Melkein verta luovuttamassa

Olimme verenluovutuksessa. Tänään. Kolme henkeä. Yksi luovutti, kaksi muuta söi jäätelöt. Yhdellä oli liian alhainen hemoglobiini. Toiselle tuli taas karenssi Kroatiasta. Hyvän tekeminen tulee päivä päivältä vaikeammaksi. Yritä tässä sitten olla parempi ihminen kun lähetetään kotiin kolmeksi kuukaudeksi nostamaan hemoglobiinia. Enkä muuten ymmärrä, miksi siitä pitää saada kolmen kuukauden pakollinen tauko, jos hemoglobiini ei ihan yllä raja-arvon yläpuolelle. Eikö kuukausi riittäisi?
No parempi kai, että yksi luovutti, kun ei yhtään.
Jos et ole koskaan käynyt luovuttamassa verta, niin suosittelen käymään. Se on paljon pienempi ja nopeampi toimenpide kuin mitä luulisi. Henkilökunta on ystävällistä ja ammattitaitoista.
Kesällä verta tarvitaan paljon. Onnettomuuksia sattuu, eikä pitkäaikaissairaidenkaan tarve katoa loma-ajaksi. Verenluovutuksessa ei itse tarvi tehdä mitään. Riittää kun menee paikalle. Ei, se ei satu. Eikä veren antaminen tunnu. Helppo tapa olla hyödyksi ja avuksi sellaiselle, joka sitä todellakin kipeästi tarvii.
Olen maininnut tästä aiemminkin mutta verta kannattaa käydä luovuttamassa porukalla. Samalla käynnillä tulee hoidettua sosiaalisia suhteita ja lähdettyäkin tulee helpommin, kun joku muistaa, että "viime kerrasta alkaa olla jo kolme kuukautta". Ystäviään voi toki, ja kannattaakin, nähdä muissakin merkeissä mutta ei tämä ole ollenkaan niitä huonoimpia vaihtoehtoja.

Iloinen luovuttaja.

Iloiset kesäystävät.

Kävin elokuvissa

Kun kerran kirjan kannet saatiin auki, oli seuraava looginen askel käydä elokuvissa. Pääsin hyvässä seurassa katsomaan Sofia Coppolan The Bling Ringin. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo nuorista, jotka ihailevat rikkaita julkkiksia, kaivavat netistä heidän tietojaan ja käyvät ryöstämässä heidän kotejaan. Väliin mahtuu sitten nuoruuden kaikkivoipaisuutta, juhlintaa ja merkkivaatteita.
Suosittelenko? Voin suositellakin - mutta kevein odotuksin. Paras syy ehkä olisi mennä katsomaan, että näkee "no minkälaisen elokuvan se Sofia Coppola on nyt tehnyt". Itselleni elokuva oli ehkä pienoinen pettymys mutta koska "Lost in Translation" on yksi elokuvamaailman lempilapsiani, niin ehkä odotukset olivat ylimitoitetut. Mukaan mahtuu toki kaunista kuvakerrontaa, tiiviitä tunnelmakohtauksia ja osittain vahvaa fiilistäkin mutta henkilöt ja heidän suhteensa tuntuvat jäävän ohuiksi ja pinnallisiksi.
Yhdentoista aikaan illalla seisoin ystäväni kanssa Nummelan bussiasemalla. Kesäilta oli lämmin ja valoisa. Neljä vuodenaikaa. Talvella tuohon aikaan ei yleensä jaksa kuin raahautua pesemään hampaat mutta kesän koitettua samaan aikaan käy elokuvissa ja tapaa ihmisiä. Neljä vuodenaikaa, totta tosiaan.
Totuus on aina tarua ihmeellisempää..

Konnichiwa!

Terveisiä Tokiosta. Onnekkaiden aikataulusattumien vuoksi vuosi vaihtuu toiseen täällä Japanissa. En ole aiemmin ollut aasiassa, joten reissu on elämys monella tapaa. 

Kone laskeutui aurinkoiselle Naritan kentälle eilen mutta aikaero laittaa vielä haukotuttamaan vaikka yöllä saikin nukuttua yllättävän hyvin.  On virkistävää saada olla maassa jonka kieltä ei ymmärrä eikä kulttuuristakaan ole tuntemusta.

Tänään ilahdutti erityisesti: 

Mori art Museum & Aida Makoto 

Kukkamekot kokoontuvat

Tänään illalla on viimeinen kokoontuminen Viiden Tähden -illalliselle. Vaikka itse en päässyt osallistumaan kuin kolmeen, olen hurjan tyytyväinen, että tuli reippaasti huudeltua omaa kiinnostusta kun tuttava kyseli innostusta järjestää illallisia tuntemattomien kesken. Tai tunsinhan minä siis yhden.

Emäntä ilmoitti pukukoodiksi kukkamekon. Ihastuttava teema. Minähän olen niin kukkahattujen kuin kukkamekkojenkin suuri ystävä - en vain satu tällä hetkellä omistamaan yhtäkään.
Hätä ei ollut niin suuri, etteikö naapurista - tai tällä kertaa naapurin siskolla olisi ollut vastaus pulmaan, ja niinpä sain kotiovelle toimitettuna useamman mekon - jotka sopivat kaikki. Melkein pulmallisempaa kuin mekottomuus.

Useammin pitäisi tarttua hetkiin, useammin pitäisi tanssia nurmikolla kukkamekossa paljain varpain.

Terveisiä Varsovasta!

Varsovan kulttuuri- ja tiedekeskus.

Alunperin suunnitelma oli suunnata Prahaan mutta niin kuin usein elämässä, puuttui kohtalo peliin ja ohjasi meidät Puolaan Varsovaan. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä. Varsovassa. Tuskin nopeaa läpiajoa pidempään edes Puolassa.
Sää teki kepposet. Paria päivää aiemmin + 15 astetta. Nyt matkalaista kuritettiin rae- ja vesisateilla. Se tekee kaupungissa liikkumisesta kävellen hieman haasteellisempaa.
Puolalaiset ovat tehneet kaupunkinsa jälleen rakentamisen kanssa uskomattoman työn. Varsovahan pommitettiin sotien aikana tuhannen päreiksi ja jäljelle jäivät vain rauniot. Nyt kaupunki on Unescon maailmanperintölistalla.
Varsovaan matkaajille suosittelen piipahdusta myös moderiniudellaan yllättäneessä Chopin museossa.
Hyvää ruokaa, ystävällisiä, joskin aluksi ehkä hieman totisen tuntuisia, ihmisiä. Pitänee käydä vielä uudestaankin. Kiitos matkaseurueella, tätä tarvitsin.

Ja - pari lisää..

 Että on ajateltu. Sehän se korteissa on yksi idea. Joku on viettämänsä "elämänsä parasta aikaa" ja sen keskellä vielä näkee vaivaa ja saa kortin postiin. "Parhaassa" tapauksessa kaksi..tai kolme..
Silloin sitä tuntee olevansa tärkeä. Ajatuksissa. Ja osana ihmisten elämää. (Tänään postilaatikkosta löytyi kaksi korttia lisää. Postinjakaja ei edes tervehtinyt. Siitä lisää myöhemmin.)
Noissa fiiliksissä ei niinkään kannata paneutua sellaisiin pikkuseikkoihin kuin korttiin kirjoitettuihin titteileihin, piirroksiin tai sisältöön. Siinä saattaisi tunnelma kärsiä. Onkohan muuten niin, että Kansallisarkistoon voi lähettää kortteja ja kirjeitä tallennettavaksi ns. ajankuvana?