Aurinkoa ja tuulta

Marraskuun pitäisi olla harmaata ja pimeää. Nyt ollaan jo yli puolen välin kuuta mutta sunnuntai oli täynnä aurinkoa. Täydellinen sää saaripatikoinnille. Ehkä "hivenen" tuulinen mutta huppu päässä siitäkin selvittiin. Reitti ei ollut aiemmin tuttu mutta kun sinnikkäästi jatkoi vain kävelyään, osui mukavalle laavulle. Tunnin patikoinnin jälkeen oli hyvä haaveilla eväistä, joita olisi voinut siellä nauttia, jos olisi etukäteen tiennyt laavulle päätyvänsä.

Enemmän happea

Viime viikolla kysyttiin sekä kotona, että töissä onko kaikki hyvin? Ei tarvinnut olla kummoinenkaan Einstein, jotta pystyi päättelemään, että ilmeisesti jokin naamassa ei ollut hehkeimmillään. Minkäs teet, kasvoistahan sen näkee, kun päivät lyhenee ja illat pimenee.
Kotiuduttuani työviikon jälkeen perjantaina, otin ison lasin vettä ja lähdin Vaihto-oppilaamme kanssa tavallista pidemmälle lenkille. (Vaihto-oppilas oli muuten esillä viime viikonlopun Ilonassa ja IL:n netti-TV:ssä. ) Näinkin nuorta ihmistä ei voi väsyttää muu kuin liika istuminen ja hapen puute. Vettä tarvitsee aina.
Lisätäkseni happea viikonloppuun ajelin aivan vieraan ihmisen luokse ratsastamaan. Matkalla mietin, kuinka hienoa on, että elämässä voi kommunikoida täysin vieraiden ihmisten kanssa ja lapsena opittu taito kantaa vielä aikuisenakin. Eikä parempaa ulkoilua olisi voinut toivonut. Aurinko paistoi, reitti sivusi järvenrantaa ja taivas oli kirkkaan sininen.

Vaihto-oppilas ja groopie IL Ilona.

Seuraava kerta sovittiin jo ensi lauantaiksi.

Tanssia, tanssia, tanssia!

Helsingin dance company juhlisti eilen ja edellispäivänä 40 -vuotista taivaltaan juhlagaalalla. Gaala järjestettiin Helsingin kaupunginteatterin isolla lavalla ja ilmassa oli suuren urh..taiteilijajuhlan tuntua.
Iltaan oli kerätty esityksiä ja videotervehdyksiä entisiltä taiteellisiltajohtajilta. Se oli hieno läpileikkaus. Mukana oli huumoria, haikeutta, yhteisöllisyyttä - ja ymmärrys siitä, ettei mikään jää paikoilleen. Niin kuin elämä, tanssikin on koko ajan liikkeessä.
Illan huipennus oli Jorma Uotisen koreografia teoksesta Ballet Pathique, jonka alkuperäiskokoonpano esitti höystettynä taiteellisella johtajallaan. Esitys oli huima. Jos on kova jätkä, voi pitää hamettakin.  Ensimmäisestä kertaa esitys oli ensi-illassa 24 vuotta sitten.  Välillä sai nauraa ääneen, välillä taas täytyi pidettää hengitystään pelkästä ihailusta.
Taputimme seisaaltaamme. Hakkasin käsiäni niin, etten enää jaksanut. Tanssiessa ihminen antaa oman kehonsa kommunikoinnin välineeksi. Se on hyvin paljasta mutta antoisaa. Ilta hymyilytti vielä pitkään ja muistutti kuinka tanssienkin huippuammattilaiset pystyvät välittämään asioita toisille ihmisille. Lisää tätä! 

Viesti parinkymmenen vuoden takaa

Sain tänään facebook-viestin, jossa nuori kaunotar kysyi, mitä tuumisin, jos hän tulisi käymään Suomessa. On parhaillaan Pariisissa mutta alunperin polkumme ovat kohdanneet ison meren tuolla puolen, amerikan itärannikolla.  Ilahduin ehdotuksesta ja laitoin vastaukseeni vielä pari huutomerkkiä innostukseni tueksi vaikka yleisesti olen sitä mieltä, että yksikin riittää.
Olemme viimeksi nähneet parikymmentävuotta sitten. Silloin tyttönen on loogisesti kasvanut nuoreksi naiseksi. Minä tietenkään en ole muuttunut yhtään. Kannatti herätä tänäänkin.

Törmäillään

Viikonloppu sujahti kotikonnuilla Loimaalla. Täsmäiskulla tuli nähtyä niin kummityttöä, isoäitiä kuin äitiäkin. Bonuksena eno antoi kauneusvoiteen vanhenevalle ja energiaa tarvitsevalle iholle, mistä tulikin mieleen, että kyllä perhe on paras.
Isäpuoli-norppa oli hankkinut huonekalujen kuninkaan. Biljardipöydän. Kun 40-vuotiaana pelaa äitiään vastaan 8-palloa, tulee helposti epätodellinen olo. Sen jälkeen kirkastuu ajatus, että "tällainen pitäisi saada kotiinkin." Nykyisellä tv-tarjonnalla tuohan on jo kehittävää tekemistä.
Isoäiti-norppa tuntui olevan hyvässä vedossa vaikka ikää jo onkin ja näkö haastaa. Koekäytössä oli uusi äänikirjojen kuuntelulaite. Loistava vehje. Lyhyessä ajassa kirjoja on ilmeisesti mennyt lähemmäs kolmeakymmentä ja kiitosta tuli muun muassa valikoiman laajuudesta. Ville Virtasen uusin oli kuulemma vähän tylsä, Sofi Oksasen uusinkaan ei sykähdyttänyt, vaikka kyllä kuuntelijalle oli selvinnyt, että saksalaiset ne kyyhkyt söivät mutta Kalle Isokallion Aunen ketjureaktio oli ihan viihdyttävä. Ihmiselle, joka on lukenut paljon, eikä pysty enää seuraamaan televisiota, tällainen palvelu vaikuttaa elämänlaatuun. Kerrankin kysyntä ja tarjonta kohtasi.
Lähtiessäni isoäidiltä huikkasin, että "Nähdään!" Johon isoäiti huikkasi takaisin, että "..ja jos ei nähdä, niin törmäillään!"

Daisy-soitin ja julkaisut 

Näkemistä auttavat apuvälineet täällä

Lisätietoa näköpalveluista täältä

Huomiota ja vastine

Sain viime viikolla kyseenalaisen kunnian tulla mainituksi nimeltä paikallislehden tekstiviestipalstalla. Kyse oli tietysti kunnallisesta päätöksenteosta. Kahta muuta ja minua syytettiin takin käännöstä. Vihjaisu oli sen verran epäselvä, etten tänäkään päivänä ole aivan varma mitä viestittäjä tarkoitti, eikä kuulemma kaikki muutkaan lautakunnan jäsenet mutta kirjoitin aiheesta lyhyen vastineen, jonka ystävällisesti lehtemme myös julkaisi. Kyse oli siis lautakuntaäänestyksestä ja julkisen liikenteen järjestämisestä.
Tyhjästä on paha nyhjästä. Kunnat ympäri Suomea ovat siinä tilanteessa, että rahaa ei ole, ja jos on, niin sekin on velaksi otettua. Siinä tilanteessa ei paljon alennuksiksi muututa. Yhtä hauskaa oli olla päättämässä oman työmatkalipun hinnan korottamisesta - minkäs teet - parempi sekin kuin, että ensi vuonna tilanne on vielä huonompi.
Vastoin perisuomalaisia tapoja sain myös palautetta, tosin vain parilta ihmiseltä, mutta kun odottaa haukkuja, on kaksin verran iloisempi myönteisestä palautteesta. Mistä tulikin mieleeni, että hyvänen aika, antakaa positiivista palautetta niin kotona kuin töissä tai koulussa tai harrastuksissa - se tulee varmasti kymmenkertaisena takaisin.

Teatteri tekee syksyn - Eila, Rampe ja Suolaparta

Syksyn alkaessa koen usein kulttuurinnälkää. Mitä vähemmän valoa ja huonompi ilma, sitä mukavampaa istuutua pehmeälle tuolille lämpimään saliin nauttimaan kulloisistakin lavalle nousevista maisemista.
Eilen ei vielä keleissä ollut moittimista mutta pääsin katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin komediaa; Eila, Rampe ja Suolaparta. Olin utelias. Ensinnäkin en ole käynyt Arena-lavan esityksissä vielä ja komedia on aina vaikea laji.
Sinikka Nopolan tekstit ovat minulle etäisesti tuttuja. Tiesin, että manse-tyyppisellä huumorilla mennään ja meininki on  maanläheistä ja ehkäpä arkista ilottelua.
Esitys oli kyllä hauska ja nauratti useasti ihan ääneen. Luulenpa, että siitä tulee pikkujoulujen aikaan monelle ykkösvaihtoehto. Juonessa ja asetelmassa ei ole mitään liian monimutkaista tai kikkailevaa, pikemminkin katsojan on lupa rauhassa nauttia sympaattisten hahmojen hässäköinnistä. Parituntinen vilahtaa ohi nopeasti, ja sen aikana saa nauraa niin itselleen kuin lavan tapahtumillekin. Heidi Herala tekee roolinsa Eilana vahvan ammattilaisen osaamisella, eikä Pertti Koivula jää toiseksi. Kumpaakin seuraa mielellään.

Nopolan teksti ei päästä meitä suomalaisia vähällä. Lavan hahmoista voi löytää itseään, vanhempiaan tai vaikka naapurin hienompaa rouvaa. Pääasia kuitenkin, etteivät kulissit romahda.

Ennen teatteria kävimme syömässä viereisessä Cafe Talossa. Paikka näyttää ennemminkin baarilta kuin ravintolalta mutta ruoka oli jopa yllättävän hyvää. Vegeburgeri oli maustettu ja tarjoiltiin tulisen majoneesin kera ja ystäväni syömä lohipastrami wardolfinsalaatin kera maistui kuulemma myös. Pisteet myös siitä, että kummatkin annokset oli asteltu astetta perusmättöä paremmin. Tulee varmasti testattua toistekin.Kaiken kaikkiaan tunnelma oli esityksen jälkeen virkistynyt. Sehän se teatterissa onkin hienoa.  Ei siitä menemisestä kannata "tehräny niin suurta numeroo".

Sain ohjeet

"Kippari pidä ruori suunnassa
Yöllä tähtien suuntaan
Päivällä auringosta poispäin
Pilvisellä mielen muutoksissa
Aina valmistautuen muutoksiin
tuulien muuttuessa "

Kiitos Kauko, yritän tämän mukaan navigoida parhaan kykyni mukaan. Ehkä taito karttuu ajan myötä. 

Karvaton koiran

Kävin nypityttämässä vaihto-oppilaamme pari päivää sitten. Koska en ole aiemmin ollut tämän rodun "omistaja" niin minulla ei ole aavistuskaan miten koiraa "nypitään". Harjannut olen, joskus pessytkin mutta kaikki rodut, jotka olen tavannut, on jäänyt nyppimättä.
Paikka missä kävin oli ystävälliset ja selkeästi koirasuuntautuneet työntekijät. Jäin istumaan ja seuraamaan operaatiota. Nopeasti se käy, kun sen osaa. Vaihto-oppilas ei ollut moksiskaan. Huomasi kuulemma, että yksilö oli asunut ensimmäset vuotensa kasvattajalla. Ne koirat tottuvat pienestä asti nyppimiseen, puunaamiseen ja muuhun hoitamiseen, kun taas yksilö, joka kerran vuodessa pakotetaan siistittäväksi -venkoilee minkä kerkee ja hyvässä lykyssä hädissään vielä puree. Ei ole yksi, eikä kaksi koiraa, jotka viedään trimmattavaksi kuonokopan kanssa. Ihmiset tuovat koiriaan siistittäväksi myös uskomattomassa kunnossa. On todella suloisia rotuja, joiden turkkia pitäisi jatkuvasti hoitaa ja harjata - mutta omistaja ei viitsi - niin sitten trimmattavaksi tuodaan joka kerta takku kasa, jonka kanssa ei voida muuta kuin leikata turkki pois. Meillä valitetaan, että Suomi on holhousyhteiskunta, ja että kaikkea valvotaan mutta jos ihmiset eivät edes hoida eläimiään, niin tuntuu toisinaan, että sitä valvontaa pitäisi lisätä - ei vähäntää.

Seinien lehmät

Poikkean usein Turku-Hämeenlinna tieltä pienemmälle tielle, joka vie Somerolle. Tämän tien varressa sijaitsee suuri navetta- tai muu maatilarakennus, jonka seinässä on tanssivia lehmiä. Aina nämä lehmät nähdessäni minua hymyilyttää ja mietin, kukakohan nuo lehmät on tehnyt ja miten ajatus niistä on syntynyt? Hyvä kuitenkin, että on.

Kansien väliin valmista

Kirjoituspiirillä, johon olen täällä "uudella paikkakunnalla" päässyt osallistumaan, on keskiviikkona  kirjoituskokoelmamme julkaisutilaisuus. Kirjoituskokoelma on syntynyt yhteisen puurtamisen tuloksena. Olemme joka toinen maanantai kokoontuneet kirjaston ryhmätilaan lukemaan kirjoituksiamme ja kommentoimaan toisten. Välillä aiheet ovat olleet annettuja, useinmiten tapaamisiin on tultu niiden kirjoitusten kanssa, mitä on syntynyt. Nämä tapaamiset ovat olleet innostavia ja opettavaisia mutta paljon niihin on liittynyt omalta kohdaltani vain pelkästään läsnäoloa. Aktiivista läsnäoloa.
Ylihuomenna järjestämme tilaisuuden, jossa luemme tekstejämme ja toivottavasti saamme myös muutaman kokoelmakirjasen eteenpäin maailmalle muidenkin luettavaksi. Tuntuu erikoiselta. Jotain konkreettista on syntynyt ja kirjan voi joku halutessaan lainata vaikka kirjastosta.
Huomisessa paikallislehdessämme on arvostelu. Olen utelias toimittajan tekstin suhteen. Häneltä sain myös hyvän runon aiheen; Kiukkuinen laama. (anteeksi, mutta käytöksesi oli epäkohteliasta)

Nettilakossa

Aloitin tänään ma-pe kestävän työajan ulkopuolisen internetlakon. Tänään lakko kesti muutaman tunnin. Hyvä puoli nettilakossa on, että teki heti mieli tulla kirjoittaman blogiin. Hankalaa kun blogikin sijaitsee internetissä. Mutta koska kirjoittaminen tuottaa iloa ja on hyötytekemistä, niin rajasin tämän muun lakon ulkopuolelle.
TV-lakko pitää vielä. En ole lakossa siksi, että koko elämä menisi netissä tai tv:tä tuijottaessa mutta aina tekee hyvää rikkoa rutiinejaan ja miettiä mitä asioita tulee tehtyä automaattisesti. Sitä paitsi, tv:tä katsoessa alkaa usein keittää. Jos ei harmita jonkun puhetyyli, niin sitten mainoksissa on jotain vikaa. Pitämällä toosan kiinni ei tarvitse nostattaa verenpainettaan turhasta.

Lounaalla

Kävin entisen työkaverin kanssa lounaalla. Aika hujahti ja oli pakko vielä ottaa kahvi, vaikka sitä kyllä toimiston pannusta olisi varmaan saanut ihan ilmaiseksikin. Keskusteluaiheiden suppeudesta ei voi meitä syyttää. Aloitimme tietysti suoraan asiasta. Siitä missä elämässä on järkeä ja mikä on toisarvoista. Sen jälkeen oli hyvä laventaa aiheita Huvilatelttaan ja ANTHONY JOSEPH & THE SPASM BANDiin, siirtomaavallankumouksiin, mummojen tapaan säilöä rahaa lipastonlaatikkoon ja venäläisiin kirjallisuuden hahmoihin.
Erotessamme totesimme, ettei tässä nyt oikein ehtinyt edes kuulumisia vaihtamaan. Lounaan jälkeen tuli vielä tekstari: "Saahi, oli sen Iranin feikkikunkun nimi." Lukusuositukseksi tuli kirjattua Kuningas Leopoldin elämänkerta. Taisi olla aikamoinen sisäinen sankari tuo Leopold:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuningas_Leopoldin_haamu

Se arki

Iloa ja aurinkoa oli. Nyt sataa vettä. Ihan hyvä sekin.
Huomenna töihin. Parempi laittaa päälle jotain sellaista minkä kangas vähän venyy. Siitä se sitten taas lähtee. Ainakin jos muistaa työkoneensa salasanan. Tällä hetkellä en muista.

Vähän iloa ja aurinkoa, kiitos!

Äitikin sanoi lähtiessä, ettei lomalla tarvitse olla niin vakava. Ei olla.

Ainahan se on mielessä

Kukkia kuvia on hyvä olla aina

Olen huolissani. Kuvavarasstoni täyttyvät kukka- tai koirakuvista. Missä ovat Ihmiset? No. Luonto tekee Ihmisellekin hyvää ja jaksain vain kerta kerran jälkeen ällistyä väreistä, muodoista, kasvun ihmeestä ja siitä lempeästä tunnelmasta, joka kasvien kanssa puuhastellessa vallitsee. En minä tiedä, mitä näillä kaikilla kukkakuvilla teen. Tuskin mitään. Kuvata vain täytyy. Katsoa linssin läpi. Nähdä ja taltioida. 

Dahlia jaksaa kukkia runsaana.

Krassin kukat kelpaavat myös syötäväksi!

Tähkäpää vasta alkutaipaleella.

Sinipiikkiputki on mehiläisten suosikki.

Toimistokoiria

Meillä on toimistolla koiria. Monikossa. On venhäterrieriä, borderterrieriä, espanjanvesikoiraa, kultaistanoutajaa ja novascotiannoutajaa. Löytyy eriroutuisia, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta.
Miten töissä voi olla koiria? No siten, että koirat ovat sen luonteisia, että ne voivat olla yhteisissä tiloissa keskellä työpäivää. Se vaatii myös sen ettei toimistossa ole allergikkoja ja sen että paikan kulttuuri ei ole tiukkapipoinen.
Koiran ottaminen toimistolle voi olla omistajalle, sekä koiralle, iso arjen helpotus. En tiedä miten meidän vaihto-oppilaallemme olisi käynyt, jos en voisi välillä ottaa sitä mukaan töihin. Pari päivää kotona viikosta koira pärjää vallan mainiosti mutta en osaisi ajatella, että pitäisin sosiaalista yksilöä, joka ikinen päivä kotona tyhjässä talossa odottamassa, että ihminen palaa kotiin.
Eläimen läsnäolo tuntuu vaikuttavan myös ympäristöön. Pienellä tassuttele voi kummasti nostaa ilmapiiriä, ja joskus huomaan, että koiraa tullaan silittämään, koska ollaan väsyneitä ja halutaan pitää pieni tauko. Eläimen kanssa ei tarvitse keskustella, silittely riittää.
Asiakkaita koirat ovat tuntuneet myös ilahduttavan, tosin ne harvoin ovat asiakastiloissa mutta lasineukkarin takana ohimennen häntää heiluttava tarkastaja on saanut ihastuneita huudahduksia aikaan. 
Ylhäällä kuvassa oleva Nala on uusimpia tulokkaita. Epäilen kyllä, ettei Nalakaan saa kauaa noista koiranpäivistä nauttia. Neiti kasvaa vauhdilla ja päiväunipaikaksi tullaan tarjoamaan lattiaa. Kolleegan työpöydän ohi ei kuitenkaan voinut kävellä ohi hymyilemättä. 

Melkein verta luovuttamassa

Olimme verenluovutuksessa. Tänään. Kolme henkeä. Yksi luovutti, kaksi muuta söi jäätelöt. Yhdellä oli liian alhainen hemoglobiini. Toiselle tuli taas karenssi Kroatiasta. Hyvän tekeminen tulee päivä päivältä vaikeammaksi. Yritä tässä sitten olla parempi ihminen kun lähetetään kotiin kolmeksi kuukaudeksi nostamaan hemoglobiinia. Enkä muuten ymmärrä, miksi siitä pitää saada kolmen kuukauden pakollinen tauko, jos hemoglobiini ei ihan yllä raja-arvon yläpuolelle. Eikö kuukausi riittäisi?
No parempi kai, että yksi luovutti, kun ei yhtään.
Jos et ole koskaan käynyt luovuttamassa verta, niin suosittelen käymään. Se on paljon pienempi ja nopeampi toimenpide kuin mitä luulisi. Henkilökunta on ystävällistä ja ammattitaitoista.
Kesällä verta tarvitaan paljon. Onnettomuuksia sattuu, eikä pitkäaikaissairaidenkaan tarve katoa loma-ajaksi. Verenluovutuksessa ei itse tarvi tehdä mitään. Riittää kun menee paikalle. Ei, se ei satu. Eikä veren antaminen tunnu. Helppo tapa olla hyödyksi ja avuksi sellaiselle, joka sitä todellakin kipeästi tarvii.
Olen maininnut tästä aiemminkin mutta verta kannattaa käydä luovuttamassa porukalla. Samalla käynnillä tulee hoidettua sosiaalisia suhteita ja lähdettyäkin tulee helpommin, kun joku muistaa, että "viime kerrasta alkaa olla jo kolme kuukautta". Ystäviään voi toki, ja kannattaakin, nähdä muissakin merkeissä mutta ei tämä ole ollenkaan niitä huonoimpia vaihtoehtoja.

Iloinen luovuttaja.

Iloiset kesäystävät.

Piipahdus Porissa

Mitä enemmän vuosia tulee, sitä enemmän arvostan perinteitä - siis niitä hauskoja ja mukavia perinteitä. Tänä vuonna tuli kutsu jo toisen kerran Poriin majoitukseen ihmisten kanssa, jotka tapasin ensimmäistä kertaa viime vuonna päivää ennen Poria, ja jälleen näkeminen tuntui jo perinteeltä.
Pori tarjosi vettä, aurinkoa ja musiikkia. Yllätyksekseni kuulin monen tutun olleen siellä työasioissa jo viikon alusta. Näyttivät vähän väsyneiltä. Ilmeisesti Suomi-Areena vie veronsa. Vähän kuin juhannus..
Yhdeksän aikuista kimppakämpässä toimi loistavasti. Kun arjen keskellä muuten tuntuu näkevän niin vähän ihmisiä niin sitten tällaisina "juhlaviikonloppuina" sitä nauttii puheensorinasta, naurusta ja yhdessäolosta. Eikä haitannut yhtään vaikka porukassa oli myös pari uutta tuttavuutta - ja kielikin vaihtui lennossa tarvittaessa englanniksi.

Viikonlopun jännittävin hetki koettiin kuin huomasin hukanneeni käsilaukkuni. Kyllä. Laukussa oli luonnollisesti sekä puhelin, että kukkaroni. Ei naurattanut. Olisi tehnyt mieli kajauttaa itseään puhelinluettelolla päähän. Tiesin vielä tasan tarkkaan mihin laukkuni jäi ja millä hetkellä mutta rynnistäessäni takaisin penkeillemme, oli laukkuni jo tipotiessään.
Olimme tullessamme festarialuueelle jo piipahtaneet ns. festivaaliteltassa, joten päätin käydä kysymässä minne mahdolliset löytötavarat toimitettaisiin. Pöydällä olikin printattuna iso kasa lappusia, mihin oli painettuna Satakunnan löytötavaratoimiston puhelinnumero. Onneksi älysin vielä erikseen tiedustella, että olisiko sattunut näkymään laukkuani. Nuorisolle myös kiitos, koska kahdesta paikalla olleesta asiakaspalveluhenkilöstä juuri nuorempi tuntui olevan hereillä. Hän pyysi vanhempaa henkilöä katsomaan, josko heidän löytölaatikostaan löytyisi kassini. Ikä liikkui etanan innolla ja vauhdilla. Penkominen kesti mutta ilokseni - sieltä se löytyi! Ystävälliset vieruskaverimme penkeiltä olivat ottaaneet laukkuni ilmeisesti nopeasti talteen ja tuoneet löytötavaratoimistoon. Valitettavasti eivät jättäneet puhelinnumeroaan, olisin mielelläni kiittänyt heitä. Mutta huh huh ja puuh - kyllä hetken jo kirpaisi.