Huomiota ja vastine

Sain viime viikolla kyseenalaisen kunnian tulla mainituksi nimeltä paikallislehden tekstiviestipalstalla. Kyse oli tietysti kunnallisesta päätöksenteosta. Kahta muuta ja minua syytettiin takin käännöstä. Vihjaisu oli sen verran epäselvä, etten tänäkään päivänä ole aivan varma mitä viestittäjä tarkoitti, eikä kuulemma kaikki muutkaan lautakunnan jäsenet mutta kirjoitin aiheesta lyhyen vastineen, jonka ystävällisesti lehtemme myös julkaisi. Kyse oli siis lautakuntaäänestyksestä ja julkisen liikenteen järjestämisestä.
Tyhjästä on paha nyhjästä. Kunnat ympäri Suomea ovat siinä tilanteessa, että rahaa ei ole, ja jos on, niin sekin on velaksi otettua. Siinä tilanteessa ei paljon alennuksiksi muututa. Yhtä hauskaa oli olla päättämässä oman työmatkalipun hinnan korottamisesta - minkäs teet - parempi sekin kuin, että ensi vuonna tilanne on vielä huonompi.
Vastoin perisuomalaisia tapoja sain myös palautetta, tosin vain parilta ihmiseltä, mutta kun odottaa haukkuja, on kaksin verran iloisempi myönteisestä palautteesta. Mistä tulikin mieleeni, että hyvänen aika, antakaa positiivista palautetta niin kotona kuin töissä tai koulussa tai harrastuksissa - se tulee varmasti kymmenkertaisena takaisin.

Melkein verta luovuttamassa

Olimme verenluovutuksessa. Tänään. Kolme henkeä. Yksi luovutti, kaksi muuta söi jäätelöt. Yhdellä oli liian alhainen hemoglobiini. Toiselle tuli taas karenssi Kroatiasta. Hyvän tekeminen tulee päivä päivältä vaikeammaksi. Yritä tässä sitten olla parempi ihminen kun lähetetään kotiin kolmeksi kuukaudeksi nostamaan hemoglobiinia. Enkä muuten ymmärrä, miksi siitä pitää saada kolmen kuukauden pakollinen tauko, jos hemoglobiini ei ihan yllä raja-arvon yläpuolelle. Eikö kuukausi riittäisi?
No parempi kai, että yksi luovutti, kun ei yhtään.
Jos et ole koskaan käynyt luovuttamassa verta, niin suosittelen käymään. Se on paljon pienempi ja nopeampi toimenpide kuin mitä luulisi. Henkilökunta on ystävällistä ja ammattitaitoista.
Kesällä verta tarvitaan paljon. Onnettomuuksia sattuu, eikä pitkäaikaissairaidenkaan tarve katoa loma-ajaksi. Verenluovutuksessa ei itse tarvi tehdä mitään. Riittää kun menee paikalle. Ei, se ei satu. Eikä veren antaminen tunnu. Helppo tapa olla hyödyksi ja avuksi sellaiselle, joka sitä todellakin kipeästi tarvii.
Olen maininnut tästä aiemminkin mutta verta kannattaa käydä luovuttamassa porukalla. Samalla käynnillä tulee hoidettua sosiaalisia suhteita ja lähdettyäkin tulee helpommin, kun joku muistaa, että "viime kerrasta alkaa olla jo kolme kuukautta". Ystäviään voi toki, ja kannattaakin, nähdä muissakin merkeissä mutta ei tämä ole ollenkaan niitä huonoimpia vaihtoehtoja.

Iloinen luovuttaja.

Iloiset kesäystävät.

Tuli koira

Tuli koira. Eilen. Vähän niin kuin naapurista mutta ei kuitenkaan.

Koiran nimi on Jope. Napakka ja selkeä. Ja hyvin sopiva, jos pihalla on aiemmin myös pyörinyt Topi. Tai Elvis. "Jope, Topi ja Elvis" Melkeinpä tuossa olisi jo novellin ainekset.

Jope on jo aikuinen. Border terrieri. Melkein tirskahdin, kun kuulin saapuvan asukkaan lajista koska ikiystäväni Maire on myös samaa rotua. Match made in heaven siis. Vielä ei tiedä tuli Jope käymään vai olemaan. Eipä sen niin väliä. Katsotaan ensin suuret linjat ja selvitetään sitten ajan kanssa yksityiskohdat.

. 

Nopeaa palautetta

Ylen Suoran linjan statuspäivitykset ja aihepostaukset  ovat alkaneet niin sanotusti "osua silmiin" facebookissa. Aiemmin en ole kummemin reagoinut mutta eilen tuli taas se kuuluisa viimeinen niitti. Jännä, että niitä viimeisiä niittejä vielä niin riittääkin.
Ylen suora halusi ihmisiltä kommentteja siitä miten "juopot vievät kävelykatujen parhaat penkit ja istuvat liikkeiden edessä". Tuli sellainen "aargh" olo. Menin kommentoimaan facebook-virtaan, että "Kuka näitä helmiä oikein keksii", joskin olisi pitänyt kirjoittaa "Mistä näitä helmiä oikein tulee?" Koska konkreettisesti minua ei kiinnostanut, kuka kirjoittaja oli vaan että mistä idea moiseen näkökulmaan oli tipahtanut. Eihän se tietenkään ole kiva, että joutuu puistonpenkillä istumaan haisulin vieressä mutta ei sekään ole kovin kivaa, että ihminen syrjäytyy yhteiskunnasta.
Vastaus tuli todella nopeasti ja perään kysymys "mikä vika?". Huokaisin. Pahoittelin herkkänahkaiselle toimittajalle muotoiluani ja kerroin aiheen näkökulman tuntuneen kovin kummalliselta. Eikä sitten kestänytkään kuin  muutama minuutti ja toimittaja otti minuun facebookin kautta yhteyttä ja lupasi antaa anteeksi kommentointini, jos antaisin skype-haastattelun. Nauroin. Olo ei ollut kovin hehkeä mutta koska aihe oli nostattanut sen verran niskavilloja pystyyn, niin suostuin. Hannan kanssa ollaan myös niin monen monituista kertaa puhuttu siitä, että asioihin pitää puuttua ja oma mielipide pitää sanoa ääneen. Tässä vaiheessa vain luulin, että kyse on jostakin nettijutusta, eikä mielessäni edes häivähtänyt, että pätkä tulisi televisioon. Mutta sinnehän se tuli. 
Harmi, ettei toimituksella ollut aikaa leikata juttua tiiviimmäksi, eikä haastattelun helmiä, kuiten; "me täällä toimituksessa ollaan tosi yllättyneitä näiden juoppojen puolustamisesta, että kun ihmiset on sitä mieltä, että niilläkin on ihmisarvo"; oltu mahdutettu mukaan. Mutta niin kuin Riika Raitio ystävällisesti laittoi minulle vielä viestiä jälkeenkin päin, Suoran linjan ei olekaan tarkoitus esitellä kokonaisuuksia monelta kantilta, vaan ottaa jokin näkökulma. Myös väkimäärä vaikuttaa lopputulokseen. Tiedän, että tuolla(kin) alalla kiire vaikuttaa jälkeen monella tavalla. Ei ole aikaa ideoida, ei toteuttaa eikä jälkityöstää. Tehdään mitä ehditään, sillä mitä annetaan.

Ainakaan en voi valittaa, eikö mielipidettäni olisi kysytty, ja ettenkö olisi saanut meikälläisten tyyppisten ihmisten ääntä kuuluviin. Nyt on saanut sanoa, mitä mieltä itse on asiasta, ja omaan blogiin sen voin vielä tiivistää näin: "Jos hyvinä kansalaisina meitä harmittaa, että ns. ryyppyremmit pilaavat kauniin kaupunkimaiseman, niin pohtikaamme mitä voimme tehdä, jottei ihmisestä tulisi alkoholistia, eikä hänen tarvitsisi viettää elämäänsä puistoissa ja kaduilla. Se, että alkoholisteja ei "siivota" pois kaduilta, ei tarkoita että "juoppoja taas paapotaan", vaan se tarkoittaa sitä, että jos yhteiskuntamme on tasapainoton ja epätasa-arvoinen, niin sen näkeminen ja kokeminen pitää myös kestää. Jos me emme kestä, niin sitten meidän pitää tehdä asian ja näiden ihmisten hyväksi konkreettisesti jotain."

Hyvä ettei se ole totta

Kirjoitin jonkin aikaa sitten siitä, mitlä "Enkeli-Elisan tapaus" minusta tuntui. Tuntemuksieni tarkka kuvailu ontui mutta huomasin, että hieman harmitti ja ärsytti. Tapaus myös vaivasi ja putkahti mieleen useammankin kerran pitkin viikkoa.
Sitten Joku antoi arvokasta aikaansa ja kommentoi erittäin tarkasti ja pitkään ajatuksiaan asiasta. Olin jälleen iloinen sekä kiitollinen siitä, että blogien kirjoittaminen on mahdollista ja näin olleen myös vastakaikuna palautteen saaminen. Jos et tätä Jokun(Jonkun?) kirjoittamaa analyysia vielä lukenut, lue ihmeessä; löydät sen täältä.
Palaamatta vielä alkuperäiseen kysymykseen, pureskelen hetkisen klassista "Miltäs nyt tuntuu?" kysymystä. Kun kuulin uutisista että poliisi lopettaa rikostutkinnan eikä ole aihetta epäillä että kirjailija on syyllistynyt petokseen, ei tuntunut oikein miltään. Toisaalta, ei minua Minttu Vettenterän kirja hetkauttanut puoleen eikä toiseen, etenkään kun takakanteen oli  lisätty tuo fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan..Minua häiritsi se, että 40 000 osallistui antamaan tukensa "Elisalle, Miksulle ja Riikalle", jotka ovatkin keksittyjä hahmoja. Olkootkin "tuen antaminen" vain napin klikkaamista internetissä mutta se ei tarkoita, etteikö monien ihmisten myötätunto ja ajatukset olisi olleet näiden kuvitteellisten ihmisten mukana. 

Ehkä asian pohtimista hankaloitti se, että yleensäkin ihmisen itsemurha on niin suuri ja musertavan surullinen asia yhteiskunnassamme, että kaikkeen siihen liittyvään herkästi suhtautuu tunteella.  Ja miksei suhtautuisi? Mitä järjellä pohdittavaa on siinä, etteivät tyttömme usko tulevaisuuteen vaan mielummin päättävät elämänsä kuin jatkavat sitä.

 Joku on kylläkin siinä oikeassa, että tässäkin tapauksessa olisi tärkeämpää kiinnittää huomio ilmiöön. Ehkä pelkäänkin, että tällaiset tapaukset vievät huomiota itse ilmiöltä. Muutenkin on vaikeaa saada ihmisiä toimimaan asioiden puolesta. Meidän pitäisi pystyä konkreettisesti suojelemaan lapsiamme ja nuoriamme niin, ettei heidän tarvitsi omasta tahdostaan luopua elämästään.

Minä en usko, että Enkeli-Elisa oli olemassa. En usko "Miksuun" enkä "Riikaan". Minttiksen blogi on poistettu, samoin Enkeli-Elisan facebook-ryhmä. Uskon, että kirjailijalle tuli paha virhearvio ja se imaisi mukanaan. Kun sitten homma karkasi käsistä, alkoi ahdistaa. Nyt koko tarina on muuttunut "fiktiiviseksi tarinaksi". Minttu Vettenterä on tilittänyt facebookissa viime kuun lopulla kuinka hän vain haluaisi olla edelleen se erakkomainen kirjailija joka muumipappamaisesti kirjoittaa tornissaan ja miten hän on edelleen kuin liian sinisilmäinen pieni lapsi, joka nyt saa paskaa niskaansa.
I rest my case. 

Kultaa ja hopeaa kotiseudulle

Ihanaa Loimaa, ihanaa! Voi kuinka riemukasta iloa ihminen, ja Loimaannorppa,  voikaan tuntea kun kotikaupunki voittaa Suomen mestaruuden ja saa toisessakin palloilulajissa hopeaa. Kaupunkien ja ihmisten arvoa ei mitata urheilutuloksilla, eikä voitetuilla mitalleilla mutta iloitsen täysillä siitä mitä tuollaiset voitot tuovat pienelle kaupunkiyhteisölle mukanaan!
Loimaan Hurrikaani voitti lentopallossa Suomen mestaruus hopeaa ja Loimaan koripallojoukkue Bisons Nilan koripallossa kultaa. Matkan varrella ällistelin että "eihän siellä koko kylässä ole ketään yli 170 senttistä" No totta kai on, vaikka meidän sukumme keskipituus näyttäisi olevan n. 150 senttiä, niin ei se tarkoita, etteikö kukaan koko Saviseudulla oli kasvanut normaalipituiseksi.
Mutta hieno esimerkki siitä, miten yhdenkään pienen kylän tai kaupungin ei tarvitse itkeä sitä, että vain isoissa kaupungeissa on resursseja ja rahaa. Tämä on myös tuhannen taalan paikka  Loimaan kaupungin kulttuuri- ja liikuntatoimelle kehittää ja luoda uusia palveluita, miten saada lapset, perheet ja paikkakunnalle muuttajat viihtymään liikunnan ja kulttuurin parissa. Mutta hienoa Loimaan kori- ja lentopalloilijat olen ylpeä teistä! Unohtamatta uurastaneita taustajoukkoja ja kannustajia, jotka tekevät yhteisestä matkasta mahdollisen.

Nilan bisons
Hurrikaani Loimaa

Miksi ihminen kirjoittaa?

Olin toisen kerran kirjastossamme kirjoittajakokoontumisessa tänään. Ensimmäistä kertaa luin tekstini. Jännitti ja ei jännittänyt. Oli mukava olla siellä missä pitikin. Kuunnella tekstejä. Kovin erilaisia. Kirjoittajia, tavallaan samanlaisia.
Miksi sitä kirjoittaa ja lukee? Vähän samasta syystä kuin ajatteleekin. Koska voi. Ja pitää. Omasta halusta. Tarpeesta. Huvin ja urheilunkin vuoksi. Ilman tekstiä olisi hiljaista. Hyvin hiljaista. Pelottavan hiljaista. Jos en voisi kirjoittaa, en voisi mitään.

Ihanaa, Ihmiset, ihanaaa!

Torstai-illalla se iski. Halu auttaa. Järkevä puoli sanoi, että "ei tässä nyt oikein enää ehdi" mutta tunne puoli potkaisi sitä persauksiin. Olin lukenut Hopen sivuilta siitä miten isommille pojille toivottiin lahjoja, koska pienemmille lapsille ja tytöille ilmeisesti helpommin löyty lahjoituksia.
Niinpä laitoin muutamalle ystävälle viestin ja kerroin, että jos muukin haluaa osallistua niin mielelläni vien paketit perille.
Pari "heikointa lenkkiä" vastasikin,  kiitos myös työyhteisöni, ja saimme supernopealla aikataululla kasaan kuusi lahjakorttia, kymmenisen pakettia ja useampia lupauksia tulla mukaan ensi vuonna.
Tuntuu hyvältä. Järkevältä. Vaikka nämä lahjat eivät ketään pelasta, ne saattavat vaikuttaa siihen miltä useammalta lapsesta jouluaattona tuntuu. Nämäkin pienet kädenojennukset saattavat antaa myös vähänvaraisille vanhemmille voimia jaksamiseen ja uutta toivoa kun näkevät omien lastensa ilahtuvan. Lapsia on sijoittettuina ja vähävaraisissa perheissä niin monesta syystä. Toisenkin vanhemman pitkäaikainen sairaus saattaa romuttaa talouden niin, ettei perusselviämisen lisäksi riitä rahaa enää muuhun.
Tänään tapaamani Hopen toiminnanjohtaja Eveliina myös kertoi, että avunpyyntöjä tulee vieläkin. Vaikka mekin olimme myöhään liikkeella, hän hymyillen vain kuittasi pahoitteluni ja sanoi olevan ihanaa, että näile avunpyytäjille voidaan vastata, että lahjoitettavaa on. En halua miettiä miltä tuntuu vastata väsyneelle pyytäjälle, ettei mitään helpotusta pystytä lupaamaan.
Olen niin kiitollinen siitä, että sain tehdä edes jotakin mutta olen myös ylpeä niistä ihmisistä jotka tarttuivat tähän toimintaan mukaan. Kun vapaaehtoisia ja hyvällä tsempillä osallistuvia vastauksia tuli ja asiat konkretisoituivat teki mieli vaan tuulettaa kuinka Hienoja Ihmiset ovat! Kaikki hyvä minkä teemme toisille, tulee kyllä moninkertaisena itselle takaisin. Hyvän kiertämään laittaminen on erinomainen tapa kiittää kaikesta siitä mitä on itsekin saanut. Ehkäpä tämä oli joululahja itselleni.

Pitäisi tietää miksi lakkoilee

Ammattiliitot ja niissä työskentelevät ihmiset ovat saaneet Suomessa aikaiseksi paljon hyvää. Moni pieni työntekijä olisi jäänyt ison koneiston tallottavaksi, ellei yksittäisellä tekijällä olisi ollut puolustajaansa.
Yhdestä asiasta haluaisin silti esittää kulmien kohotukseni. Muutama tuttava nimittäin tunnusti aivan suoraan, että eivät ole täysin varmoja mistä asiasta tarkkaan ottaen tällä hetkellä kysymys.
Tätä asiaa minun on hieman vaikea sulattaa. Jos ihminen menee lakkoon, pitäisi hänen tietää miksi hän on lakossa.  Miten voi kieltäytyä menemästä töihin, jos ei tiedä kenen oikeuksia puolustaa tai mitä toimenpiteitä vastustaa omalla toiminnallaan.
Solidaarisuus on hienoa. Itseasiassa yksi hienoimmista asioista maailmassa. Ja on hienoa, että lakkorintamat pysyvät, ja on hienoa, että asioiden puolesta taistellaan. Mutta se ei ole taistelua, eikä millään tavalla järjellisesti kestävää toimintaa, että lakkoillaan - mutta ei ole aavistustakaan miksi. Toivottavasti tämä ei ole yleisesti kehityksen suunta työmarkkinoilla. Jos kolmen päivän koulutusvapaa tai raamisopimuksen pohjalta sovellettava palkkarakenne ei soita kelloja sorvin ääressä, niin ammattiyhdistyksellä olisi pikaisesti peiliin katsomisen paikka.

Kesäkirkko suoritettu

Terveisiä kirkosta. Kirkkohan kuuluu myös suomalaiseen kesään(?), joten suorituslistalla on jo tämäkin rasti ruksittuna. Visiittiin oli toki hyvä syy. Loimaan nuorempi väriläiskä pääsi ripille. Tytöt olivat kauniita ja pojat..vielä niin kovin nuoria. 

Muistan aikoinani itse pohtineeni rippikouluun menoa. En tiedä ärsyttikö siinä vain jo se, että "niin vaan kuului ja kaikki menivät" vai oliko esim. uskonnon opetus  tuonut mukanaan jotain sellaista mikä tuossa iässä alkoi tökkimään. Rippilahjaksi luvattu käyräsarvinen Nopsa Picnic, sinivalkoinen, sai näkemään ripille pääsyn valoisankin puolet. Kirkkohäät eivät 80-luvun lopun teinille olleet tarpeeksi kova houkutin.
Mutta tänään tytöt olivat kauniita ja pojat..vielä niin kovin nuoria. En voinut olla ihastelematta kuinka paljon tyylikkäämpi tämä nuorempi väriläiskä onkaan, kun hymyillen vertasin omaan lookiani samoihin aikoihin. Kuinka paljon iloa tuosta lapsesta, nyt nuoresta onkaan ollut, ja luulenpa, että vielä tulee olemaankin. Kun koko universumin keskipiste lähtee keskeltä juhliaan kuvaukseen - mm. unohtaen ottaa kukkansa mukaan - touhujen tuttuus hirvityttää. Näen selkeästi mitä on edessä. "Its going to bumby - but oh, so colourfull - adventure my angel". Mutta olkoot polkusi kivetty haasteiden lisäksi onnitumisilla ja onnen hetkillä..

Vaalivalvojaisten keskeltä..

Kuluneina vuosina olen ollut jakamassa vaaliesitteen jos toisenkin. Keskellä räntäsateita, ja joskus ihan poutaisellakin kelillä. Näihin vaaleihin osallistuin vain äänestämällä. Ensimmäistä kertaa Uudellamaalla. Äänestin myös pitkästä aikaa naista. Hetkisen pohdin, että "onkohan hän hieman tantta-ikäinen", kunnes tajusin, että olemme suunnilleen samanikäisiä...
Lopullinen vaalitulos ei ole tätä kirjoittaessa vielä selvä. Ennakkoäänet on laskettu ja persut saivat mitä media lupasi. En ole yllättynyt mutta myönnän toivoneeni hiemen pienempää menestystä Soinin klaanille. Koen kyllä kansan syvien rivien  nousun piristysruiskeena tälle seisahtuneelle ajalle. Tuntuu, että se on saanut nekin "joita muuten ei niin kiinnosta", aktivoitumaan -  myös vastapuolelle. Lopullista paikkajakoa vielä odotetaan.  Omakin ajatus kyllä harhailee "paluusta" yhteiskunnallisen vaikuttamisen pariin..sehän on meidän jokaisen velvollisuus mutta sitä voi tehdä kukin omien resurssiensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja...

Kummiksi keväällä?

Moni onkin varmasti kaivannut uutisia Loimaalta, ja nyt niitä tulee, ja vielä kummiasiaa mukana. Oleninimittäin ilmoittanut halukkuuteni kevään kummiksi. No nyt näen jo muutaman lukijan ilmeen siellä - mutta hei - kyse on vasikasta! Heikkilän Luomutila - Loimaalta ilmoitti facebookissa, että nyt pääsee kevätvasikoille kummiksi. Tilalla odotetaan satakuntaa vasikkaa syntyväksi, ja ainut mikä kummin tehtäväksi jäi - oli I -alkuisen nimen keksiminen. Lehmien lapsien syntyvuodenhan tietää nimen alkukirjaimesta, kun kaikille samana vuonna syntyneille annetaan samalla alkukirjaimella alkanut nimi. Ai mitäkö ehdotin? No, jos se on poika - niin sen nimi voisi olla Ilmo ja jos taas tyttö - niin olisiko reippaampaa kevätnimeä vasikalle kuin Ilonoora! Nyt vain jännitetään, koska se "oma" vasikka syntyy ja miltä näytää. Kesällähän olisi mukava käydä tilalla katsomassa omien ihmiskummilapsien kanssa tuota nelijalkaista kevätpoikata.
Olen myös ylpeä Heikkilän Luomutilasta, joka nimeettiin viime vuonna Suomen ympäristöystävällisemmäksi viljelijäksi. Upeaa työtä ja hienoa malli tulevillekin viljelijöiden aluille!
Tuomariston mielestä Heikkilän luomutilan vesiensuojelutoimien kirjo on vaikuttava. Tämän lisäksi Heikkilän tilalla hoidetaan merkittäviä perinneympäristöjä, huolehditaan eläinten hyvinvoinnista ja kiinnitetään huomiota energiankäytön tehokkuuteen.
Tällaiselta tilalta olisi ilo ja kunnia saada kummivasikka!