Huippu-urheilu ja yleisö

Tiedättekö Wimbledonin tenniskilpailun? Tuon yhden maailman arvostetuimman ja perinteikkäämmän urheilukilpailun. Naisten kaksinpelin voitti tänä vuonna Marion Bartoli. Osan tennistä seuraavan yleisön harmiksi, Bartoli ei ole missityyppiä. Tämä on aiheuttanut niin suurta huolta, että aihetta on pitänyt purkaa sosiaalisessa mediassa. Melko karkein sanakääntein.

Sosiaalisessa mediassa "kaikki kukat voivat kukkia" mutta tähän keskusteluun saatiin kommentti myös viralliselta medialta. BBC:n kommentaattorin oli pakko lohkaista Marion Bartolista, että hänen isänsä ilmeisesti kannusti tyttöä kovin pelaamaan tennistä, koska hänestä ei tullut kaunotarta.
Linkki HS BBC pahoitteli tapahtunutta.
Näitä viestejä luettuani oli hetken aikaa pöllähtänyt olo. Mikä saa ihmiset näin vihaiseksi ja arvostelemaan jonkun ulkonäköä näin ala-arvoisella tavalla? Kyse on u r h e i l u s t a. Ei ulkonäkökilpailusta. Tosin tämän tason arvostelu ei puolla paikkaansa missään.

Koko kooste täällä: Women’s Wimbledon Champion Marion Bartoli Deemed “Undeserving Ugly Fat Slut" By Sexists Because She’s Not A Tall Skinny Blonde 

Kultaa ja hopeaa kotiseudulle

Ihanaa Loimaa, ihanaa! Voi kuinka riemukasta iloa ihminen, ja Loimaannorppa,  voikaan tuntea kun kotikaupunki voittaa Suomen mestaruuden ja saa toisessakin palloilulajissa hopeaa. Kaupunkien ja ihmisten arvoa ei mitata urheilutuloksilla, eikä voitetuilla mitalleilla mutta iloitsen täysillä siitä mitä tuollaiset voitot tuovat pienelle kaupunkiyhteisölle mukanaan!
Loimaan Hurrikaani voitti lentopallossa Suomen mestaruus hopeaa ja Loimaan koripallojoukkue Bisons Nilan koripallossa kultaa. Matkan varrella ällistelin että "eihän siellä koko kylässä ole ketään yli 170 senttistä" No totta kai on, vaikka meidän sukumme keskipituus näyttäisi olevan n. 150 senttiä, niin ei se tarkoita, etteikö kukaan koko Saviseudulla oli kasvanut normaalipituiseksi.
Mutta hieno esimerkki siitä, miten yhdenkään pienen kylän tai kaupungin ei tarvitse itkeä sitä, että vain isoissa kaupungeissa on resursseja ja rahaa. Tämä on myös tuhannen taalan paikka  Loimaan kaupungin kulttuuri- ja liikuntatoimelle kehittää ja luoda uusia palveluita, miten saada lapset, perheet ja paikkakunnalle muuttajat viihtymään liikunnan ja kulttuurin parissa. Mutta hienoa Loimaan kori- ja lentopalloilijat olen ylpeä teistä! Unohtamatta uurastaneita taustajoukkoja ja kannustajia, jotka tekevät yhteisestä matkasta mahdollisen.

Nilan bisons
Hurrikaani Loimaa

Kaupungissa kannustamassa

Olen hieman yllättynyt, ettei urheilujuttujen perään ole kyselty. Anti-sporthan valitti, että niitä on liikaa mutta luulisi että senkin aiheen puuttumista joku ihmettelisi.

Tänään oli City-triathlonissa. Katsomassa. Hyvin tyytyväisenä, että olin ymmärtänyt rajani, ja toiminut sen mukaan. Nähtävästi kunnon ylilyönnissä, on kunnon jälkiverot.

Olen toiminut Kuisman epävirallisena valmentaja, ja ajatusta triathlonista on heitetty ilmoille. Järkevänä tukijana katsoin kohtuulliseksi aloittaa city-kilpailulla.

Tämän jälkeen ei tarvinnut kuin mainita asiasta ääneen Juhlaviikkojen runohumussa Juden kuullen, ja porukassa oli yksi ilmoittautuja lisää. "Eihän kolme kilometriä ole mitään". Kuuluisat viimeiset sanat. Kun vielä kummityttöni Siirin äiti tuli paikalle edustamaan Loimaalaista voimaa, oli paletti täydellinen. Erityiset aplodit muuten Ainolle. Pesi kundit sekä juoksussa, että pyöräilyssä. (ei mikään itseisarvo mutta kannustustukseksi tiedoksi)

Hieno tilaisuus, hyvin järjestetty. Kaikki toimi. Vaikka vakikävijät nurisivatkin uimastadionin käytön rajaamisesta pariksi päiväksi, on hienoa että kaupungissakin järjestetään katsojaystävällisiä kisailuita, ja madalletaan eri lajeihin tutustumista.

Tyylikäs suoritus myös kaikilta kolmelta osanottajalta. Mitä siitä olisikaan tullut jos olisi vielä treenannut?

Kohtuudella kultaista keskitietä

Tiedättekö, piti mennä oikeasti vakoilemaan mitä tuli luvattua uudeksi vuodeksi. En nimittäin muistanut, että oliko se tämä vai viime vuosi kun tuli luvattua "Kohtuuden vuotta". Eikä se tainnut olla kumpikaan.. Olen vain sitä usein miettinyt että "jos kohtuudella ja kultaista keskitietä". (ei, en tietenkään usko siihen itsekään). Uskon kyllä kehittymiseen, vaikka ihmisen perusluonne mielestäni pitkälti muokkautuu kaltaisekseen jo ala-asteella.
Tulin juuri lenkiltä, ja sen lopetettuani mietin pakottamista. Inhoan sitä. Olen allerginen sille että "kaikkien on pakko ja kaikkien pitää" - joku määrää ja muut tekevät. En tarkoita, että kaikki voisivat sooloilla miten sattuu, mutta mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toisille.
Tänään oli kysymys kuitenkin itsensä pakottamisesta. Joka vuosi iän karttuessa, päätän olla itselleni parempi. Mikä toteutuessaan olisi kai jo näillä vuosilla tarkoittanut että kantaisin itse itseäni joka aamu kultatuolissa töihin..
Ei ihan nii mutta arjen keskellä muistaa että tekisin vähemmän tyhmiä päätöksiä, enemmän viisaita päätöksiä, tai olisin vaikka aivan rauhassa tekemättä, jos niin on parempi. Näin filosofisesti ajattelin kun lopetin lenkin jonka aikana oksetti, itketti ja vtutti. Ja aivan turhaan. Kukaan ei pakottanut lenkille, kukaan ei sanonut ettei voisi pysähtyä, eikä kukaan kieltänyt venyttelemästä välillä. Todella tyhmää ja ennen kaikkea turhaa pakottaa itsensä lenkille silloin kun ei ole sen aika.
Itsensä ylittämisellä ja itsensä pakottamisella on ero. Ero voi olla hiuksen hieno, tai hyvinkin selkeä. Itsensä voittamisessa ja ylittämisessä on hienous ja siitä saa mahtavia fiiliksiä, itsensä pakottaminen taas on vain järjen köyhyyttä, eikä fiiliskään parane.
Väkisin pitää vääntää, kunnes lopettaa ja lähtee kotiin väsyneenä, eikä tunnu edes hyvältä. Mitä tästä opimme? Minä en oppinut ainakaan mitään. Tulen muistamaan kokemuksen korkeintaan tämän illan, ja toisinto tulee taas jossain vaiheessa tapahtumaan.
Näin. Onneksi voin paeta todellista minääni Greyn anatomian populistisiin juonenkäänteisiin ja suunnitella vaikka "mitä tällä kertaa jätän vahingossa kotiin" lähtiessäni perinteiselle tammikuun seuramatkalle Tahkolle.

Hiki lentää - mutta ei kiitos minun päälleni!

Kello soi kuudelta, koska olin sopinut Juden ja Melkin kanssa meneväni Hot Yogan toiseen kokeilukertaan. Oli yllättävän helppo herätä. Ilmeisesti nukuin uneni kevyempää vaihetta. Lyön vetoa, että seitsemältä olisi väsyttänyt enemmän. Itseasiassa heräsin jo puoli kuudelta itsestään, ja pohdin silloin, että pitäisikö nousta, jos puolen tunnin kuluttua nouseminen onkin yhtäkkiä äärettömän paljon vaikeampaa. Laiskuus voitti, ja torkuin vielä puoli tuntia, eikä se niin vaikeaa ollut.
Mietin puuron keittämistä mutta päädyin jugurttiin. Sekin oli luksusta, koska usein aamuisin ei ehdi muka syömään. Mutta nyt kun tiesi tarvitsevansa energiaa, niin viisaasti piti hieman sitä myös keholle antaa. Siinä sohvalla marjajugurttia maistellessani, katsoin myös aamun viestiuinnin. Jännittävää ja hauskaa! Aamuisin siis voisi herätä aikaisin ja katsoa olympialaisia.
Joogassa oli eri opettaja. Oli hyvä kokeilla myös toisenlaista tuntia, mikä ei ollu niin tyyliseni, tai sitten lievä nuivuus saattoi johtua kuitenkin aamuheräämisestä. Silti tunnissa ja opettajassa ei ollut vikaa. Aurinko tervehdyksiä ja kuutasapainoilua tehtiin, ja hyvä niin. Täysstoppi tuli vasta hikeä lennättävästä naapurista.
Salissa on niin kuuma, että kaikki hikoilevat. Salissa on niin kuuma, että pääsääntöisesti kaikki hikoilevat runsaasti. Siksi mukana on pyyhe. Toisilla on kaksi. Hien pyyhkiminen on sallittua. Vieruskaverina myös hyvin toivottavaa. Kävi niin, että tunnin joogailun jälkeen vieressä oleva kaveri(mies, joka muutenkin oli tunkenut liian lähelle), lennätti hikeään päälleni! Siirryin kauemmaksi melko, sanoisinko harmistuneena, kunnes näin että tämä rento luojan luoma, tiputtelee jalastaan hikeään myös mattoni päälle. Se riitti. Rullasin mattoni kasaan, hymyilin opettajalle ja lähdin suihkuun. Tarvitseeko edes sanoa enempää.
Pyyhe. Yhteinen tila. Huomaavaisuus. Hygienia. Järjen käyttö. Tyyppi - kuivaa itsesi!

Kimppakivaa Seuriksessa

Taas yksi onnellinen ryhmäliikuntatapahtuma takana. Koska Länsiväylä sujui niin kivasti ja vähillä marinoilla niin oli enemmän kuin suotavaa tehdä kaunis kimppalenkki Seurasaareen näin rantakelejä odotellessa. Eikä tarvinnut kuin aika ilmoittaa niin porukka oli jo sitomassa tossunnauhojaan!
Ja hyvinhän se menikin. Joutsenet eivät tulleet ärhentelemään, eikä yksikään häiriintynyt kesyvilliorava kiivennyt kilahtaneena lahjetta pitkin. (ei, minusta kaupunkialueella eläviä eläimiä ei pitäisi ruokkimalla kannustaa häiriökäyttäytymiseen)
Tällä kertaa pisteet kotiin veti tosin ns. ensikertalaisempi Andersson, joka sykemittari punaisella ja piipaten veti mahtavan tunnin ja kymmenen minuutin puristuksen. Jaksoi matkalla esitellä vielä suomenruotsalaista vivahdetta juoksutyylissä ja hellyyttävän sinisilmäisesti uskoi, "että ne kovemmin juoksijat vielä odottaisivat seuraavan mutkan takana". Älä huoli Andersson, täältä noustaan vielä. Torstaina treenit Töölönlahdella. Ja tähtäinhän on syksyllä täällä. Espoossa.(mitä en kokonaan ihan vieläkään tajua)

Lenkkii, lenkkii

Koska massakauden kääntämiseen laskuun tarvitaan liikuntaa, tänään oli tunnin lenkin vuoro. Eikä edes satanut!
Oikeastaan painon alentaminen on maailman helpointa. Kuluttaa vain energiaa enemmän kuin hankkii sitä; ja hoplaa! - olo kevenee silmissä.
Tosin, "hoplaa"fiilis oli vielä vähän hakusessa kun jämähtäneillä jaloillani lähdin Seurasaarta kohden. Biisissä lauletaan että viimeiset viisi kilomertiä ovat pitkät niin..Itselläni puolestani tuntuu, että ne ensimmäiset viisi eivät lopu milloinkaan, ja kun niistä sitten pääsee yli niin loppukin sujuu. Tavalla tai toisella.
Kotiin tultuani oli hyvä fiilis. (juoksemisessa edelleen mielestäni on parasta lopettaminen). Plussaa oli tietysti ulkona oleminen poutaillassa.
Joutsenten poikaset olivat vielä harmaita mutta kookkaita, kaislikosta oli tullut kauniin keltainen ja ilmassa oli vielä hienoinen menneen kesän tuoksu. Syysillan tummetessa värit olivat vahvoja, ja vähän uhkaaviakin, mutta tuulessa oli vielä jäljellä aavistus pehmeää lämpöä.

Kotona odotti paketti Oululaisen jälkiuunileipää(uusi suokkari paloina) ja valmiiksi tehty tomaattipyreellä vahvistettu mausteinen kasviskeitto.(chiliä ja provancen yrttejä) Pyörryttävän hyvää.
Kaivoin jopa "vanhan" maratontreenilappuni esiin ja hymyilin merkinnöille. Koska olin päättänyt aloittaa täysitreenaamisen vasta 10 viikkoa aikaisemmin ennen D-daytä, merkinnät alkoivat puolesta väliä taulukkoa.(yllätys, yllätys)
Näin jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä että on oikeasti juoksennellut pitkin Helsinkiä viisi kertaa viikossa tunti kaupalla, ja vielä täysin vapaaehtoisesti. Toisaalta sain mielettömän usein Maikkiksesta seuraa näille lenkeille, mikä helpotti urakkaa huomattavasti. Ja viimeinen rutistus tuli vedettyä Berliinissä Ms Hoppin kanssa. Ms H keksi että turistinähtävyydet voi kiertää juoksemallakin, ja perusberliini näin oli nähty kolmessa tunnissa. Kätevää mutta näppärää.
Nyt katselen samaa taulukkoa arvioivasti.. Ensi kesää ajatellen ei vielä tarvitse ravata viittä kertaa viikossa kilometri kaupalla mutta ajallisesti, ja fyysisestikin, se on kyllä siinä ja siinä oleva panostus. Etenkin jos ei ole hirveän juoksuhenkinen. Viimeksi sairastuin viikkoa ennen juoksua ja pettymys oli kova pala. Sen jälkeen ei ole edes käväissyt mielessä aloittaa rumbaa uudelleen. Jotain tuli jo todistettua itselle harjoituskilometreillä. Kunnes nyt on jäänyt itämään taustalle..mitä jos ehkä sittenkin..

Kuopion yliopiston energialaskuri täällä
Tukholma maraton täällä
Miekkailun alkeiskurssi täältä
Vapaita piirustuskursseja täältä

Lenkillä. Sateessa.

Tyhmästä päästä kärsii.(kaverit) Jos kerää massaa, sitä kertyy. Jos siitä haluaa eroon, pitää sitä poistaa.
Tätä voi tehdä esim. lenkkelemällä. Ja esim. vesisateessa. Tossut märät, pusakka märkä, kylmä ja hirvee nälkä...ja lisää odotettavissa. Erityisen hauskalta tämä tuntuu, jos ei ole koskaan löytänyt itsestään sitä sisäistä Onnellista Juoksijaa vaan kerta toisensa jälkeen havahtuu siihen tosiasiaan, että on lajeja, ja on lajeja.
Voi kun tulisi pian räntää vaakasuorassa niin pääsisi nauttimaan oikein kunnolla.

Tulipa käytyä ja voihan lonkka

Ensimmäinen puolituntinen oli pahin. Sen jälkeen seuraava tunti oli jo jopa melko iisiä, ja viimeinen vartti oli väsyhköä. Treenaamisen puute näkyi siinä, ettei kroppa ollut tottunut tärähdykseen, ja viimeiset kilometrit tuntuivat vähän hankalilta(lievästi sanottuna). Kaisaniemessä alkoikin paluumatkalla tuntua siltä, että onneksi kalenterissa ei ole synnytystä huomenna, sillä siinä ei enää epiduraali auttaisi, siihen tarvittaisiin jo amfetamiinia. Mielenkiintoista,(keksisin tähän kohtaan myös toisenkin sanan) miten ja mistä, lonkka voi kipeytyä, aivan uusi kokemus. Mutta silti superhyvä fiilis kun puolitoista tuntia oli kasassa, sen jälkeen järkevästi laskin, että kaikki on "ylimääräistä" ja vähän kuin laittais rahaa pankkiin.
Tämän illan juoksu oli henkinen ja sosiaalinen tapahtuma, joka toki suoritettiin fyysisen toiminnan kautta mutta kahdessa tunnissa ehdit mukavasti viettämään aikaa ystävien kanssa, ja käymään läpi monen moisia juttuja. Tosin ylämäessä vastailu on vähän haasteellisempaa mutta aiheeseen voi palata tasaisella. Kahvillakin voisi käydä mutta tällä tavalla hoituu samalla liikkuminen, ja jokaisella tuntuu näkeminen vielä seuraavana päivänäkin jossain.
Lisää seuraa koska kaikki tuntuivat olevan fiiliksissä ja tyytyväisiä itseensä. Säännölliset pitkät lenkit aiheuttaisivat myös sen että voisi vielä vapautuneemmin rauhassa laiskotella ja ottaa ilon irti iisipäivistä. Kyllä sitä sitten muistaa ja tietää että laskun aika on edessä. Toivottavasti kukaan ihana nyt ei vaan haluais huomenna mun kanssa, u know what, koska mä en pystyis.

Run norppa, run!

Tänään pääsee sitten juoksemaan. Jude laittoi aamulla 5.40 tekstarin, johon eräskin nainen heräsi, jossa totesi että väsyttää. No, sitä oli liikkeellä samaan aikaan muuallakin. Mutta pakko mennä kirmailemaan ylimääräistä energiaa pois, ettei tulee mitään ylilyöntejä huomenna seuraelämän huumassa. Vahva huhu liikkuu, että sekä konsulttimaailman, että rahoitusmaailman kauneimmat, komeimmat, fiksuimmat ja hotimmat edustajat ovat liikkeellä! "Kun ei vaan nyt sit sattuis mitään..." Onneksi on seuraavana aamuna aika kohtuullinen asiakaspalaveri varmistettuna, jotta voi varmistaa, että myöhään menee..
Mutta ensin urheillaan. Lähtö starttaa bäckis-tölöstä abouts kuudelta, paluu sitten joskus. Siihen Kompassin pikku kahvilan eteen kannattaisi tulla naureskelemaan, eikun siis kannustamaan puolen aikoihin. Paluulla ei ole muutenkaan kiirettä koska lämmin vesi alkaa korjauksen jälkeen toimia vasta iltayhdeksältä..eheeh, ja taisinpa luvata koko jengille että voivat käydä mun luona suihkussa. No heiii, suihkussa ja suihkussa..en mä lämpimästä vedestä tainnut ihan varmaksi mainita..
Mutta hei ruuasta on unohtunut puhua kokonaan, ja siihen aiheeseen pitää palata! Ruoka sentään on politiikan jälkeen mielenkiintoisin puheenaihe! Eilen tuli kokattua parsaa! Ja se oli aivan mahtavaa. Uusia perunoita, parsaa, lohikastiketta sipulilla ja sienillä höystettynä; JA YLLÄTYS, YLLÄTYS, juotavaksi kivennäisvettä(tässä kohdassa suuri tahtojen taistelu). Olen pitkään jo haikaillut parsan perään mutta en ole saanut aikaiseksi laittaa sitä itse, koska ohjeet ovat niin epämääräisiä.. "katkaise tyvestä jonkin verran" ja "keitä parsakattilassa mutta ei ole pakko". Kuka tollasilla ohjeilla pystyy mitään tekeemään?! Sitäpaitsi joskus purkkiparsaan tutustuttuani näin mielessäni jo sellaisen ylikypsän ja velton parsan lautasella..vähän kuin Heusalan päiväunen.. Mutta nyt tuli kaunista, tummanvihreää ja juuri sopivasti kypsää parsaa, joka maistui keväältä ja hyvältä mieleltä.
Ja hei peruna on yllättävän hyvä perusruoka. Taas kerran jaksoin päivitellä miten hyvää se oikeasti on. Liian harvoin tulee keitettyä perunaa. Ja sanokoot hiilarihullut mitä sanoo, perunassa on C-vitamiinia ja paljon kaliumia, joka säätelee natriumin nestettä poistavana vastapelurina solujen nestetasapainoa. Sitäpaitsi vahvoissa suunnitelmissa on myös perunan ottaminen mukaan kertsigrillailuun, folion sisään vain ja herkkua tulee!
Lisänä oli vielä vihersalaattia, kahdella eri salaattilajikkeella, itsetehdyllä dijon-sinappi/vinegar/ -salaattikastikkeella höystetyllä. Onnistunutta ja hyvää. Ei ihme että aina pari kertaa kuukaudessa haluaisin olla suurperheen keittäjäkotiäiti. Se vaan niiiiiin sopisi mulle. Paitsi sellaisina päivinä kun ei jaksa muuta kuin heittää valtsun pakastepizzan uuniin. Sillon voisi suurperheellä olla ankeampaa. Iso kaakeliuuni kylmänä ja essu mytyssä nurkassa..Tai mistä mä tiedän, voishan niitä pizzoja olla pakkasessa enemmänkin...
ps. kiitos apukokille. on vaikea(mutta turvallista) olla nauramatta kun nälkäinen nainen ruiskuttaa päälleen pullollisen vichyä..

Lenkkiä ja kaipausta

Miten sitä on aina niin suosittu kun ei ole paikalla? Tarkoittaako se sitä että pitäis olla paikalla vähemmän? Vai että enemmän, niin sitten myöhemmin olisi useammasta paikasta pois? Vai miten tää logiikka menee? Koskaan ei kukaan ole yhtä innostunut jos on mestoilla, kuin jos joskus ihmeellä sattuu olemaan pois.
Vai korostuuko innostuksen sisältö, jos itse sattuu samalla ihmeellä olemaan selvänä, ja lähettäjä osapuoli ei ehkä niinkään..? Mutta kyllä tuli hyvä mieli perjantaina kun norpalle laitettiin tekstareita, ihan olisi ollut kaivattu ja oikeati hauskaa nähdä mestoilla!
Mutta zuubi duubi hei.. EKA LENKKI taas takana valovuosiin. TA-DAA! Hyvä mieli, ihan ookoo meni. Lyhyt oli - ja hidasta mut ei ylivoimaista, ja hyvällä hapella meni! Ehkäpä, ehkäpä..tästä vielä tulee jotain ja fenixnorppa nousee tuhkasta! (onks tää kuultu joskus aikaisemminkin..?) No mutta se hyvä puoli levossa, ja erityisesti pakkolevossa oli, että ymmärsi(ainakin vähäksi aikaa), että nyt ei ole mitään väliä pääseekö länkkärille, cityrunille tai stokholmeniin.. ainut millä on väliä on se että pääsee kivalle lenkille, tai esittämään divailmeitä tenniskentälle yhden naurettavan vahinko-onnistumisen jälkeen, ja että kroppa on vahva ja mieli notkea..vai meniks se toisinpäin..
Että terkkuja teille kaikille jotka ruoskitte, piiskaatte(ja nyt ei puhuta niistä messuista), rääkkäätte ja kiusaatte kehoanne...se on välillä ihan ookoo, ja tekee hyvän olon mutta jos on tuntuu pidempään ettei kulje ja on vaan kurja olla, niin jalat pöydälle ja kirja käteen! Myös riippumatto keittiössä tekee keholle ihmeitä. Ottakaa iisiä jengi!!

Osaatteko hiihtää? No sittenhän te voitte suksia...

Puhelin soi viime talvena useasti, niin että kun vastasi; ääni toisessa päässä kysyi: " Osaatteko hiihtää? " Jos menit ajattelmatta vastaamaaan: "Kyyllä." Niin ystävällinen ääni toisessa päässä vastasi: " No sittehän te voitte suksia v***uun". Joka kerta yhtä hauskaa. (terkkuja peppikselle costa ricaan)
Talvi on kuulemma ohi. Sehän nähdään. Juuri sen vuoksi tai siitä huolimatta, uhmalla, löysimme Carden kanssa itsemme ns. suksikaupasta hieman ennen sulkemista. Kun olimme jo lentäneet henkisesti ulos monesta kukkakaupasta samana päivänä, kävi jo sääliksi(melkein) Bassea joka sai meidät asiakkaaksi. (hei, asiakaspalvelu on sallittua suomessakin).
Myyjä löytyikin kivasti kesken palvelutilanteen kun C marssi väliin kysymään melko selkeästi missä on suksimyyjät, jonka jälkeen tarkistettuaan tilanteen Basse(hyvä luusto, hyvä ryhti) tajusi fiksuna kaverina, että nyt on parempi suunnata energia tähän kaksikkoon. Johon minä kysyn tarkentavasti että "osaatko sä myydä suksia". Johon B:n oikea vastaus, oikealla äänensävyllä kuului: "Kyllä." Ei selittelyä, ei ylimielisyyttä, ei lässyn-lässyn läätä, vaan selkeään kysymykseen selkeä vastaus.
Ja näin myös oli. C tenttasi. B vastasi. Norppa seurasi. Pinnani oli lyhytkäyrän lyhyemmällä puolella, joten konsepti toimi. (ei otettu niitä joilla voi kävellä jäällä kahville - kahville pääsee paikallisbussilakin jossain toisessa yhteydessä, siihen ei suksia tarvita)
Parissa minuutissa seisoin jo uusien suksien päällä(kiitollisena siitä että kerrankin olin laittanut jalkaani muut kuin eripari yliväri -sukat) ja parissa minuutissa C ja B olivat todenneet että "nämä ne olivat". Sen jälkeen oranget sauvat(yllis) ja tiskille. Maksamisesta tulikin sitten oma shownsa..sitä vaan ihmettelee, että missä se piilokamera on silloin kun sitä eniten(lue:vähiten) kaipaa??
Monot jalassa, lunta odotellessa.