Keskiviikkona seisoin kaksosen kanssa asunnottomien asuntolan oven takana soittamassa ovikelloa, kukkapuska kainalossa. Kaksosta jännitti, itsestäni tuntui että olen (taas) kohtauksessa suomalaista elokuvaa, jonka käsikirjoituksen seuraavaa kappaletta en ole ehtinyt kiireessä vielä lukemaan..
"Soitetaanko toimiston ovikelloa vai vahtimestarin?" - "Soita vahtimestarin." Huutelen ovipuhelimeen koko nimeni ja kerron että meillä on kukkalähetys. Kuullostan todella koomiselta. Olemme tietysti väärällä ovella ja suorasukainen vahtimestari kehoittaa jatkamaan eteenpäin ja tulemaan sisään Albertinkadun puolelta.
Menemme reippaasti sisään, lausun asiamme selkeästi niin kuin on koulussa opettettu ja vahtimestari lähtee oppaaksemme neljänteen kerrokseen. Tuntematon Tuula Kaipiainen kun asuu huoneessa 416. Hissillä vahtimestari heittää rennon vitsin euroopan moderneimmasta hissistä. Samalla hän ehtii kertomaan että asuntolassa on eri kokoisia asuntoja, perheille, yksinhuoltajille ja yksinasujille. Hän on tyytyväinen remonttiin mutta ehtii myös toteamaan, että samalla asukasluku tipahti kolmannekseen. Päähän jää soimaan ajatus siitä missä ovat loput entiset asukkaat..
Tulemme laitosmaiseen aulaan neljännessä kerroksessa, missä Tuula ja Virpi istuvat pimeässä katsomassa Dr Philliä. Vahtimestari laittaa valot päälle ja toteaa kuuluvalla äänellä että " Tässähän Tuula on. ". Naiset katsovat meitä ja tulee tilanne. Arkkitehtiopiskelija ja projektipäällikkö lähestyvät Tuulaa Stockmannin kukkapuketin kanssa ja mutisevat asiansa radiolähetyksestä ja viherkasvista. Tuula ilahtuu, kiittää, ja toivottaa kädestä pitäen hyvää syksyä. Olemme jo melkein lähdössä mutta Tuula kehoitta tulla katsomaan huonettaan ja tovin verran jäämmekin kehumaan sitä yhdestä suusta. Huone on pieni, juuri remontoitu, valkoinen ja siisti. Värikkäitä koriste-esineitä on paljon. Nyt ymmärrän miksi hän toivoi haastattelussaan hyllyä koriste-esineille. Tuula esittelee myös lehtileikkeleen muuttopäivästään. Kuvassa on myös laitoksen johtaja, jota naiset tuntuvat arvostavan.
Samalla Tuula kertoo myös sairaudestaan, josta lääkäri tosin kertoi hänellä olevan mahdollisuus parantua. Ja Virpi ja Tuula arvostelevat terveyskeskuksen toimintaa. Tuula oli viety monta kertaa terveyskeskukseen ja lähetetty takaisin. Kunnes sitten välilevy meni ja sairaalassa löysivät tubin. Välillä Tuula ei pystynyt edes kävelemään mutta Virpi työnsi häntä pyörätuolissa ja oli apuna Kannelmäen asuntolassa.
On aika lähteä. Tuula sanoo "kiitos vaan ja hyvää syksyä", ja sulkee oven.
Virpi lähtee saattamaan meitä. Matkalla hän kertoo olevansa talon ainoa opiskelija, ja haluaa näyttää myös oman huoneensa. Tämäkin huone on erittäin siisti mutta hieman eri mallinen. Erityisen tyytyväinen Virpi tuntuu olevan kolmen askelman rappusiin jotka viettävät hänen huoneeseensa. Niistä ei kuulemma juoppo selviä jos joku olisi tulossa yllättäen.
Kävelemme ulos suomalaisesta elokuvasta ja ensimmäinen minuutti meni taas ajatusketjun läpikäymiseen että "tapahtuiko tämä (taas) todella". Kaksonen sanoo olevansa minulle paljon pystyssä. Mutta eiköhän tästäkin keikasta olla taas tasan.
