon luovutuspisteeseen. Varmuuden vuoksi huutelin  seuraa itselleni facebookissa mutta kukaan, ei siis sielun sielu, halunnut lähteä kanssani vertaan vähentämään. Olisinpa tuolloin jo tiennyt, että paikalla on kakkutarjoilu..
Matkalla näin sattumalta rautatietorilla SPR:n teltan, joka mainosti "maailman verenluovuttajapäivää". Muuten hyvä mutta perillä luovutuspisteessä huomasin, että valitsemani iltapäivä ei ollut niitä parhaita. Jono oli tuntuva. Mutta koska olin jo paikalla niin jäin tietojani täyttelemän ja odottamaan.
Verenluovutushan sujuu niin, että vastaanottotiskillä näytetään henkilöllisyyspaperi, ja samasta paikasta ojennetaan kyselylomake täytettäväksi. Lomakkeella varmistetaan ettei luovuttaja olisi luovutuskuntoinen. Kysymysten joukossa on myö muutama aina hammastenkiristystä aiheuttava. Itse haluaisin ilmoittaa jonnekin että "jos joudun onnettomuuteen, ja olen vuotamassa kuiviin, niin minulle kyllä saa sitten antaa myös homoseksuaalin verta". Jos sitä valikoimaan alkaisi, niin ennemmin kai sitä ei haluaisi ikävän ihmisen verta...Kai sitä kaiken kaikkiaan siinä tilanteessa, kun on verisolujen tarve, on vain kiitollinen, että sitä verta saa, ja joku on sitä luovuttanut.
Verenluovutuksen yhteydessä saa samalla kätevästi tarkistettua veriarvonsa. Pienen kevätväsymyspoikasen välillä keikuttua hartioilla, mietinkin josko rautavarastoni alkavat olemaan hupenemaan päin. Lomakkeen täyttämisen jälkeen, otetaan siis sormenpäästä hemoglobiini, ja ystävälliset hoitajat tarkistavat kaavakkeet ja varmistavat mahdollisin lisäkysymyksin, että kaikki on kunnossa. Muutaman kerran olen saanut lähteä kotiin ilman luovutusta, kun hemoglobiiniarvot eivät ole olleet riittävät.
Eilen ei tullut nämä rajat vastaan. Uskomatonta miten maalaisilma on näin lyhyessä ajassa vaikuttanut veriarvoihini. Hemoglobiini oli pompsahtanut yli 140:een. Olen ollut myös siinä tilanteessa missä on laskettu kolmen sarjasta keskiarvoa, ja nippa nappa rimaa hipoen olen osoittautunut kelvolliseksi..
Arvojen mittaamisen jälkeen siirrytään odottamaan kutsua itse luovutukseen. Yleensä se tulee nopeasti, ja muina kuin ruuhkahuippuina pääsee hieman valitsemaankin mihin tuoliin haluaa. Tämä pääasiallisesti siksi, jos on toiveita käden (vasen vai oikea) suhteen.
Henkilökunta on ollut aina ystävällistä. Yritänkin joskus aina kannustaa nuoria miehiä luovuttamaan sillä, että kauniit nuoret hoitajat hymyilevät, ovat ystävällisiä ja tarpeen mukaan jopa istuvat siinä pedin vieressä juttelemassa.
Mutta eilen ei ollut minun päiväni. Puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen pääsin vihdoin paikalleni. Ystävällinen nuori nainen putsasi käsivarteni, laittoi kiristyssiteen paikoilleen, varoitti että hieman nipistää ja laittoi neulan paikoilleen. Neula vain ei tällä kertaa osunut aivan kunnolla paikoilleen.
Puolessa välissä kone alkoi piipittää. Oikeastaan merkkiäänet ovat piipitystä kuuluvammat, ja homma tyssäsi siihen. Jos jostakin syystä, luovutuspussi ei tule aivan täyteen, sitä ei voida käyttää. Siihen asti luovuttamani veri meni siis roskiin, koko odottaminen meni hukkaan, ja kaikenlisäksi seuraavan kerran paikalle voi ilmestyä - kolmen kuukauden kuluttua.
Melkein harmitti ja turhautti. Hoitaja oli kuitenkin niin pahoillaan, etten turhaan viitsinyt huokailla ja kohotella kulmiani. Pääasia, että ihmiset olivat lähteneet sankoin joukoin eilen luovuttamaan, ja toivottavasti mukana oli myös paljon uusia, joille verenluovutuksesta tulee mukava tapa. Mietin, josko tähänkin sopisi se "No, ainakin yritin".  Parempi kai pieleen mennyt yritys, kun monta kuukautta aikomista. Syyskuussa uusi yritys.

Yhteiskunta olemme me

Pari viikkoa sitten bussissa luin Gloria lehteä. Viimeiseksi jäi haastattelu Kirsi Salosta. Olin selannut jo koko muun lehden läpi mutta Salo kiiltävässä paljettimekossaan ei kiinnostanut. Kunnes - luin artikkelin. Artikkelissa kerrottiin Salon taustoista ja hänen elämästään, mutta erityisesti hänen tekemästään hyväntekeväisyydestä Hopen parissa.
Koin tarpeellisen herätyksen. Aina välillä saan kiskaistua itseni liikkeelle tekemään jotain hyvää ja järkevää mutta liian usein se jää. Arjen keskellä on muka kiire, eikä jaksa. Kuitenkin tiedän kokemuksesta miten iso merkitys auttamisella tai avun saamisella voi olla. Vielä suurempi merkitys ihmiselle voi olla sillä, ettei kukaan auta.
Hope-yhdistys auttaa ihmisiä suoraan. Tavalliset ihmiset auttavat tavallisia ihmisiä. Ei sossun luukulla nöyristelyä, ei turhaa byrokratiaa, vain normaalia ihmisten välistä auttamista. Lapsille järjestetään harrastusmahdollisuuksia, joku saa elämänsä ensimmäisen syntymäpäivälahjan, toisen perheen arkeen taas pesukone voi tuoda helpotuksen, joka auttaa pahimman yli.
Menin nettiin Hopen sivuille ja maksoin jäsenmaksun. Eilen laitoin yhdistykselle sähköpostia ja kysyin myös onkohan mahdollisesti uudessa kotikaupungissamme perhettä, joka tarvitsisi jeesiä. Joskus tuntuu, että täällä pääkaupunkiseudulla esim. järjestöapua voi olla helpommin saatavilla kuin pikku kunnissa, joissa myös avuntarvitsijat helpommin tuntevat joutuvansa arvostelun kohteeksi.
Me ihmiset muodostamme yhteiskunnan. Olemma vastuussa omasta asumisyhteisöstämme. Se on yhtä vahva ja kestävä kun me olemme. Me rakennamme itse huolehtivan, humaanin ja inhimillisen ympäristön.

 Mikäli sinulla on täällä pääkaupunkiseudulla tai lähettyvillä ehjiä harrastusvälineitä, tarpeettomia kodinkoneita, vaatteita tai pelejä yms. Laita viestiä - mielelläni noudan niitä sovitusti ja laitan niitä kiertämään niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat.
 meili: loimaannorppa@gmail.com
Erityisesti kaivataan isompien lasten vaatteita, 122 centtiä kookkaampaa.

Lenkkiä ja kaipausta

Miten sitä on aina niin suosittu kun ei ole paikalla? Tarkoittaako se sitä että pitäis olla paikalla vähemmän? Vai että enemmän, niin sitten myöhemmin olisi useammasta paikasta pois? Vai miten tää logiikka menee? Koskaan ei kukaan ole yhtä innostunut jos on mestoilla, kuin jos joskus ihmeellä sattuu olemaan pois.
Vai korostuuko innostuksen sisältö, jos itse sattuu samalla ihmeellä olemaan selvänä, ja lähettäjä osapuoli ei ehkä niinkään..? Mutta kyllä tuli hyvä mieli perjantaina kun norpalle laitettiin tekstareita, ihan olisi ollut kaivattu ja oikeati hauskaa nähdä mestoilla!
Mutta zuubi duubi hei.. EKA LENKKI taas takana valovuosiin. TA-DAA! Hyvä mieli, ihan ookoo meni. Lyhyt oli - ja hidasta mut ei ylivoimaista, ja hyvällä hapella meni! Ehkäpä, ehkäpä..tästä vielä tulee jotain ja fenixnorppa nousee tuhkasta! (onks tää kuultu joskus aikaisemminkin..?) No mutta se hyvä puoli levossa, ja erityisesti pakkolevossa oli, että ymmärsi(ainakin vähäksi aikaa), että nyt ei ole mitään väliä pääseekö länkkärille, cityrunille tai stokholmeniin.. ainut millä on väliä on se että pääsee kivalle lenkille, tai esittämään divailmeitä tenniskentälle yhden naurettavan vahinko-onnistumisen jälkeen, ja että kroppa on vahva ja mieli notkea..vai meniks se toisinpäin..
Että terkkuja teille kaikille jotka ruoskitte, piiskaatte(ja nyt ei puhuta niistä messuista), rääkkäätte ja kiusaatte kehoanne...se on välillä ihan ookoo, ja tekee hyvän olon mutta jos on tuntuu pidempään ettei kulje ja on vaan kurja olla, niin jalat pöydälle ja kirja käteen! Myös riippumatto keittiössä tekee keholle ihmeitä. Ottakaa iisiä jengi!!