Sitä voi kutsua inspiraatioksi. Tai iloksi. Tai vaikkapa vain hyväksi fiilikseksi. En voi edes teeskennellä tietäväni miksi nuoriso sitä kutsuu? Ei ainakaan hyväksi boogieksi, koska Elastinen kirjoitti siitä jo "for ages ago". Ehkä tämän päivän nuoriso kutsuu sitä normaaliksi olotilaksi.
Koin sen eilen. Ilon. Paikallinen kirjoituspiiri kokoontui ja täytyy kyllä tunnustaa, että se on myös yksi niistä parhaimmista asioista, joita muuttoni tänne on tuonut.
En voinut kuin ällistellä kuinka hienoja, monipuolisia, erilaisia, yllättäviä, tarkkanäköisiä, anarkistisia tai monisävyisiä tekstejä ihmiset kirjoittavat. Ja sielläpä minä saatoin vain istua ja kuulla niitä.
Kotiin tullessani piti hypähtää muutama kerta ilmaan. Se tekee hyvää ihmiselle. Energian pitää purkautua. Kehittelin myös kotitekoista Putous-hahmoa(omasta mielestäni melko hauskaa) mutta siinä kohdassa alkoi tuntua, että ilmassa oli mopon keulimisen tunnelmaa.
Tänään iloinen tunnelma jatkui. Törmäsin Piterestissä muutamaan kuvaan, jotka saivat minut hymyilemään. Taitelija Fiona Watson oli ne tehnyt. Mietin miksen jakaisi tätä iloa myös hänen kanssaan. Pikaisella googlauksella löysin yhteystiedot ja kirjoitin pari riviä välittääkseni kiitokseni hänen töistään jotka olivat tuottaneet minulle iloa. Ainahan puhutaan siitä miten palautetta pitäisi muistaa antaa, ja tuskin se nyt ainakaan kenenkään päivää pilaa jos kehutaan.
Ehkä eiliseen kirjoittajapiiriin ja omaan reippaaseen tunnelmaan kolahti tänä aamuna erityisesti tämä Fiona Watsonin teos: this is the bit where you mutta hänellä on myös muita hyvin eri tyyppisiä teoksia:
Fiona Watson: this moment here now
Fiona Watson: riders on the storm
Fiona Watson: the lost touch
Saanen tämän postauksen myötä toivottaa myös teille kaikille erittäin iloista ja inspiroivaa loppuviikkoa - tai edes sellaisia hetkiä tähän päivään.
4 kommenttia:
Inspiroivia kuvia, kyllä.
Teoksissa Osmo Rauhala tapaa Inari Krohnin, ja jotain muutakin.
Kiitos myös itsellesi maanantai-illasta. Aikaa oli taas liian vähän. Oisi mukavaa, jos tilaisuus voitaisi joskus lopettaa kaikessa rauhassa, ilman sulkemiskuulutuksen uhkaa.
Hyppelyä täytyy harrastaa ensitilassa. Hiphei!
Totta! Rauhalaa ja Krohnia ja jotain muuta on.
Mietin, että voisimmeko muutaman kerran kokoontua vaikka puolta tuntia aiemmin, jotta tosiaan viimeisiä lauseita ei tarvitsi huikkailla takkipäällä rappusista.
On se vaan kumma miten sanat kantavat, vaikka sen tietääkin. Lennättävät ilmaan ja ottavat pehmeästi vastaan vain lennättääkseen yhä korkeammalle ja korkeammalle. Siihen ei oikein voikaan muuta kommentoidakaan kuin tuon Hiphein!
Oikeastaan inspiraatiota ja iloa. Kiitos.
This is the bit where you... iskee juuri siihen kohtaan, ettei parane halvaantua, koska halvaantumisesta ei asia parane. Opettelen.
Mutta... entäs tämä "Tiedä, mihin hyppäät" -ajatus? Onko sillä roolia tässä kauniiden (tai jäntevien) kirjoittamisessa?
Joku, ehkei tässä yhteydessä tarvitse niinkään murehtia siitä mihin hyppää - tärkeintä on, että tuntuu, että huvittaa hypätä.
Olin tänään hetkellisesti aamulla lähellä sellaista koomaista halvaantumista, ja kun sitten ihmeen kaupalla sain itseni liikkeelle, palkittiin se monin kertaisesti.
Olisikohan se sitten se: "Hyppääminen kannattaa aina."?
Lähetä kommentti