Pyörillä paikkarin torpalla

No niin. Olisiko se yksi Eläköön -huuto kohtuudelle? "Eläköön!"(kerrankin saa käyttää huutomerkkiä oikeassa paikassa)

Tuli lähdettyä kesäiselle pyöräretkelle. Se oli niitä "talvella aina mietin, että olisi kiva xxxx" ja hoksasin, että nyt se on sitten mentävä jos meinaa mennä. Idea hyvä, samoin toimeenpano - ehkä toteutuksen suhteen hieman vähempikin olisi riittänyt. Elias Lönnrotin kotimökille lähtöpisteestä kertyi yhteensä 48 kilometriä. Reitillä oli mäki jo toinenkin.
Määränpäänä oli siis Paikkarin torppa ja taukopaikkana Sammatin kievari. Kummassakaan en ole häpeäkseni käynyt aiemmin. Ja osuihan reitin varrelle vielä Miinan mökkikin, joka oli Elias Lönnrotin veljentyttären Wilhelminan asuintalo vuodelta 1860.
Pyöräily sujui kuntotasoon nähden yllättävän hyvin vaikka menomatkalla aprikoin, että milläköhän välineellä paluu sujuu. Vastaan tuli onneksi linjamobiileita ja henkisesti paninkin merkille useammankin pysäkin paikan. Ihan vain varmuuden vuoksi. Älkää antako tuon yllättävän hyvin hämätä. Se tarkoittaa siis sitä, että keuhkoissa poltti, vauhti loppui kesken jyrkempien mäkien ja välillä pää tuntui paistuvan kypärässä. Mutta matka jatkui.
Perillä Sammatin kievarin lounas hupeni alas ennätysvauhtia. Kohtuus unohtui kuntoilijalta tässäkin vaiheessa ja Merenneitolaatikkoa tuli lapattua suuhun ennenmmän kuin tarpeen. Paljon ei enää paukkuja pohkeista löytynyt. Jälkeenpäin oli hyvä miettiä, että matkalla olisi voinut haukata niistä energiapatukoita mitä mukana oli.
Kievarilta matka jatkui hieman tönkköisin jaloin mutta määränpää oli jo lähellä. Miinan mökillä meidät vastaanotti todella viehättävä taiteilija Ilana Martin, joka ystävällisesti kertoi esillä olevasta näyttelystä, ja saimmepa tutustua vielä heidän Eetu kilpikonnaansa.

Paikkarin torpalla meidät puolestaan vastaanotti ystävälliset ja kohteliaat nuoret, jotka olivat myymässä lippuja ja esittelmässä Lönnrotin synnyinkotia. Oli huikeaa miettiä, että näitä maisemia se Eliaskin on tuijottanut. Paikkarin torppa on sulku-uhan alla. Museovirastolta ovat rahat loppuneet. Ajatus tuntui käsittämättömältä paikan päällä. Onneksi Lohjan kaupunki on tullut hätiin tälle vuodelle.
Paluumatka sujui yllättävän hyvin. Menomatkasta oppineena sitä yritti ottaa kaiken alamäistä irti. Enää ei huolettanut, josko etupyörä irtoaa kesken vauhdin tai tiellä on irtokiviä. Lisää vain vauhtia ja sillä mahdollisimman pitkälle edessä aina vaanivaa ylämäkeä.
Ilman taukoja se ei kuitenkaan onnistunut. Eväänä oli vielä kahvia ja energiapatukoita. Päätä piti tuulettaa välillä ilman kypärää, ja kyllä sitä kerran jos toisenkin haikaili myös kunnollisten pehmustettujen pyöräilyhousujen perään.
Lenkistä tuli hyvä mieli ja hyvä olo. Tätä voisi tehdä lisää.

Sammatin kievari

Paikkarin torppa

Sampoyhdistys

Putosin sängystä

Putosin sängystä. Luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni. Varmasti ainakin aikuiselämässäni. Tuolilta olen kyllä pudonnut. Myös puusta sekä hevosen selästä. Laituriltakin minut on heitetty, sekä roikutettu pääalaspäin parvekkeelta - mutten ole koskaan pudonnut sängystä.
Mielestäni olin hereillä. Tajunnan tila on tosin saattanut olla sama kuin kuorsaajalla joka herätetään kesken unien. "En mä voinut kuorsata kun mä en vielä nukkunutkaan!" Olin mielestäni vain kierähtämässä toiselle kyljelleni. Ilmeisen tarmokkaasti, koska painovoima työnsi minut jyrkänteen yli ja mätkähdin melkoisella ryminällä kovalle puulattialle. Ei edes sattunut. Koska tapahtumalla ei ollut yleisöä, myös henkiset kolhut jäivät vähäisiksi. Kadulla liukastunutkin huolehtii ensin siitä näkikö kukaan, ja sitten vasta laskee kuinka monta kylkiluuta on mennyt poikki.
Kokosin itseni ja kiipesin takaisin sänkyyn. Hieman kauemmaksi reunasta. Hymyilytti.

Ihmisten ilmoilla - osa II

Pikku-norppana kävin kesällä leireillä. Oli seurakunnan tyttöleiriä, kaupungin kesäleiriä, ratsastusleiriä ja tulihan sitä telttailtua viikko jos toinenkin myös Nuorten Kotkien leireillä.
Koska itselläni ei ollut sisaruksia ja olin verrattain sosiaalinen ja sopeutuvainen lapsi, leirit sopivat kesäohjelmaan kuin tilauksesta. Kavereita ja tekemistä - mitä muuta pikku kaupungin lapsi voi toivoa?

Aikuisena viikonloppu Porissa - vieraiden kanssa, vastannee eräänlaista kesäleiriä. Pakko ei ole tykätä -  mutta jos homma sujuu, on kaksinverroin hauskempaa. Kiitos yösijan suoneille uusille ystäville(näin uskallan varovaisesti toivoa). Opin ainakin, että rakkautta on ostaa pastakone, pestä matto oksennuksesta, kuumavesi tulee asuntoihin tehtaasta, tukanpesu on turhaa, nea kirjoitetaan yhdellä i:llä, suukkosen voi antaa jokaiselle vastaantulijalle esim. viikolla 31 - ja hei - YMCM tahdissa voi käsin tehdä kirjaimia..ja tulihan sekin selväksi, että Hard Rock Cafe ja Harley Davidson..ovat niin sama juttu.

Piipahdus ihmisten ilmoilla

Olipas mukavaa piipahtaa eilen ihmisten ilmoilla vaikka välillä liian hyvin viihdynkin kotonurkissa puuhastellen. Termi sosiaalinenerakko toimii edelleen hyvin. Ihastuttava ystäväni Jutta vei minut suoraan pääkaupunkimme sykkeeseen, ensin katsomaan kutsuvierasnäytökseen Yön ritarin paluuta ja -sen jälkeen vielä jatkoille yökerho Tigeriin.
Viime leffasta on aikaa, joten oli virkistävää istua Tennarin ison salin pehmeään tuoliin ja odottaa mitä tuleman pitää. En tosin ollut Yön ritarin paluuta osannut kaivata, kun en ollut tiennyt ritarin minnekään kadonneenkaan. Aiemmat Batmanit olivat siis jääneet väliin.
Leffa alkaa vauhdikkaasti ja pitää rytminsä loppuun asti. Jylinää ja pauketta riittää. Melkein kolme tuntinen hujahti nopeasti. Suosittelen viihdyttävää toimintaelokuvaa etsivälle, eikä haittaa vaikkei ole aiempia nähnytkään.
Leffan jälkeen siirryimme läheiseen Tigeriin lasilliselle kuohuvaa. Hyvä valinta näytännön jatkopaikaksi, sillä terassilta on kauniit näkymät kesäiseen Helsinkiin ja ilta oli lämmin. Teki hyvää olla hälisevien ihmisten keskellä ja hetkisen myös pohdiskella työasioita. Samalla taisi myös ratketa viikonlopun ohjelma. Samassa pöydässä istuvat ystävälliset ja sosiaaliset markkinointialan ihmiset tarjosivat Porissa majoitusta ja alennettuja lippuja jazzeille. Erakko innostui.

Dome.fi on arvostellut elokuvan näin

Voisi olla totta

En tiedä miksi asia minua häiritsee, mutta huomaan muutaman päivän ajatusteni taustalta silloin tällöin putkahtelevan enkeli-Elisan tapauksen. Luin vasta eilen Hesarin kuukausiliiteen laajempaa artikkelia asiasta onko Enkeli-Elisa totta. Jostain syystä tunnen pientä kuvotusta.

Asia on tärkeä ja aihe on arka. Jokainen enkeliksi muuttunut lapsi ja nuori on perheelleen ja ystävilleen niin suuri menetys, että se kulkee mukana koko loppuelämän. Kiusaamistakaan ei pitäisi sallia missään elämän vaiheessa. Ei tarhassa, ei koulussa, eikä aikuisten kesken työpaikoilla tai harrastuksissa.
Enkeli-Elisa on saanut paljon huomiota ja ihmiset ovat halunneet osoittaa myötätuntoaan. Tarinan ansiosta on perustettu myös yhdistys kiusaamista vastaan.
Mikä siis mättää? No se, että jos väität jonkun asian olevan totta, eikä se ole, syyllistyy silloin valehtelemiseen. Kauniimmin esitettynä: fiktion ja faktan sekoittamiseen mutta pienille lapsillekin opetetaan että ne kaksi pitää oppia erottamaan toisistaan. Nyt huomio on siirtynyt itse aiheesta tarinan kirjoittajaan. Ja mitä pidemmälle asiaa viedään, sitä omituisimmaksi selitykset muuttuvat, myös kirjoittajan asenne tiedusteluja ja epäilyksiä kohtaan tuntuu hieman ikävältä.

"Mitä sen on väliä onko kirjoitus totta vai ei?" joku kysyi. Jos sillä ei ole merkitystä, miksei alunperinkin olisi voinut antaa kaikkien ymmärtää, että tarina voi olla totta tai voi olla, että se yhdistää monen ihmisen tarinoita yhdeksi kaunokirjalliseksi kertomukseksi, millä on osittain totuuspohjaa.

Myös toimittajat ovat joutuneet kriittisen kysymyksen eteen. Miksi tämä asia on saanut todella laajaa huomiota, vaikkei kukaan tiedä onko Elisaa ja hänen vanhempiaan edes ollut olemassa. Voiko toimitettuihin tarinoihin luottaa, jos niiden todenperäisyyttä ei tarkasteta.

En tunnu osaavan kiteyttää miksi asia vaivaa minua niin paljon kuin se vaivaa. Ehkä siihen on monta vaikuttavaa tekijää. Enää en tunnu välittävän onko tarina totta vai ei, se on jo saanut ikävän käänteen ja kiinnittänyt huomion asioihin, joita tämänkaltaisten tarinoiden yhteydessä ei pitäisi laisinkaan miettiä. Parasta asiassa on, ettei enkeli-Elisan kuolinpäiväksi ilmoitettuna päivänä kuollut yhtäkään 15-vuotta tyttöä Suomessa.

Minttis.com - Onko Elisaa olemassa?

Poliisi selvittää tapausta

Kesävieras kylässä

Kesävieras tuli kylään. Laittoi tyynyn paremmin. Alkoi hieman mököttää kun ei heti kiitelty.

Hyvä tuli

Hyvä siitä tuli. Huvimajasta. Täytyy samalla antaa täydet pisteet Oululaiselle Garden Grillhouse  yritykselle. Majan tilaaja oli tehnyt hinta- ja kokonaisuusvertailuja ja Grillhouselta löytyi ominaisuuksia, jota muilta ei. Ilmeisesti eristettyä lattiaa ei löytynyt muualta. Kevään ja syksyn tullen se on on kuitenkin melko miellyttävä lisä.
Itse olin paikalla kun huvimaja saapui suoraan pakettiautolla Oulusta paikanpäälle. Kuljettaja auttoi reippaasti paketin purkamisessa sekä kokoamisohjeiden läpikäymisessä, hörppäsi vielä kahvit mukavasti jutellen ja oli muutenkin ystävällinen asiakaspalvelija. Niin harvoin näihin enää törmää, että ominaisuus melkein hämmensi. Eikä osiakaan puuttunut.
Maalaamiseen meni yllättävän paljon aikaa. Nopeasti huomasi, että isolla pensselillä vetelisi isoa alaa nopeastikin mutta pieneen nyhräämiseen kuivumisineen menee tovi jos toinenkin.
Mutta mikäs siinä oli maalatessa. Kelit olivat loistavat ja äärinmäisen hyvää treeniä. Eikä kenenkään kesähermo mennyt.
Heti kotiin palattuani olen katsonut sisäikkunoitamme "sillä silmällä", että kohta lähtee. Mitään teippauksia ei laiteta. Mestari sanoi. Teipin alle menee kuitenkin maalia. Ikkunanpuitteen ja rimat maalataan vapaalla kädellä. Ikkunaan mahdollisesti osuva maali raaputetaan sitten terävällä lastalla pois. Aina sitä osuu.
Sitä vaan kuulkaa mietin, että kun työväenopistot ovat täynnä huovutus- ja savirintakorukursseja, että voisiko vaikka joka toinen vuosi järjestää oman kodin pintakäsittelykursseja. Pintakäsittelyn ilo, moninkertainen ilo.

Kesäraksalla

Terveisiä kesäraksalta. Olen työharjoittelussa pintakäsittelyl/viimeistelyinjastolla. Tähän mennessä olen saanut kuulla, että raksatyöskentelyssäni kaiken muun voisi melkein korjata paitsi asenteeni, ja että maalamiseni sujuu muuten hyvin mutta, että suti kuluu..

Tänään koettiin myös heti aamusta suurenmoinen hetki kun minut ylennettiin käyttämään aivan oikeita työvälineitä. Vasemmanpuoleisella pensselillä työ sujui heti kolme kertaa nopeammin kuin aloituspäivänä,  ja kun tiedustelin vastaavalta mestarilta, miksen saanut jo heti ensimmäisenä sitä käyttööni, hän vastasi: "En raskinnut antaa." Ihme, että työmailla aikataulut vähän venähtävät.

Kukkamekot kokoontuvat

Tänään illalla on viimeinen kokoontuminen Viiden Tähden -illalliselle. Vaikka itse en päässyt osallistumaan kuin kolmeen, olen hurjan tyytyväinen, että tuli reippaasti huudeltua omaa kiinnostusta kun tuttava kyseli innostusta järjestää illallisia tuntemattomien kesken. Tai tunsinhan minä siis yhden.

Emäntä ilmoitti pukukoodiksi kukkamekon. Ihastuttava teema. Minähän olen niin kukkahattujen kuin kukkamekkojenkin suuri ystävä - en vain satu tällä hetkellä omistamaan yhtäkään.
Hätä ei ollut niin suuri, etteikö naapurista - tai tällä kertaa naapurin siskolla olisi ollut vastaus pulmaan, ja niinpä sain kotiovelle toimitettuna useamman mekon - jotka sopivat kaikki. Melkein pulmallisempaa kuin mekottomuus.

Useammin pitäisi tarttua hetkiin, useammin pitäisi tanssia nurmikolla kukkamekossa paljain varpain.

Sana viikonvaihteeksi

‎"Empty pockets never held anyone back. Only empty heads and empty hearts can do that." 

Norman Vincent Peale

Kevyttä ja kevyempää

Runojen lisäksi on muukin kesälukeminen taas alkanut ja nappasin kirjaston pikalaina -hyllystä kirjat: Tiistaisiskot; Monika Peetz sekä Valkoinen Kuningatar: Philippa Gregory. Kummastakaan kirjasta enkä kirjailijasta tiennyt aimmin.

Aloitin Gregoryn Valkoisesta Kuningattaresta. Tarina sijoittuu Englantiin, 1400 - luvulle ja kuvaa hovielämää ruusujen sodan aikana. Tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Taisteluja riittää toinen toisensa jälkeen. Nimien kanssa pitää olla tarkkana. Edwardeja ja Elisabethejä riittää. 

Kannattaako lukea? Muualla no moitittu kirjan liiankin nopeaa etenemistä ja tapahtumien ohittamista melkeinpä sivuvirkkein mutta sen verran tarinan eteneminen jäi kiinnostamaan, että ainakin jaksan kaivaa kirjasarjan seuraavan osan saadakseni tietää tuon tutun: "Ja mitä sitten tapahtui..." Virkistävän erilaista, jos ei ole lukenut vähään aikaan mitään historiallista ja ohjaa ajatuksia tuohon aikakauteen, valtaan ja kuinka me ihmiset olemme oikeutta jakaneet.

Tiistaisiskoja suosittelen vain todella kevyttä kesälukemista kaipaaville. Se on niitä hieman heppoisia mutta harmittomia tarinoita, joihin pystyy kuitenkin kesälaiturilla uppoamaan muutamaksi tunniksi. Kirja kertoo viiden noin neljäkymmentävuotiaan naisen tarinaa pyhiinvaellusmatkalta, jonne he ovat lähteneet tukemaan miehensä menettäneen ystävänsä matkaa. Matkan aikana paljastuu, että kuolleen miehen päiväkirja sisältääkin salaisuuden, joka sitten loppumetreillä paljastuu. Teksti on osittain ihan soljuvaa ja muutama oivalluskin löytyy joukosta. Muuten nopeaa etenemistä, eikä tarinasta jää käteen mitään mitä pitäisi myöhemmin vielä miettiä.

Kotimaassaan saksassa Tiistaisiskot on kuitenkin myynyt 150 000 kappaletta, jos se nyt jollekin on mittarina. 

En tiedä onko kannessa tapahtunut kömmähdys kannen tehneen Teija Lammen vika vai Taittopalvelu Yliveto Oy:n mutta miten vaikeaa on saada kirjailijan sukunimi oikein kanteen ja selkämykseen? Siksi on oikolukijat ja tarkistuskierrokset? Takakanteen nimi on sentään jo tullut oikein(Peetz) mutta etukannessa ja selkämyksessä kirjan kirjoittajan nimi komeilee tyylikkäästi väärin(Peez).

Muualla:

Kirjamielelllä: Valkoinen Kuningatar

Morren Maailma: Valkoinen Kuningatar

Le Maque Rouge : Valkoinen Kuningatar

Järjellä ja Tunteella: Tiistaisiskot

Mari A: Tiistaisiskot

Lupa löytää

En tarpeeksi, mutta yritin. Vastustaa kiusausta. Ei auttanut. Sorruin runokirjaan ja mikä pahempaa, kahteen.
En pitänyt Akateemisen kirjakaupan läpi kävelemistä kovinkaan vaarallisena. Olisi pitänyt tietää paremmin. Silmäilin kirjoja huolettomasti ilman mitään sen suurempaa tarvetta, mutta jokin Runoilevien naisten kaupungissa sai tarttumaan siihen.  Olisiko ollut taitavan Jussi Kaakisen suunnittelema kansi? Takakannessa  hehkutettiin lisäksi kuinka ranskankieliset naisrunoilijat saavat ensimmäistä kertaa äänensä kuuluviin suomeksi, ja kuinka sisältö olisi kaunista ja rohkeaa. Miten sellaista voisi ohittaa..? Neljäntoista runoilijan joukosta jo uskoo löytävänsä jotain itseenkin osuvaa.
Välittömästi kun olin tehnyt ostopäätökseni sukeltaa Runoilevien naisten kaupunkiin, katseeni osui viereiseen hyllyyn, jossa minua odotti kärsivällisesti Kai Niemisen: Istun tässä, ihmettelen. Nieminen oli koonnut suosikkirunojaan 17 kokoelmastaan. Aaargh! Tiesin välittömästi, että oli pakko edes vähän kurkata sisään. Siinähän sitä sitten oltiin. 
Kassalla mutisin asiakaspalvelijalle, kuinka podin huonoa omaatuntoa. En ollut valinnut kirjoista, vaan tyypillisenä tämän aikakauden edustajana otin kummatkin. Lohduttavasti hän totesi, ettei näiden kirjojen ostaminen ollut tuhlaamista vain sijoitus. Hymyilytti. Myyjä jatkoi; "Heräteostoshan antaa mahdollisuuden itselle löytää." ja pohti miten yleensä vain luetaan lehdistä jonkun muun suositus luettavaksii tai leikataan mainos, joka kädessä sitten kiiressä juostaan kauppaan.
Olin otettu. Olen itsekin taistellut tunteen "pakko lukea"  -kanssa. Joulun alla lehdet ovat täynnä suosituksia kirjoista mitkä "kaikki lukevat joululomallaan". Nyt sitä stressiä ei ollut. Annoin vain itselleni mahdollisuuden ja luvan löytää.Tuplana.

Kirjat;

Kai Nieminen, Istun tässä, ihmettelen

Runoilevien naisten kaupunki

Päivä piteni ja sukat kastuivat

Juhannuksesta ei selvitty kuivin sukin vaikka pinnalla pysyminen ei tuottanutkaan vaikeuksia. Lauantain arvio vesisateen tihkumaisuudesta meni hienoisesti vikaan ja juhannuspyöräilijät saivat vettä niskaansa oikein kunnolla. Hyvä meininki ja hyvä mieli säilyi pienestä hypotermiasta huolimatta ja tulipahan oltua veneessäkin kypärä päässä.

Kansalaisvelvollisuus toi muistikirjan

Postilaatikossa odotti paketti. Pakattu siististi ruskeaan käärepaperiin ja päälle tekstattu nimi ja osoite. En yhtään tiennyt mitä odottaa. Tiesin kyllä keneltä paketti oli mutta nyt mitään ennakkovihjettä ei ollut. Itseasiassa paketissa olisi voinut olla
Avasin paketin jännittynein sormin. Siellä oli muistikirja. Ihka aito Moleskine. Olin taas tovin aivan häkeltynyt. Maailmasta. Elämästä. Hetkestä.
Avasin käärepaperin varovasti. Hieno Moleskinen musta muistikirja, joka näytti siltä kuin vain suuret ajatukset mahtuisivat sen sivuille. No eipä ihme, sillä Moleskineä kuvaillaan mm näin:

Moleskinen legendaarinen suuri muistikirja on ollut jo kahden vuosisadan ajan suurten taiteilijoiden ja intellektuellien, kuten Van Gogh´'in, Henri Matissen, Ernest Hemingwayn ja Bruce Chatwin luonnosten ja ajatusten tallentajana. Moleskinen suuren muistikirjan tyhjille sivuille mahtuu niin matkakertomukset kuin projektien suunnitelmat. Tyylikäs muistikirja on kätevä kuljettaa mukana. Moleskinen muistikirja on myös arvostettu lahja.

Vaikka olenkin valmis lataamaan suuria toiveita ja odotuksia itseäni kohtaan, en kuitenkaan usko, että lähettäjällä oli Hemingway tai Matisse mielessään kääriessään kirjaa pakettiin. Luulenpa, että ajatus tuli seminaarista, johon yhdessä osallistuimme muutamia viikkoja sitten. Helsingin yliopisto ja Helsingin sanomat järjestävät yhdessä kaikille avoimia tilaisuuksia, joissa useampi puhuja pitää samanmittaisen puheenvuoron. Tällä kertaa aiheena oli oikeudenmukaisuus, ja tiesin heti ketä pyytäisin mukaani.
Puheiden välissä sai keskutella ja puheiden aikana ajatella. Katsoimme syrjäkulmasta naista joka teki muistiinpanoja ja taisimme kumpikin tuntea pienen piston. Totesin, että muistikirja pitäisi aina olla mukana, ja hieman yllättyneenä ystäväni kysyi teenkö muistiinpanoja. Tunnustin välillä tekeväni, mutta samoin, ettei minulla juuri silloin ollut muistikirjaa.
Nyt on. K i i t o s.

jk. tänään sain viestin ystävältäni, että hän tunsi kansalaisvelvollisuudekseen lähettää minulle muistikirjan. Ehkä tämä kannustaa minut täyttämään omani. 

http://www.helsinki.fi/vox/

Kesäkahvilla Mattolaiturilla

Sain perjantaiksi houkuttelevan kutsun kylmiä ja kuumia Starbucksin kahveja Mattolaiturille. Sain seuraani meren rantaan myös  kaivatun entisen työkaverin, joten visiitti oli todellinen win-win kauniina kesäaamuna.
Kuumia kahveja maistatti Terhi Huuskonen SSP Finlandilta, lentokentän Starbucks-kahvilan Store Manager. Starbucksillahan on Suomessa kahvila vain lentokentällä ja tuntui hieman erikoiselta, että nyt kun he avaavat toisen pisteen, niin sekin avataan lentokentälle. Ehkä kyseisen ketjun kahviloista voisivat vähitellen nauttia muutkin kuin vain lentelevät suomalaiset?
 En muuten ollut rekistöröinytkään, että vaaleapaahto on happoisempaa kuin tummapaahto. Eli jos kärsii närästyksestä, kannattaa valita tummapaahtoista kahvia. Olin kuvitellut asian olevan päinvastoin.

 Tarjolla oli myös kylmää kahvia, joka kesäkuumalla on houkutteleva ja ehkä tällä kertaa kiinnostavampi vaihtoehto. Frappuccinoja esitteli Heta Holopainen, Arla Ingmannin edustajana (joka siis on kylmien ready-to-drink-juomien jakelija Suomessa). Makuina tarjottiin Mocha, Coffee ja Vanilla, joista viimeksi mainittu on tämän kevään uutuus Suomen markkinoilla.


Hyvänä vieraana testasin kylmiä kahvijuomia myös kotikentällä. Puutarhatuolissa kesätorkuista haaveillut mies sai käteensä Mochan ja puutarhakeinussa istunut naapurin rouva sai tuon Vanillan. Kumpikin diggasi. Omaan makuuni kolahti tuo Mocha ja jälkkäriksi kuumana kesäpäivänä nappaisin tuon Vanillan, esim. raparperiomenapiirakan kanssa.

ps. jotain spesiaalia on tuossa Starbusksin kotisivun aloituksessa "Lets create jobs for Usa". Tuota asennetta voisi olla lisää meilläkin. www.starbucks.com

Tämän aamun kuva

Taivaallinen totuus

Perussuomalaisten rantautumisessa ja siinä kuuluisassa jytkyssä on ollut hyviäkin puolia. Se osoitti, että vallitsemaan poliittiseen tilanteeseen ja kenttään ei olla tyytyväisiä, sekä sen, kuinka äänestämällä voi vaikuttaa. Tarpeeksi moni halusi vaihdoksen kansanedustajiin. Näin tapahtui.
Henkilökohtaisesti perussuomalaisten näkyminen ja kuuluminen mediassa on kasvattanut, tai ainakin venyttänyt, omaa suvaitsevaisuuttani.Hyvä niin. Helposti sitä alkaa uskomaan yhteen totuuteen kun viettää aikaansa liian samanmielisen lähipiirin kanssa. Ihan niin kuin kaikki täällä pitäisivät kukkahattuja.(!) Meillä kaikilla on oikeus mielipiteisiimme ja niiden ilmaisemiseen. Sen hyväksyminen silloin kun ne poikkeavat omista, saattaa sujua hieman nihkeästi, mutta näin se kuitenkin on.
Eriävät mielipiteet ovat mielenkiintoisia. Keskustellessa sitä yrittää hahmottaa toisen tulokulmaa ja niitä seikkoja, jotka saavat ihmisen muodostamaan mielipiteensä. Parhaassa tapauksessa oppii itsekin.
Nyt yritän oppia ja pureskella Halla-ahon taivaallista totuutta. Jokin siinä ei meinaa mennä alas.
"Tyhmää ja epäreilua." Ehkä lehdistölle ei pitäisi kirjoittaa tiedotteita sairauslomalta. Vaikkakin uskon, että lausunnon antajasta on aidosti tuntunut siltä, että "vitsin daijut kun ei tajuu". Meistä monesta tavallisesta kansalaisestakin joskus tuntuu siitä kun lakeja ja säädöksiä laaditaan.Valitettavasti tätä kutsutaan yhteiskunnaksi ja yritämme kaikki noudattaa yhteisiä pelisääntöjä, jotta pystyisimme edes jollakin lailla elämään täällä tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Niin epistä kuin se onkin.
Onkohan tämä nyt verrattavissa Korkeimman Oikeuden päätökseen - vain yhden ihmisen tyhmä henkilökohtainen mielipide, eikä mikään taivaallinen totuus? You tell me.

Hei hei hyttyset

Hyttyset - nuo kesän kiusankappaleet ja suvisen riemun ryvettäjät. Minkäs teet, aina niitä on ja yksikin on liikaa.
Aiheeseen liittyen naapuri bongasi löytöjen löydön; keraamisen hyttyssavuastian!  Kiekura pysyy pienen ulokkeen avulla irti pohjasta ja savu pääsee nousemaan kannen rei`stä. Esteettisempää ja käytännöllisempää, ja ehkä jopa turvallisempaa kuin pelkän kevyen metallipalan päässä polttaminen. Yksi kippo pöydälle ja toinen jalkoihin niin ainakin muutama inisijä pysyy kauempana.

Maapostia hevostarralla

Postilaatikossa odotti tällä kertaa kirje. Pinkkikuori ja hevostarra viittasivat nuoremman sukupolven lähettäjään. Kummityttö oli kirjoittanut kirjeen.
Kerrottavaa riitti. Oli käyty kouluretkellä ratsastuskeskuksessa ja liikennepuistossa. Minipossu-Almakin nähty ja polkuautoilla poljettu. Ja lopuksi; "Mitä sulle kuuluu!" (*tähän kohtaan kummitädin liikuttunut huokaisu*)
Kuulin vähän aikaa sitten parikymppisestä nuorukaisesta, joka työpaikallaan joutui lähettämään ensimmäisen maapostikirjeen. Näin he tuota tavallista postia nimittävät. On siis sähköposti ja harvoin käytetty maaposti. Ei tainnut päästä poika enää edes postimerkkiä nuolemaan, nykyään ne ovat niitä tarrapohjaisia. Tiedoksi niille, jotka eivät myöskään maapostia käytä.

Paluu menneisyyteen

Torstaina tuli tehtyä todellinen paluu menneisyyteen. Ensimmäinen kouluni piti sulkemisensa johdosta vielä kerran ovensa avoinna kaikille koulua käyneille. Pakkohan sinne oli mennä. Samaa koulua ovat käyneet lähinorppaperheenjäsenet ja tiesin, että jos nyt en kävisi niin myöhemmin harmittaisi.
Samaltahan se näytti, vaikkakin kouluun menevä mäki, joka silloin tuntui todella jyrkältä, oli madaltunut. Metsä koulun takana näytti myös avarammalta ja sisällä alakerrasta yläkertaan menevät rappusetkaan eivät olleet yhtään niin jyrkät kuin muistikuvissa.
Seinille oli laitettu vanhoja luokkakuvia ja kova kuhina niiden edessä kävikin. Harmi ettei nyt ole yhtään kuvaa käsillä teille skannattavaksi. Paikalla oli nykyisten oppilaiden vanhempia mutta myös suuret ikäluokat olivat halunneet tulla katsomaan oppimatkansa starttipaikkaa. Omia luokkakavereitani bongasin yhden. Hän oli tuonut mukanaan myös pari kuvaa joulujuhlistamme. Sitä vain jäin miettimään, että miksi ihmeessä minä esitin peikkoa joulukuvaelmassa...?
Lopuksi koulun oppilaat, olisikohan heitä ollut nelisenkymmentä, lauloivat jäähyväislaulun. Siinä vaihessa jo melkein keski-ikäinen norppakin liikuttui. Voi kuinka pieniä nuo koululaiset ovatkaan ja hieman surettaa miten heidät sitten ensi syksynä tungetaan suuren koulun syövereihin.
Takanani olevan koulurakennuksen ovi avautui minulle ensimmäisen kerran vuonna 1979 - sulkeutui nyt siis vuonna 2012. Lukemaan ja kirjoittamaan opin viiden oppilaan luokassamme, jonka toisen kerroksen ikkuna puun vierestä pilkistääkin. Paljon on virrannut vettä Loimijoessa sen jälkeen.