Pyhänä biljardia

Pelattiin äidin kanssa tänään biljadia. Tasaista oli, ja leppoisaa. Sivusta seuranneena miehillä tuntuu tunnelma tiivistyvän nopeammin ja tahto voittamiseenkin on astetta kovempi. Peli kääntyi voitokseni muutamalla pallolla. Näin myöhemmin tuli mieleeni, että toivottavasti äitini ei ole niitä vanhempia, jotka aina antavat lastensa voittaa.

Kesäraksalla

Terveisiä kesäraksalta. Olen työharjoittelussa pintakäsittelyl/viimeistelyinjastolla. Tähän mennessä olen saanut kuulla, että raksatyöskentelyssäni kaiken muun voisi melkein korjata paitsi asenteeni, ja että maalamiseni sujuu muuten hyvin mutta, että suti kuluu..

Tänään koettiin myös heti aamusta suurenmoinen hetki kun minut ylennettiin käyttämään aivan oikeita työvälineitä. Vasemmanpuoleisella pensselillä työ sujui heti kolme kertaa nopeammin kuin aloituspäivänä,  ja kun tiedustelin vastaavalta mestarilta, miksen saanut jo heti ensimmäisenä sitä käyttööni, hän vastasi: "En raskinnut antaa." Ihme, että työmailla aikataulut vähän venähtävät.

Toinen lihaksitulemisen änkytys

Monta kertaa syksyllä ja keväällä tuli ajettua Alpo Jaakolan patsaspuiston ohi ja mietittyä että "kesällä sitten". Tänään oli se sitten.
Tämä nykyinen "patsaspuisto" on taiteilijan entinen asuinalue ja hänen vanha veistohuoneensa on paikalle siirretty vanha ruumiinleikkelyhuone. Luonnollisesti.
Vaikka lomailija ei ollut aivan vastaanottamaisillaan vanteen vielä kirstäessä hieman päätä, alueella kävellessä tuli hyvä mieli. "Että joku on nähnyt ja tehnyt". Vahva ilmaisun tarve ja taito. Näkemyksensä mukaan, tai sitä vastaan. Kun taitelija ei ole itse paikalle, ei voi kuin arvailla. " Mitäpä on miettinyt kun on tehnyt Kettinkikonetta, Hevosten sotaanlähtöä, Identtisiä intialaisia tai Toista lihaksitulemisen änkytystä..."
Lapsena muistan karsastaneeni Alpo Jaakolan töitä. Eivät ne tainneet vielä teininäkään avautua. Ne olivat mielestäni jotenkin vääristyneitä, pelottavia tai "vain kummallisia". Jotain on kuitenkin vuosien aikana tapahtunut, koska nyt hänen työnsä saavat minut hymyilemään, tuovat mieleen jotain kaukaista ja kotoista. Pelottavaan sijaan, jotakin tutun turvallista. Loimaan shamaanin näyt. Iloa tuottaa myös se, että omalla kotiseudulla on tarjota jotain tällaista.
Mutta suosittelen. Poiketkaa. Ei siellä koko päivää haahuilla tarvitse. Eikä tarvitse tykätään. Mutta hetkisen voi hengittää. Ei metrilakua, eikä pallomerta. Radio Nova ei soi, eikä kahviosta saa olutta.(eikä siellä muuten kelpaa  sirukortitkaan) Mutta tunne voi tulla, tai ajatus. Sitten voi jatkaa taas matkaa.
Alpo Jaakolan patsaspuisto sijaitsee 9- tien varressa, pääsymaksu 3 euroa, joten hintalaatu-suhteeltaan paikka on kunnossa ja samalla voi saada idean kodin sisustukseen tai vaikka ite-patsaan rakentamiseen omalle pihalle.

Alpo Jaakolan taiteilijakoti Torkville.

Loimaan taidemuseon esittely Alpo Jaakolasta.

Kierrä, hyppää, kierr..eiku ohi..eiku hyp..ohi hyppää..

Sunnuntaina eli pyhänä, niin kuin Loimaalla sanotaan, pääsin pitkästä, pitkästä aikaa agility-radalle. Loimaan koiraharrastajat ovat saaneet hienot sisätilat käyttöönsä vanhalta nahkatehtaalta.(Tosin neljä sataa euroa kuussa kuullostaa järkyttävän kalliilta vuokralta kun harrastustila sijaitsee tosi kaukana kehä III:sen ulkopuolella.)
En ole varma oliko ilo kaikkien puolella. Koira oli innoissaan, samoin minä, mutta koiran kouluttaja/radan rakentaja ei hötkyillyt yhtä paljon innostuksesta kuin me, vaan keskittyi ihmettelemään mikä koko hommassa nyt saattoi olla niin vaikeaa.
No mikäköhän siinä nyt on niin vaikeaa, kun yrittää juosta jonkun perässä, ja pitää muistaa minne piti mennä seuraavaksi, ja mitä reittiä. Samalla pitäisi vielä näyttää elävälle ohjusraketille edes suunnilleen oikeita käsimerkkejä ja tekee koko hommaa ensimmäistä kertaa.
Agility-koira bordercollie Turo oli aivan mahtava, ja kyllä itsellänikin oli huomattavissa harjoituksen aikana selkeä oppimiskäyrä ylöspäin. Hatunnosto norppa-enolle, joka on tehnyt valtavasti työtä harrastaessaan koiriensa kanssa. Vieläpä hallilla mukana ollut Vanha Herra Vito tunki väkisin radalle ja kaikkien kauhuksi kiipesi suoraan A-esteelle. Ihmisen elämässä tämä on verrattavissa suunnilleen siihen, että 90-vuotias seniori hyppäisi varottamatta liaanille.. Mutta minkäs teet, veri vetää radalle ja mukaan on päästävä. Vanha Herra olikin sitten niin liekeissä että olin aivan varma, että tämä viikko meneekin koira-rollaattoria etsiessä.
Sukulaisten kanssa tekeminen on myös hauskaa, niin kuin kaikki tietävät. Sitä vaan voi olla oma itsensä. Olimme juuri viikkoa aikaisemmin keskustelleet siitä miten koiraharrastuksen parissa pitäisi myös muistaa kehua ohjaajaa, eikä aina vain pelkästään koiria, ja sitten palaute minkä minä saan on: "Mikä siinä voi olla niin vaikeeta?". Ei kovinkaan pedagogista.
Mutta niin hauskaa oli, että hieman harmittaa ettei täällä Helsingissä ole koiraa jonka kanssa lajia harrastaa. Tosin Turon kanssa kaikesta tekemisestä jää helposti vääristynyt kuva. Ei tarvita kuin pieni merkki ja kaveri on tekemisessä kuin tekemisessä täydellä innolla mukana. Muistan kyllä vielä ne "vanhat hyvät ajat" kun collie Renni saattoi kesken kilpailuiden ensin pysähtyä, tuijottaa hetken tyhjyyteen ja sitten vain tyynesti poistua radalta.

Punaherkukkaa pakkanen pullolleen

Kesäloma päättyi tänään uskomattomaan punaherukka- ts. punaviinimarja-karkeloon. Tai miksi sitä nyt kutsuisi. Ilo suuresta sadosta yhdistyi niiden aiheuttamiin toimenpiteisiin. Eivät ne marjat itsestään pakkaseen pomppaa. Tovin jos toisenkin siinä sai puuhastella. Kiitos apujoukoille.
Villintyneen Pihan huomassa kasvaa muutama punaherukkapensas. Täysin luonnontilassa. Pensaita ei ole viime vuosina leikattu tai lannoitettu mutta sepäs ei näitä pensaita haittaa. Satoa voi kutsua vaatimattomasti runsaaksi. Tätä punaista c-vitamiinipommia esiintyy Suomessa sekä luonnonvaraisena, että viljeltynä. Jäin pohtimaan kuinkahan monen autioituneen tilan ja talon pihalla tänäkin kesänä jäävät viinimarjapensaat vain lintujen ruuaksi.
Marjojen ja sienten poiminta on kaiken kaikkiaan mukavaa tekemistä. Varsinainen työosuus alkaa kotona. Ensimmäinen pussi, toinen pussi, välillä purkkiin, sitten pitää hakea jo isompaa purkkia ja loppujen lopuksi tuskaista mutinaa: "nää ei lopu ikinä". Joka kerta sama juttu.

Punaherukka-riisiherkku

Punaherukka-vispipuuro

Jäinen punaherukkavaahto

Kuka vie mummosi roskat?

Finlandiahiihdon sijaan lauantai sujui iiseissä merkeissä Loimaalla. Aamupäivällä pitkästä aikaa hevostalleille katsomaan pikkuserkun ratsastustuntia, ja samalla bondaushetki mukana olleen kummitytön kanssa. En tiedä kummasta olisin enemmän huolissani että juttumme ovat niin samalla tasolla. Neiti on vasta 3,5 -vuotias.
Hevostelun jälkeen visiitti isoäidille. Seurasimme naisten hiihtoja ja vaihdoimme kuulumiset. Isoäitinorpalla on tv:n volyymi hallinnassa. Selostuta voi seurata rauhassa jopa toisesta huoneesta..
Seuraavaksi isotätinorpalle. Isotädillä tuli pitkä aikaa hyödyllinen olo. Koska vanhan rouvan hiukset ovat kasvaneet ja hän ei ole päässyt kampaajalle, tarjouduin leikkaamaan hänen hiuksensa. Hän suostuikin ilahtuneena, josta voi jo ymmärtää tilanteen vakavuuden. Kaikki me norppasuvussa tiedämme, etten ole koskaan varsinaisesti loistanut kädentaitoa vaativissa töissä.. Mutta koska olen pari kertaa leikannut Kuisman hiukset, uskaltauiduin tarjoamaan isotädillenikin tätä vaihtoehtoa. Tosin Kuisma haki siinä vain taas extream-kokemusta.
Hiustenleikkaus sujui kuitenkin verrattain hyvin. Rouva on 84 vuotias - ja ihastelin valtaisan paksuja valkoisenharmaita hiuksia. Pitkäkin malli olisi mielestäni sopinut mutta kokemuksesta tiedän, että paksut niskahiukset voivat olla kuumat. Tartuin siis reippaasti saksiin ja kampaan. Eikä mitään suurempaa vahinkoa sattunut. Isotäti pyysi vitsikkäästi Sassoo -mallia ja taisi saada Jassoo -mallin mutta leikkaaja ja asiakas olivat tyytyväisiä.
Miksei hiustenleikkuuta voi opettaa koulussa? Siis perusteita. En tarkoita, että jokaisen pitäisi osata leikata hiukset ja parturikampaaja on turha ammatti, päinvastoin. Mutta perustasoitus olisi hyvä perustaito, jonka voisi valita vaikka vapaavalintaisena kurssina yläasteella.
Toinen juttu on roskat. Nappasimme äitinorpan kanssa isotädin roskapussin lähtiessämme ja yrittäessäni kiskoa kerrostalon metalliroskiksen kantta auki, mietin että miten kaikki muut vanhukset saavat roskansa vietyä? Kerrostalojen roskasäiliöt ovat korkeita ja niiden avaaminen hieman heiveröisemmälle on mahdotonta. Kuka vie muitten vanhusten roskat kerrostaloissa?