Johan pompsahti!

Olen yrittänyt viime vuosina käydä säännöllisesti luovuttamassa verta. Se vain on helppo ja vaivaton tapa auttaa ja saa tunteen itselleen, että on kannattanut herätä sinäkin päivänä. Paino sanalla yrittänyt siksi, että kaksi edellistä kertaa olen saanut passituksen kotiin. Liian alhainen hemoglobiini. Siinäpä sitten olen järsinyt omenaa ja katsellut sivusta kun paremmat ihmiset ovat luovuttaneet.
En odottanut liikaa tältäkään kerralta. Olin varma, että sama tuomio tulisi nytkin. Talvella on muka vaikea pitää ruokavaliota terveellisenä, eikä olokaan kaamoksen keskellä ole aina niin rautainen. Mutta toisin kävi. Hemoglobiini oli pompsahtanut lukemiin 132. Tiedä sitten onko viime aikoina nautitulla Saskatoon-jauheella ollut vaikutusta. Saskatoon marjajauheessahan juuri rautapitoisuus on huippua.
Henkilökuntakin on jälleen kerran superystävällistä. Joka ikinen kerta tulee mieleen, että "kaikkien pitäisi käydä täällä koska ihmiset ovat niin ystävällisiä ja veri on sitä tarvitseville kultaakin kalliimpaa."
Kannattaa vaikka haastaa kaveri mukaan - luovutuksen jälkeen voi käydä vaikka hyvin ansaitulla pizzalla - tai vaikkapa vain vaihtaa kuulumisia Veripalvelun tiloissa mehulasin äärellä.

Punaisen Ristin Veripalveluun tästä

Ruokaa puuhellalla

Sähköhella pysyi eilen hiljaa ja hylättynä. Keittiön ollessa tavallista viileämpi, piti laittaa puuhellaan tuli ja samalla hyötykäyttää vapautuvaa lämpöenergiaa ruuanlaittoon.
Siinnä kumartuneena pehmeän lämmön ylle, tuli hieman epätodellinen olo. Sellainen mökkimäinen ja rauhallinen. Nälkä oli tietysti yhtä kova kuin normaalinakin myöhäisiltana mutta tekeminen oli erilaista. Samaan aikaan seuraavan päivän ruoka hautui hellan toisella puolella. Erittäin Marttamaista.
Puuhellan lämpöä ei niin vain säädelläkään.  Ei ole nappia mistä vääntää lämpöä pienemmälle tai suuremmalle vaan lämmön säätäjänä toimii kokki nostamalla keitoksen joko kokonaan pois valurautapinnalta tai yrittämällä löytää hieman viileämpää kulmaa alustalta. Lisää lämpöä taas saa lisämällä luukusta puuta.
Olin sitä mieltä, että ruuasta tuli parempaa kuin se olisi ollut sähköhellalla laitettuna. Ruuassa maistui siis tekijän tunnetila, ei niinkään varsinainen keittotason vaikutus. Mutta järkeä siinä oli. Samalla kun muutenkin piti nopeasti saada lämpöä, valmistui ruoka ja koska tottumattoman piti päivystää ruuan lähellä, lämpeni samalla tekijäkin.
Suuri mysteeri on vielä puuhellan uunipuoli. Se on ensinnäkin pieni, enkä vielä ole hoksannut miten sen oikeasti saa kuumaksi ja pidettyä kuumana. Ehkä pyydän konsultin paikalle neuvonpitoon. 

Lobatessa loiskuu?

Uutisiin on viime päivinä noussut lobbaus, eli vaikuttajaviestintä eli käytäväpolitikointi - tai miten sitä nyt haluaa kutsua.  Oikeusoppineelta on kysytty, että onko huolestuttavaa, että politiikassa työskennelleet henkilöt siirtyvät suoraan yrityksiin, eikä asiasta uutista olisi saanut,  jos oikeusoppinut ei siitä olisi huolissaan. Avuksi ehdotettiin karenssia, toimikuntaa ja lupamenettelyä. (tässä vaiheessa oli enää vaikea pysytellä hereillä) Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että pelkästään politiikassa mukana olleiden henkilöiden pitäisi vähintäänkin käydä työharjottelussa yrityspuolella ja päin vastoin. Kumallakin puolella tarvitaan ihmisiä, jotka näkisivät kokonaiskuvan vähän laajemmin.
 Mitä tulee varsinaiseen lobbaukseen, poliittisten päättäjien on tehtävä päätöksensä saatavalla olevan tiedon perusteella. Tätä tietoa he saavat eri lähteistä, enemmän ja vähemmän tiivistettynä. Ammattilaislobbari pystyy tiivistämään tietoa, hän pystyy tarjoamaan sen oikealle kohderyhmälle ja yhdistämään asian. Päätöksenteko prosessi on hänelle myös tuttu, joten hän osaa ehdottaa viestin välittämiseen päättäjälle oikeaa aikaa ja oikeaa tapaa.
Päättäjiin on aina haluttu vaikuttaa ja päättäjiin on aina myös vaikutettu. Myös ns. edunvalvojia on ollut niin kauan kuin ollut asioista päättäjiäkin. Melkeinpä pidän tästä uudesta tavasta enemmän kuin perinteisistä metsästys- ja saunaseuroista tai syntymäpäiväjuhlien kustantamisista.
 Enemmän olisin huolissani, jos poliittisiin päättäjiin ei yritettäisi vaikuttaa, eikä kukaan vaivautuisi tuottamaan heille tietoa. Lopullinen vastuu on päättäjällä ja valta kansalla.


Asiasta muualla:

SK:n artikkeli

Yle1 Kristiina Helenius

Blogi, Junger: Hyvä, paha, lobbari

Blogi, Pakarinen: Me ollaan lobbareita kaikki

Kitara - taivas ja tähdet?

Joululahjaksi tuli kitara. Oikea kitara. Kyllä, sellainen mitä soitetaan. Lahjan antaja taisi vähän naurahtaa mutistessaan, jotakin "niin musikaalisesta ihmisestä."
Yllätys se ainakin oli. En olisi ikimaailmassa arvannut, että saan joululahjaksi kitaran. Todennäköisyyttä on mielessäni vähentänyt vielä se, että kaikki tietävät minun olevan..hmm..kröhöm..musikaalisesti haasteellinen.. Laulunumeroni taisi olla koulussa kuutosta tai säälistä seiskaa, enkä myöskään ole ollut jonon alkupäässä, kun rytmitajua on jaettu.
Mutta nyt minulla on ikioma kitara millä soittaa. Ohjevihkonenkin tuli mukana. Yritin sitä pari sivua tankata. En pysynyt kärryillä.
Olin kuulemma yli parikymmentä vuotta sitten sanonut, että olisi hauska oppia soittamaan kitaraa. Tälloin minulle on varmaan vastattu ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi, enkä osaisi soittaa koska en ole musikaalinen. Nyt sitten tämä toive oli ilmeisesti muistunut mieleen ja konkretisoitunut lahjaksi. Ongelmana vain on se, että näiden vuosien aikana se omat taidot ja vähäiset lahjat ovat hyvinkin konkretisoituneet. En ole lainkaan varma, että edes erittäin taitavan opettajan avulla saisin taiottua kitaran lisäksi ylleni taivaan ja tähdet, niin kuin Eppu Normaali aikoinaan.

Iloa ja valoa!

Viettäkäähän ihmiset mukavia vapaapäiviä ja tehdään yhdessä ensi vuodesta entistä hienompi! <3 br="">

Piparilla töihin!

Viime tiistaina matkahuolto tarjosi hauskan mahdollisuuden vaihtaa pipari matkalippuun! Vähän pipariksihan homma meni siltä osin, että kampanja ylitti odotukset ja kaikki halukkaat eivät saaneet ilmaista lippua. Idea oli kuitenkin sympaattinen ja toi hauskan lisän monen työmatkalaisen arkiaamuun. Oli siinä sumplimista kun yritti päästä pipari ehjänä perille asti.
Omasta tuotoksestani ei tullut kovinkaan hehkeä(yllä). Yllättävän vaikea saada kuorrutuksesta siistiä harjoittelematta. Onneksi muutama taidokkaampi matkustaja oli nähnyt vaivaa ja tehneet hienot pipariliput vielä jouluntoivotuksineen(alla). Varmasti oli mukava aamu olla töissä myös Matkahuollon tiskin takana.

Kaikki valmista?

Joko on lahjat paketissa, koti siivottu ja viimeinen kauppalista huomiselle tehty? Huomisen jälkeenhän sitä jo hiljennytään jo juhlan odotukseen, soitellaan joululevyjä ja virittäydytään tunnelmaan. 
Kortteja kyllä tuli ostettua. Nipullinen. Osa lähti Lontoon lentokentältä postiin..osa taas jäi itselle matkamuistoksi kassiin. Edellisvuotinen joulumerkkiarkki löytyy korkkaamattomana piironginlaatikosta..mutta voihan ne sitten postittaa aina  e n s i  vuonna.
Maailma pitää aina saada valmiiksi ennen joulua. Kaikenlaista on. Töissä ja vapaalla. Kaikki samaan aikaan. Joulumarkkinoilla sentään tuli käytyä. Mukaan lähti suolakurkkua ja sieniä. Ei kovin jouluista mutta hyvää. Yritin juuri myös kuunnella joululauluja Spotifystä. Ei onnistunut - vielä.
Kaikki on siis mukavasti kesken mutta tuleehan se joulu joka tapauksessa. Olipa valmis tai ei. Kaikille mukavaa loppuvaa vuotta ja rentoa mieltä vapaa päivien odotukseen. Täällä jännitetään säilyykö The Joulunalle tänä vuonna ehjänä juhlapyhien yli.

Lontoo kutsuu

Kesälomaa oli pari viikkoa. Näin joulukuun alussa se alkaa tuntua. Pää alkaa painaa. Niinnpä piti ottaa pari vapaapäivää ja edullinen majoitus Lontoosta. Tähän aikaan vuodesta pitäisi tosin päästä valoon, ei niinkään välttämättä aurinkoon mutta sillä mennään mitä on.
Lontoossa on tarjolla uusia ja vanhoja ystäviä. Vanhat ystävät on parinkymmenen vuoden takaa ja uudempien kanssa ei taida olla vielä parikaan vuotta tuttuutta täynnä.

Jää helisi, ritisi ja ratisi

Aurinkoa ja tuulta

Marraskuun pitäisi olla harmaata ja pimeää. Nyt ollaan jo yli puolen välin kuuta mutta sunnuntai oli täynnä aurinkoa. Täydellinen sää saaripatikoinnille. Ehkä "hivenen" tuulinen mutta huppu päässä siitäkin selvittiin. Reitti ei ollut aiemmin tuttu mutta kun sinnikkäästi jatkoi vain kävelyään, osui mukavalle laavulle. Tunnin patikoinnin jälkeen oli hyvä haaveilla eväistä, joita olisi voinut siellä nauttia, jos olisi etukäteen tiennyt laavulle päätyvänsä.

Enemmän happea

Viime viikolla kysyttiin sekä kotona, että töissä onko kaikki hyvin? Ei tarvinnut olla kummoinenkaan Einstein, jotta pystyi päättelemään, että ilmeisesti jokin naamassa ei ollut hehkeimmillään. Minkäs teet, kasvoistahan sen näkee, kun päivät lyhenee ja illat pimenee.
Kotiuduttuani työviikon jälkeen perjantaina, otin ison lasin vettä ja lähdin Vaihto-oppilaamme kanssa tavallista pidemmälle lenkille. (Vaihto-oppilas oli muuten esillä viime viikonlopun Ilonassa ja IL:n netti-TV:ssä. ) Näinkin nuorta ihmistä ei voi väsyttää muu kuin liika istuminen ja hapen puute. Vettä tarvitsee aina.
Lisätäkseni happea viikonloppuun ajelin aivan vieraan ihmisen luokse ratsastamaan. Matkalla mietin, kuinka hienoa on, että elämässä voi kommunikoida täysin vieraiden ihmisten kanssa ja lapsena opittu taito kantaa vielä aikuisenakin. Eikä parempaa ulkoilua olisi voinut toivonut. Aurinko paistoi, reitti sivusi järvenrantaa ja taivas oli kirkkaan sininen.

Vaihto-oppilas ja groopie IL Ilona.

Seuraava kerta sovittiin jo ensi lauantaiksi.

Tanssia, tanssia, tanssia!

Helsingin dance company juhlisti eilen ja edellispäivänä 40 -vuotista taivaltaan juhlagaalalla. Gaala järjestettiin Helsingin kaupunginteatterin isolla lavalla ja ilmassa oli suuren urh..taiteilijajuhlan tuntua.
Iltaan oli kerätty esityksiä ja videotervehdyksiä entisiltä taiteellisiltajohtajilta. Se oli hieno läpileikkaus. Mukana oli huumoria, haikeutta, yhteisöllisyyttä - ja ymmärrys siitä, ettei mikään jää paikoilleen. Niin kuin elämä, tanssikin on koko ajan liikkeessä.
Illan huipennus oli Jorma Uotisen koreografia teoksesta Ballet Pathique, jonka alkuperäiskokoonpano esitti höystettynä taiteellisella johtajallaan. Esitys oli huima. Jos on kova jätkä, voi pitää hamettakin.  Ensimmäisestä kertaa esitys oli ensi-illassa 24 vuotta sitten.  Välillä sai nauraa ääneen, välillä taas täytyi pidettää hengitystään pelkästä ihailusta.
Taputimme seisaaltaamme. Hakkasin käsiäni niin, etten enää jaksanut. Tanssiessa ihminen antaa oman kehonsa kommunikoinnin välineeksi. Se on hyvin paljasta mutta antoisaa. Ilta hymyilytti vielä pitkään ja muistutti kuinka tanssienkin huippuammattilaiset pystyvät välittämään asioita toisille ihmisille. Lisää tätä! 

Viesti parinkymmenen vuoden takaa

Sain tänään facebook-viestin, jossa nuori kaunotar kysyi, mitä tuumisin, jos hän tulisi käymään Suomessa. On parhaillaan Pariisissa mutta alunperin polkumme ovat kohdanneet ison meren tuolla puolen, amerikan itärannikolla.  Ilahduin ehdotuksesta ja laitoin vastaukseeni vielä pari huutomerkkiä innostukseni tueksi vaikka yleisesti olen sitä mieltä, että yksikin riittää.
Olemme viimeksi nähneet parikymmentävuotta sitten. Silloin tyttönen on loogisesti kasvanut nuoreksi naiseksi. Minä tietenkään en ole muuttunut yhtään. Kannatti herätä tänäänkin.

Törmäillään

Viikonloppu sujahti kotikonnuilla Loimaalla. Täsmäiskulla tuli nähtyä niin kummityttöä, isoäitiä kuin äitiäkin. Bonuksena eno antoi kauneusvoiteen vanhenevalle ja energiaa tarvitsevalle iholle, mistä tulikin mieleen, että kyllä perhe on paras.
Isäpuoli-norppa oli hankkinut huonekalujen kuninkaan. Biljardipöydän. Kun 40-vuotiaana pelaa äitiään vastaan 8-palloa, tulee helposti epätodellinen olo. Sen jälkeen kirkastuu ajatus, että "tällainen pitäisi saada kotiinkin." Nykyisellä tv-tarjonnalla tuohan on jo kehittävää tekemistä.
Isoäiti-norppa tuntui olevan hyvässä vedossa vaikka ikää jo onkin ja näkö haastaa. Koekäytössä oli uusi äänikirjojen kuuntelulaite. Loistava vehje. Lyhyessä ajassa kirjoja on ilmeisesti mennyt lähemmäs kolmeakymmentä ja kiitosta tuli muun muassa valikoiman laajuudesta. Ville Virtasen uusin oli kuulemma vähän tylsä, Sofi Oksasen uusinkaan ei sykähdyttänyt, vaikka kyllä kuuntelijalle oli selvinnyt, että saksalaiset ne kyyhkyt söivät mutta Kalle Isokallion Aunen ketjureaktio oli ihan viihdyttävä. Ihmiselle, joka on lukenut paljon, eikä pysty enää seuraamaan televisiota, tällainen palvelu vaikuttaa elämänlaatuun. Kerrankin kysyntä ja tarjonta kohtasi.
Lähtiessäni isoäidiltä huikkasin, että "Nähdään!" Johon isoäiti huikkasi takaisin, että "..ja jos ei nähdä, niin törmäillään!"

Daisy-soitin ja julkaisut 

Näkemistä auttavat apuvälineet täällä

Lisätietoa näköpalveluista täältä

Huomiota ja vastine

Sain viime viikolla kyseenalaisen kunnian tulla mainituksi nimeltä paikallislehden tekstiviestipalstalla. Kyse oli tietysti kunnallisesta päätöksenteosta. Kahta muuta ja minua syytettiin takin käännöstä. Vihjaisu oli sen verran epäselvä, etten tänäkään päivänä ole aivan varma mitä viestittäjä tarkoitti, eikä kuulemma kaikki muutkaan lautakunnan jäsenet mutta kirjoitin aiheesta lyhyen vastineen, jonka ystävällisesti lehtemme myös julkaisi. Kyse oli siis lautakuntaäänestyksestä ja julkisen liikenteen järjestämisestä.
Tyhjästä on paha nyhjästä. Kunnat ympäri Suomea ovat siinä tilanteessa, että rahaa ei ole, ja jos on, niin sekin on velaksi otettua. Siinä tilanteessa ei paljon alennuksiksi muututa. Yhtä hauskaa oli olla päättämässä oman työmatkalipun hinnan korottamisesta - minkäs teet - parempi sekin kuin, että ensi vuonna tilanne on vielä huonompi.
Vastoin perisuomalaisia tapoja sain myös palautetta, tosin vain parilta ihmiseltä, mutta kun odottaa haukkuja, on kaksin verran iloisempi myönteisestä palautteesta. Mistä tulikin mieleeni, että hyvänen aika, antakaa positiivista palautetta niin kotona kuin töissä tai koulussa tai harrastuksissa - se tulee varmasti kymmenkertaisena takaisin.

Teatteri tekee syksyn - Eila, Rampe ja Suolaparta

Syksyn alkaessa koen usein kulttuurinnälkää. Mitä vähemmän valoa ja huonompi ilma, sitä mukavampaa istuutua pehmeälle tuolille lämpimään saliin nauttimaan kulloisistakin lavalle nousevista maisemista.
Eilen ei vielä keleissä ollut moittimista mutta pääsin katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin komediaa; Eila, Rampe ja Suolaparta. Olin utelias. Ensinnäkin en ole käynyt Arena-lavan esityksissä vielä ja komedia on aina vaikea laji.
Sinikka Nopolan tekstit ovat minulle etäisesti tuttuja. Tiesin, että manse-tyyppisellä huumorilla mennään ja meininki on  maanläheistä ja ehkäpä arkista ilottelua.
Esitys oli kyllä hauska ja nauratti useasti ihan ääneen. Luulenpa, että siitä tulee pikkujoulujen aikaan monelle ykkösvaihtoehto. Juonessa ja asetelmassa ei ole mitään liian monimutkaista tai kikkailevaa, pikemminkin katsojan on lupa rauhassa nauttia sympaattisten hahmojen hässäköinnistä. Parituntinen vilahtaa ohi nopeasti, ja sen aikana saa nauraa niin itselleen kuin lavan tapahtumillekin. Heidi Herala tekee roolinsa Eilana vahvan ammattilaisen osaamisella, eikä Pertti Koivula jää toiseksi. Kumpaakin seuraa mielellään.

Nopolan teksti ei päästä meitä suomalaisia vähällä. Lavan hahmoista voi löytää itseään, vanhempiaan tai vaikka naapurin hienompaa rouvaa. Pääasia kuitenkin, etteivät kulissit romahda.

Ennen teatteria kävimme syömässä viereisessä Cafe Talossa. Paikka näyttää ennemminkin baarilta kuin ravintolalta mutta ruoka oli jopa yllättävän hyvää. Vegeburgeri oli maustettu ja tarjoiltiin tulisen majoneesin kera ja ystäväni syömä lohipastrami wardolfinsalaatin kera maistui kuulemma myös. Pisteet myös siitä, että kummatkin annokset oli asteltu astetta perusmättöä paremmin. Tulee varmasti testattua toistekin.Kaiken kaikkiaan tunnelma oli esityksen jälkeen virkistynyt. Sehän se teatterissa onkin hienoa.  Ei siitä menemisestä kannata "tehräny niin suurta numeroo".

Sain ohjeet

"Kippari pidä ruori suunnassa
Yöllä tähtien suuntaan
Päivällä auringosta poispäin
Pilvisellä mielen muutoksissa
Aina valmistautuen muutoksiin
tuulien muuttuessa "

Kiitos Kauko, yritän tämän mukaan navigoida parhaan kykyni mukaan. Ehkä taito karttuu ajan myötä. 

Karvaton koiran

Kävin nypityttämässä vaihto-oppilaamme pari päivää sitten. Koska en ole aiemmin ollut tämän rodun "omistaja" niin minulla ei ole aavistuskaan miten koiraa "nypitään". Harjannut olen, joskus pessytkin mutta kaikki rodut, jotka olen tavannut, on jäänyt nyppimättä.
Paikka missä kävin oli ystävälliset ja selkeästi koirasuuntautuneet työntekijät. Jäin istumaan ja seuraamaan operaatiota. Nopeasti se käy, kun sen osaa. Vaihto-oppilas ei ollut moksiskaan. Huomasi kuulemma, että yksilö oli asunut ensimmäset vuotensa kasvattajalla. Ne koirat tottuvat pienestä asti nyppimiseen, puunaamiseen ja muuhun hoitamiseen, kun taas yksilö, joka kerran vuodessa pakotetaan siistittäväksi -venkoilee minkä kerkee ja hyvässä lykyssä hädissään vielä puree. Ei ole yksi, eikä kaksi koiraa, jotka viedään trimmattavaksi kuonokopan kanssa. Ihmiset tuovat koiriaan siistittäväksi myös uskomattomassa kunnossa. On todella suloisia rotuja, joiden turkkia pitäisi jatkuvasti hoitaa ja harjata - mutta omistaja ei viitsi - niin sitten trimmattavaksi tuodaan joka kerta takku kasa, jonka kanssa ei voida muuta kuin leikata turkki pois. Meillä valitetaan, että Suomi on holhousyhteiskunta, ja että kaikkea valvotaan mutta jos ihmiset eivät edes hoida eläimiään, niin tuntuu toisinaan, että sitä valvontaa pitäisi lisätä - ei vähäntää.

Seinien lehmät

Poikkean usein Turku-Hämeenlinna tieltä pienemmälle tielle, joka vie Somerolle. Tämän tien varressa sijaitsee suuri navetta- tai muu maatilarakennus, jonka seinässä on tanssivia lehmiä. Aina nämä lehmät nähdessäni minua hymyilyttää ja mietin, kukakohan nuo lehmät on tehnyt ja miten ajatus niistä on syntynyt? Hyvä kuitenkin, että on.

Kansien väliin valmista

Kirjoituspiirillä, johon olen täällä "uudella paikkakunnalla" päässyt osallistumaan, on keskiviikkona  kirjoituskokoelmamme julkaisutilaisuus. Kirjoituskokoelma on syntynyt yhteisen puurtamisen tuloksena. Olemme joka toinen maanantai kokoontuneet kirjaston ryhmätilaan lukemaan kirjoituksiamme ja kommentoimaan toisten. Välillä aiheet ovat olleet annettuja, useinmiten tapaamisiin on tultu niiden kirjoitusten kanssa, mitä on syntynyt. Nämä tapaamiset ovat olleet innostavia ja opettavaisia mutta paljon niihin on liittynyt omalta kohdaltani vain pelkästään läsnäoloa. Aktiivista läsnäoloa.
Ylihuomenna järjestämme tilaisuuden, jossa luemme tekstejämme ja toivottavasti saamme myös muutaman kokoelmakirjasen eteenpäin maailmalle muidenkin luettavaksi. Tuntuu erikoiselta. Jotain konkreettista on syntynyt ja kirjan voi joku halutessaan lainata vaikka kirjastosta.
Huomisessa paikallislehdessämme on arvostelu. Olen utelias toimittajan tekstin suhteen. Häneltä sain myös hyvän runon aiheen; Kiukkuinen laama. (anteeksi, mutta käytöksesi oli epäkohteliasta)