Sitä pääsiäistä!

Pääsiäiseksi ei ole mitään ohjelmaa. Paitsi remonttia. Tai edes sen alkuunsaattamista, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Meinaamista ja jahkailua. Siitä on hyvä pääsiäinen tehty.
Nauttikaa ihmiset vapaapäivistä. Muistakaa hengittää. Hyvää Pääsiäistä!

Ihmisten välinen kuilu

Tunti Belgian iskun jälkeen sain viestiä fb:n kautta, että "Yllättikö, että iskijä huuteli arabiaa?". En ymmärtänyt kommenttia tai pointtia mutta vastasin, että ei yllättänyt. Enkä ymmärrä vieläkään. Tuota saamaani kommenttia. Miksi minulle?
Ilmeisesti hesari ei ollut heti kertonut, että kentällä oli kuulunut arabiankielistä huutoa ennen räjähdystä ja tämä harmitti. Itse olin viestin tullessa koiran kanssa silmälääkärissä niin en osannut ottaa tähän kantaa mitään. Samaan hengenvetoon tuli seuraavassa viestissä myös harmitus "viime sunnuntain kommentoinnista" sekä "hesarin mykkäsen kolumnista", joka  sai kuulemma veren kiehumaan.  Näistäkin olin minuutin verran pihalla mutta arvelin, että viitattiin perusuomalaisen poliitikon virpomiskommenttiin sekä sen jälkeiseen Pekka Mykkäsen kolumniin siitä miten suomalaiset ovat sairastuneet rasismiin.
Se, miten minä, Bryssel, Hesari ja nämä tapahtumat liittyivät yhteen - en ole varma.

Lyhyesti nyt vain toistan; Se, että auttaa eri väristä ihmistä, ei tarkoita, ettteikö auta myös oman väristä. Jos kerää pakolaislapsille kenkiä, ei sulje pois, etteikö voi kerätä seuraavalla viikolla polkupyöriä "oman maan lapsille." Lapset ovat lapsia. Ja jos auttaa omasta kotimaastaan sotaa paenneita ihmisiä, ei sekään tarkoita, etteikö voisi suhtautua kriittisesti tai huolestuneesti meneillään olevaan maailmantilanteeseen. 

"Ihmisten välinen kuilu kuulemma syvenee."  Ei se syvene, jos itse emme anna sen syventyä. Tähän auttaa keskusteleminen ja oman kuuntelun ajoittainen tarkistaminen.
 Maailma on hullu. Koitetaan me edes pitää järki päässä ja valoa omassa tunnelissa. 

Ihmiseltä ihmiselle

Tänään kaupunkiimme saapuu kaksi pakolaisperhettä. Kolmas ilmeisesti sairastui, ja pääsevät matkaan vasta viikkojen kuluttua. Perheet eivät ole turvapaikanhakijoita, vaan he tulevat jäämään kaupunkimme tavallisiksi asukkaiksi. Kaikki nyt saapuvat perheet ovat lapsiperheitä.
Tulijat saavat asunnon kaupungin vuokrataloista. Ei uusimmista. Kaluisteita ei ole kuin ruokapöytä, ei edes sänkyjä. Perheille halutaan antaa mahdollisuus itse valita oman kotinsa kalusteet ja rakentaa oma pesänsä tavara kerrallaan.
Näitä tyhjiä huoneita mietin kun illalla tulin tukiryhmän tapaamisesta syyspimeässä kotiin. Nopeasti langennut illan valottomuus sai  miettimään minkälaista on saapua vieraaseen maahan, outoon kaupunkiin ja jäädä perheen kanssa autioon asuntoon.  Asuinnoissa ei ole edes mattoja. Ymmärrän pointin hyvin mutta silti mietin, minkälaista on mennä pelkälle patjalle nukkumaan tyhjyyttä kaikuvassa kodissa. Minkälainen muisto jää saapumisesta ja  ensimmäisestä yöstä Suomessa?
Olen tukiverkostossa apurina ja päivystän tämän ensimmäisen viikonlopun, jos perheille tulee yllättäviä tarpeita. Koska useammalla meistä ei tässä vaiheessa ole sen suurempaa roolia ole, niin ajattelimme, että ruualla voi toivottaa ihmiset tervetulleeksi. Ainakin se on toisen ihmisen tekemää ja antaa kuvan, että sinua on ajateltu. Pitkän lennon ja bussinmatkan jälkeen perheet ovat varmasti uupuneita, ja ainakin lapsille pitää nopeasti saada ruokaa.
Kaivoin esiin suurimman kattilamme ja keitin kahden perheen verran tomaattilinssikeittoa, jonka maustoin jeeralla. Se on ollut lempikeittojamme syksyisin ja suhteellisen tunnistettava myös raaka-aineiltaan. Ei liian outoa, eikä erikoista. Helposti säilyvää ja lämmitettävää. Jälkiruuaksi leivoin sydänvuokiin kakut. Hieman hikoilutti vähäiset kondiittorintaitoni mutta sinnikkäästi päätin selvitä. Kuorrutukseen tarvittava tomusokeri olikin vaniilinisokeria ja päällysteeseen käytin luovasti turkkilaistajugurttia. Lopputuloksina kakut näyttivät lähinnä ekaluokkalaisen kyhäämiltä mutta toivottavasti maku ja ajatus korvaavat ulkonäköä. Ainakin ne oli tehty lämpimin ajatuksin toiselta ihmiseltä toiselle. Toivon, että näillä perheillä alkaa Suomessa uusi, rauhanajan elämä ja pääsevät täällä uuteen, parempaan alkuun. 

Ruokaa kupongilla

Tänään katsoin taas kerran isoäitini ruokakuponkeja.Itseasiassa Valtion yleisostokorttia. Vuodelta 1949. Päätin kehystää ne, koska niiden näkeminen muistuttaa siitä kaikesta runsaudesta mitä ympärillä on.  Samaan aikaan se muistuttaa siitä miten erilaisessa maailmassa omat läheiset ihmiset ovat eläneet. "Siis näilläkö te haitte ruokaa?"  
Myös rikkaille kaupunkilaislle myytiin voita ja lihaa. Itseasiassa suora lainaus taisi olla: rikkaille turkulaisille kaupunkilaisille. Matka tuolta pienestä pirtistä ja pieneltä navetalta on vain ollut todella pitkä Turkuun. Kehys on matkalla keittiön seinälle. Ettei vain vahingossakaan tule ääneen sanottua "ettei ole mitään ruokaa."

Mitäs nyt?

Voi ihmettä, tätäkö se maailmanloppu tiesi; että menee 39 vuotiaana nukkumaan, ja seuraavana aamuna herää nelikymppisenä? Mitäs nyt?
Tarkoittaako tämä, että ruuhkavuodet ovat ohi, vai oliko niitä edes koskaan? Nyt on vihdoinkin aika ymmärtää, että jokin osa elämänkirjosta on auttamattomasti ohi ja jokin "ehtoopuoleisempi aika on jo alkanut, tovi sitten"?
Viitisen vuotta sitten sain toisela kauris-ystävältäni lahjaksi nämä kynttilät. Tähän päivään ne sopivat loistavasti. Yksi pää, jokaista vuosikymmentä kohti. Ehkä niitä on vielä toinen samanlainen rykelmä tulossa.

Hyvä ettei se ole totta

Kirjoitin jonkin aikaa sitten siitä, mitlä "Enkeli-Elisan tapaus" minusta tuntui. Tuntemuksieni tarkka kuvailu ontui mutta huomasin, että hieman harmitti ja ärsytti. Tapaus myös vaivasi ja putkahti mieleen useammankin kerran pitkin viikkoa.
Sitten Joku antoi arvokasta aikaansa ja kommentoi erittäin tarkasti ja pitkään ajatuksiaan asiasta. Olin jälleen iloinen sekä kiitollinen siitä, että blogien kirjoittaminen on mahdollista ja näin olleen myös vastakaikuna palautteen saaminen. Jos et tätä Jokun(Jonkun?) kirjoittamaa analyysia vielä lukenut, lue ihmeessä; löydät sen täältä.
Palaamatta vielä alkuperäiseen kysymykseen, pureskelen hetkisen klassista "Miltäs nyt tuntuu?" kysymystä. Kun kuulin uutisista että poliisi lopettaa rikostutkinnan eikä ole aihetta epäillä että kirjailija on syyllistynyt petokseen, ei tuntunut oikein miltään. Toisaalta, ei minua Minttu Vettenterän kirja hetkauttanut puoleen eikä toiseen, etenkään kun takakanteen oli  lisätty tuo fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan..Minua häiritsi se, että 40 000 osallistui antamaan tukensa "Elisalle, Miksulle ja Riikalle", jotka ovatkin keksittyjä hahmoja. Olkootkin "tuen antaminen" vain napin klikkaamista internetissä mutta se ei tarkoita, etteikö monien ihmisten myötätunto ja ajatukset olisi olleet näiden kuvitteellisten ihmisten mukana. 

Ehkä asian pohtimista hankaloitti se, että yleensäkin ihmisen itsemurha on niin suuri ja musertavan surullinen asia yhteiskunnassamme, että kaikkeen siihen liittyvään herkästi suhtautuu tunteella.  Ja miksei suhtautuisi? Mitä järjellä pohdittavaa on siinä, etteivät tyttömme usko tulevaisuuteen vaan mielummin päättävät elämänsä kuin jatkavat sitä.

 Joku on kylläkin siinä oikeassa, että tässäkin tapauksessa olisi tärkeämpää kiinnittää huomio ilmiöön. Ehkä pelkäänkin, että tällaiset tapaukset vievät huomiota itse ilmiöltä. Muutenkin on vaikeaa saada ihmisiä toimimaan asioiden puolesta. Meidän pitäisi pystyä konkreettisesti suojelemaan lapsiamme ja nuoriamme niin, ettei heidän tarvitsi omasta tahdostaan luopua elämästään.

Minä en usko, että Enkeli-Elisa oli olemassa. En usko "Miksuun" enkä "Riikaan". Minttiksen blogi on poistettu, samoin Enkeli-Elisan facebook-ryhmä. Uskon, että kirjailijalle tuli paha virhearvio ja se imaisi mukanaan. Kun sitten homma karkasi käsistä, alkoi ahdistaa. Nyt koko tarina on muuttunut "fiktiiviseksi tarinaksi". Minttu Vettenterä on tilittänyt facebookissa viime kuun lopulla kuinka hän vain haluaisi olla edelleen se erakkomainen kirjailija joka muumipappamaisesti kirjoittaa tornissaan ja miten hän on edelleen kuin liian sinisilmäinen pieni lapsi, joka nyt saa paskaa niskaansa.
I rest my case.