Sairaan hauska burleskimaailma

Löysin eilen itseni ystäväni Riikan kanssa Studio Shangri-La:n intensiivi-burleskitunnilta. Vapaaehtoisesti. Eniten yllätyin ehkä itse.
Päätös intensiivi-iltaan osallistumisesta tapahtui tyypilliseen tapaan nopeasti. "Mäkin lähden, jos sä lähdet." Sähköpostilla ilmoittautumiset ja loppuviikosta paikalle.
Studio Shanri-La sijaitsee Lauttasaaressa, teollisuuskiinteistön näköisen talon yläkerrassa. Se on Suomen ensimmäinen burleskikoulu. Samoissa tiloissa järjestetään myös kehonhuoltoa ja pilateskursseja.
Olimme paikalla hyvissä ajoin ja odotimme vuoroamme pienessä pimeähkössä eteistilassa. Oven takaa kuului tuttu poksahdus. Mietin kuulinko väärin. En kuullut. Kun ovi avautui, meitä oli vastaanottamassa viehättävä opettajamme Cherry  - pöydällä avoin skumppapullo laseineen. Miellyttävää.
 Aloitimme pienellä esittäytymiskierroksella, historiakatsauksella ja lasillisella. Reippasti totesimme Riikan kanssa, että ikinä emme ole tällä saralla mitään tehneet, emmekä kyllä livenäkään nähneet.
Opettajamme painotti, että burleski on pääsääntöisesti viihdettä. Se heijastui myös meihin. Ilta tuntui hauskalta, mielenkiintoiselta, haastavalta - ja luonnollisesti se tuntui myös kropassa. Kaikki mikä näyttää helpolta - tai joku saa näyttämään helpolta, on yleensä vaikeaa. Niin tämäkin.
Ohjaajamme Cherry oli ihastuttava. Valoisa, teatraalinen ja ammattitaitoinen. Kahdessa tunnissa oli teoriaa, perusteita, liikesarjoja ja variaatioita. Aika kului nopeasti. Tuli kuuma. Nauratti ja selkäkin kipeytyi. Vanha taipui ja ei taipunut. Ei haitannut - kaikki asiat tarvitsevat toistoja, toistoja ja toistoja.  Rytmi löytyi ja katosi. Mutta hyvä mieli pysyi yllä.
Kuinka helppoa on riisua jalasta sukka? No ei kovinkaan. Tai hansikas. Vähän helpompi. Entä tasselit? Se oli se helpoin osuus.

Suomen Burleskininstituuttiin pääsee kurkkaamaan tästä linkistä.
Studio Shangri-La puolestaan löytyy täältä

Piipahdus mäkeen

Pikkuserkukset

Kiitos sille ystävälliselle anonyymille, joka toivoi, että pääsisin mäkeen tänä talvena. Ihan talven aikana se ei onnistunut, kevääseen se meni mutta kivaahan se oli. Luonnollisesti se vain aiheutti sen että "kuinka kivaa olisikaan päästä laskemaan hieman isompiin mäkiin nauttimaan auringosta, maisemista ja smootheista laskuista...*TÖKS*(tuossa kohdassa laudan etureuna haukkasi kiinni)
Kiitokset myös teinille, jonka ansiosta tuli päästyä/lähdettyä Vihti-skihin viime pe ja la. Viikkoa aikaisemmin puhelimeen tuli tekstiviesti missä kysyttiin ystävällisesti, että "voitaisiinko joskus mennä mäkeen kun iskä ja äiti ei laske" - Tottahan toki.
Ei muuta kuin teini bussiin ja kamat kassiin!
Matkalla Vihtiin mietin koska olin ollut viimeksi laudalla. En tänä talvena..ja ou mai gaad, en myöskään viime talvena! Ja siltä se sitten näyttikin mutta - puolustuksekseni sanottakoon, että jätin itselleni tyypilliset normi urpoilut väliin ja homma alkoi sujumaan paremmin jo siedettävän ajan kuluessa. Myöt Teini tuntui tyytyväiseltä, vaikken vielä saanutkaan häntä kokeilemaan lautaa.
Harrastukset ja taidot ovat tärkeitä. Niistä monelle ihmisille tulee kuitenkin se elämän sisältö ja usein myös paljon iloa. Vaikkakin saisi toteuttaa aikuisena unelma-ammattiaan tai omaisi maailman ihanimman perheen. Aina tulee tilanteita, jolloin haluaa tehdä jotakin itse ja kokea sitä tekemisen iloa vapaa-ajalla.  Näiden vanhempien lastan suhteen ajattelen myös, että esim. uudet harrastuksissa opitut taidot ovat aina eteen päin tulevaisuudessa. Koskaan et tiedä kenet tapaat missäkin, ja jos silloin sinulta kysytään että pidätkö laskemisesta, voi olla että se avaa ovia johonkin aivan uuteen.

Mutta olipa kuulkaa norppa tavallista tönkömpi pari seuraavaa päivää. Vaikka tunteja ei niin ihmeellisesti kertynyt niin taisi siinä kuitenkin joku lihas joutua tekemään jotakin.
 nimm. Pääsiäisenä olisi kyllä mukava päästä mäkeen...

Kierrä, hyppää, kierr..eiku ohi..eiku hyp..ohi hyppää..

Sunnuntaina eli pyhänä, niin kuin Loimaalla sanotaan, pääsin pitkästä, pitkästä aikaa agility-radalle. Loimaan koiraharrastajat ovat saaneet hienot sisätilat käyttöönsä vanhalta nahkatehtaalta.(Tosin neljä sataa euroa kuussa kuullostaa järkyttävän kalliilta vuokralta kun harrastustila sijaitsee tosi kaukana kehä III:sen ulkopuolella.)
En ole varma oliko ilo kaikkien puolella. Koira oli innoissaan, samoin minä, mutta koiran kouluttaja/radan rakentaja ei hötkyillyt yhtä paljon innostuksesta kuin me, vaan keskittyi ihmettelemään mikä koko hommassa nyt saattoi olla niin vaikeaa.
No mikäköhän siinä nyt on niin vaikeaa, kun yrittää juosta jonkun perässä, ja pitää muistaa minne piti mennä seuraavaksi, ja mitä reittiä. Samalla pitäisi vielä näyttää elävälle ohjusraketille edes suunnilleen oikeita käsimerkkejä ja tekee koko hommaa ensimmäistä kertaa.
Agility-koira bordercollie Turo oli aivan mahtava, ja kyllä itsellänikin oli huomattavissa harjoituksen aikana selkeä oppimiskäyrä ylöspäin. Hatunnosto norppa-enolle, joka on tehnyt valtavasti työtä harrastaessaan koiriensa kanssa. Vieläpä hallilla mukana ollut Vanha Herra Vito tunki väkisin radalle ja kaikkien kauhuksi kiipesi suoraan A-esteelle. Ihmisen elämässä tämä on verrattavissa suunnilleen siihen, että 90-vuotias seniori hyppäisi varottamatta liaanille.. Mutta minkäs teet, veri vetää radalle ja mukaan on päästävä. Vanha Herra olikin sitten niin liekeissä että olin aivan varma, että tämä viikko meneekin koira-rollaattoria etsiessä.
Sukulaisten kanssa tekeminen on myös hauskaa, niin kuin kaikki tietävät. Sitä vaan voi olla oma itsensä. Olimme juuri viikkoa aikaisemmin keskustelleet siitä miten koiraharrastuksen parissa pitäisi myös muistaa kehua ohjaajaa, eikä aina vain pelkästään koiria, ja sitten palaute minkä minä saan on: "Mikä siinä voi olla niin vaikeeta?". Ei kovinkaan pedagogista.
Mutta niin hauskaa oli, että hieman harmittaa ettei täällä Helsingissä ole koiraa jonka kanssa lajia harrastaa. Tosin Turon kanssa kaikesta tekemisestä jää helposti vääristynyt kuva. Ei tarvita kuin pieni merkki ja kaveri on tekemisessä kuin tekemisessä täydellä innolla mukana. Muistan kyllä vielä ne "vanhat hyvät ajat" kun collie Renni saattoi kesken kilpailuiden ensin pysähtyä, tuijottaa hetken tyhjyyteen ja sitten vain tyynesti poistua radalta.

Hyvänenäinen sienikaveri treenaa

Näin syksyisin puhutaan usein sienistä. Olenkin yrittänyt tänä vuonna syöttää enolleni ajatusta, että hän kouluttaisi koiransa sienikoiriksi. Minä saisin metsään seurakseni todelliset teholöytäjät, ja eno saisi provikan niistä uskomattomista saaliista, jotka minä bordereiden avulla löytäisin. Pääasiallisesti oli puhetta kanttarelleista, koska ne viheliäät pystyvät piiloutumaan niin ovelasti sammaleiden alle, että kunnon nenälle tosiaan olisi tarvetta. Toisaalta, samalla vaivalla koriin voisi sujauttaa myös tatteja tai torvisieniä. Siis jos niitä joku löytäisi.
Tänään tulikin sitten ilahduttava kuva jo ensimmäisestä löydetystä saaliista. Sienten lukumäärä on arvostettava ja komean kokoisiakin ovat. Vielä kun hiukan harjoitellaan lajikkeen kanssa niin saalis pääsee pannulle asti..

Aivan loistava ja yksityiskohtainen kertomus erään parivaljakon edistymisestä

Myös kennelliitto kannustaa sienestämään

Koirakoulusta skumppaa ja suklaakakkua

Viimeiset viisi tiistai-iltaa on mennyt koirakoulussa Nummelassa. Sillon tällöin Vallilassakin yöpyvä ranskanbulldoggi Topi sai kesälahjaksi viiden kerran koulukortin T:mi Rähinään ja lupaudun menemään mukaan tsemppaamaan koululaista. Itsekkäästi ajateltuna, jokainen opin jyvänen, joka kyseisen sankarin pääkopassa alkaa itää, on eduksi kun hihnan toinen pää on minun kädessäni. (etenkin kun se toinen pää heittäytyy pitkälleen Hämeentielle ja kieltäytyy liikkumasta, niin kuin viimeksi..)

On ällistyttävää kuinka nopeasti koirat oppivat. Kyse on vain toistosta, palkitsemisesta herkuilla ja ihmisen omasta uskosta. Yleensä alukisi on hämmentynyt sekä kouluttaja, että koulutettava, mutta jo muutaman kerran jälkeen alkaa yhteinen sävel löytyä.
Vaikka koirankoulutus on pitkäjänteistä toimintaa, ehti viidessäkin tunnissa näkemään hurjaa edistyymistä. Aina niin kovin innostuva Topi oppi olemaan muiden koirien seurassa jo melko hyvin sekoilematta, kiertämään ja pujottelemaan muovitötteröitä, tulemaan ohjaajansa sivulle ja olemaan kuuntelu päällä. Siis melko usein. Iso kokoisen dobermannin ollessa vieressä oli pakko alkaa hieman uhoamaan ja haastamaan riitaa. Murrosikäinen mikä murrosikäinen.

Mielenkiintoista itselle oli myös seurata kuinka erilaisia eri rodut ovat ohjaajineen, ja millä tavoin koiria, sekä ihmisiä niiden hihnojen päässä voi ohjata. Eikä huonointa kokemuksessa ollut kun koulun vetäjä Marjaana kutsui eilen meidät kentän laidalta seuranneetkin kuohuvalle ja suklaakakulle. Maalaissyysillassa oli taianomaista tunnelmaa. Samalla saimme ihailla läppäriltä pimenevässä illassa edellisenä viikonloppuna juhlittuja häitä ja varta vasten ruotsissa lennätettyä laulajatarta.

Skuutti takapuolen alla

Nyt kun loma loppui, pilvet valtasivat taivaan ja sadettakin rihmoi niskaan, oli hyvä lähteä merelle. Ilta olikin pelastus, koska tuttu sisätiloihin paluun -ahdistus oli hivuttautumassa kynnyksen yli.
Pitkin kesää olen kuullut Tiistai-kisoista eli tiistiksistä, niin kuin alan harrastajat niitä kutsuvat. Olen kaihoten lukenut heidän päivityksiään facebookista ja ollut iloinen Kuisman puolesta hänen vauhdikkaasta ulkoilmaharrastuksestaan.
Tänään pääsin itse osallistumaan. Kyse ei ollut World Cup-tasoisesta lähdöstä mutta ensikertalaisena pienempi lähtö kävi oikein hyvin. Itseasiassa oli pelkästään ilahduttavaa olla veneessä ensi kertaa juhannuksen jälkeen. Pieni kisaosuus toi vain tekemisen meininkiä ja harjoitutti hyvin osallistumista.
Rata oli napakka. Viklalla kierrettiin noin yhdeksän minuutin "makkararataa". Noin yhdeksän minuutin kierroksella sai kiskoa köyttä jos toistakin. Köysiähän ei ollut kuin kaksi mutta tottumattomalle siinäkin riitti. Yhden käännöksen aikana onnistuin kietomaan skuuttiköyden vasemman ja oikean jalkani ympäri, itseni ympärille sekä spiirapuomin ympärille..JA istumaan toisen skuuttiköyden päälle, mikä luonnollisesti esti purjeen liikkumisen. Hikihän siinä tuli. Kaikki olisi mennytkin loistavasti ilman tuota "takapuoliköyttä". Kun norppamaisen notkeasti syöksähtelee laidalta toiselle, varoo päätään, vapauttaa yhden köyden ja kiskoo toisesta, on huomattavan ärsyttävää huomata istuvansa liikkumaan tarkoitetun köyden päällä. Onnistunut suoritus - niin lähellä mutta niin kaukana. Takaraivossa tikittänyt sekuntikello ei tainnut helpottaa vyyhdeistä selviytymistä. Laidan yli reippaasti roikkuminen tuntui huomattavasti luonnollisemmalta. Onneksi hyvät neuvot olivat lähellä: "Skuuttiköyden päällä ei kannata istua."

Vesille mieleni tekevi

Ensimmäinen leima norpan purjehduspassissa on nyt siinä, hyväksytystti suoritettu peruskurssi. Viking Amorellalle on turha vielä laittaa hakupapereita mutta kyllä perusteissakin riitti yhdelle viikolle läpikäymistä. Täydet viisi tuntia päivittäin töiden jälkeen oli melkoinen savotta. Mutta saivatpa aivot happea ja uutta työstettävää.
Löysin Kesäpurje Oy:n kurssit netistä tuurilla.Katsoin vain, että kurssit ovat Lauttasaaressa, vapaa paikka löytyi ja koulu on Suomen purjehdusliiton auktorisoima.
Viime viikko oli kyllä yksi parhaista käydyistä tiiviskursseista. Kouluttajat olivat ammattitaitoisia ja mukavia. Opetus oli tiivistä ja osallistavaa heti alusta asti. Turvallisuutta painotettiin jatkuvalla syötöllä ja myös oppimista tarkkailtiin. Mika Piiroiselle ja Jakke Aaltoselle täydet pisteet. Myös muut kurssilaiset tuntuivat todella tyytyväisiä.
Samaan aikaan kouluttautui myös muutama perämies- ja päällikkökurssilainen, jonka "miehistöksi" me peruskurssilaiset pääsimme loppuviikosta. Huomasin, että suomalaiselle tekee hyvää harjoitella "käskyttämistä". Selkeiden ja kuuluvien ohjeiden antaminen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa monelle. Mutiseminen ei ole pelkästään teinien ongelma.
Hetken aikaa päässä kaikuvat vielä knaapit, klyyssit, fokat, vendat ja jiipit melkoisessa pyörityksessä kun aivokapasiteetti työstää lepotilassa opittua. Mutta uskoisin, että kun loma lähenee ja kelit paranevat tulee hinku jollakin tavalla saada köydet käteen ja suunnattua keula kohti uusia seikkailuita. Ehkäpä saan Kuisman houkuteltua viemään minut Viklalla Helsingin edustalle harjoittelemaan nopeaa poistumista Isojen Laivojen reitiltä...Syksyllä voisin ottaa jo järjen käteen ja käydä opettelmassa merimerkit ja navigaation perusteet.
ps. sannalle kiitos kuvasta. :)