Lupasin vaalien aikoihin naapurustossa asuvalle tutulle, että autan häntä keräämään tarvitseville lapsille sukkia ja alkkareita. Oman kylämme avustushyllystä oli nimittäin juuri lähtenyt viimeinen pari. Se taas kolahti. Sukat ja alushousut. Siinä se kiteytyy. Meidän yhteiskuntamme. Toiset vinkuvat pleikka kolmosta ja toiset kulkevat vanhoissa sukissa.
Laitoin pienimuotoisen keräyksen pystyyn. Paino sanalla pienimuotoinen. Ilmoitin siis acebookissa ottavani vastaan uusia sukkia ja alushousuja tarvitseville lapsille. Ilmoittautumisia ei oikein tullut ja huomasin pettymyksen nousevan. Tervettä ja opettavaista. Eiväthän asiat tapahdu nappia painamalla. Tarvittavia asioita pitää vain reippaasti kerjätä ja pyytää.
Mutta eipä hätää. "Kun kaikilta kysyy, niin aina joku lähtee."; vanha ja kulunut hokemai, mikä onneksi toimi tälläkin kerralla. Alkkareita tuli. Itseasiassa pyyntö tavoitti vain neljä ihmistä mutta nyt näiden neljän ihmisen ansiota hyllyillä on nyt muutamalle pojalle ja tytölle rokkaavia dinosauruksia ja herkkiä bambeja vain odottamassa, että pääsisivät uuteen kotiin.
Kiitos.
Mutta eipä hätää. "Kun kaikilta kysyy, niin aina joku lähtee."; vanha ja kulunut hokemai, mikä onneksi toimi tälläkin kerralla. Alkkareita tuli. Itseasiassa pyyntö tavoitti vain neljä ihmistä mutta nyt näiden neljän ihmisen ansiota hyllyillä on nyt muutamalle pojalle ja tytölle rokkaavia dinosauruksia ja herkkiä bambeja vain odottamassa, että pääsisivät uuteen kotiin.
Kiitos.
3 kommenttia:
Oho, mitenköhän olen missannut tämän. Meillä olisi ollut käyttämättömiä alkkareita kaapeissakin kun innokkaat isovanhemmat ostelevat enemmän kun ehditään käyttää. Kaikkia vaatteita. Samperin fb ja sen feedipolitiikka. :/
Mutta positiivista ajattelua kehiin, jätin hyvän mielen haasteen omaan blogiini.
| mustikkasmoothie.blogspot.com |
Pari tuttua, jotka aina ennen ovat nähneet statuspäivitykseni, ovat myös olleet, että "ai mikä alkkarikeräys". Itsestä tuntuu myös nuivalta kun näen vähemmän päivityksiä, koska facebook on osaltaan itselleni vähän kuin kahvilassa istuisi ja katsoisi ikkunasta ulos. Nyt ulkona on yhtäkkiä huomattavasti vähemmän katsottavaa.
Mutta onneksi nyt taas tiedän, että voin piinata sinuakin vaikka ihan suoraan viestittämällä. :)
Sait miettimään, kuinka vaikeaa on olevinaan auttaminen.
Ei lahjoittaminen, vaan
inhimillinen kohtaaminen.
Että kehtaa (antaa ja pyytää)?
Ihmettelen (itseäni, meitä ihmisiä):
kumman noista nyt sitten pitäisi olla vaikeaa?
Kiitos ajatuksetuksesta. Tämä kolahti.
Lähetä kommentti