Sataa, sataa ropisee..

Nyt alkaa jo tuntumaan kesältä. Ensimmäiset lähestulkoon herneöverit on vedetty ja sadeloma jatkuu Varsinais-Suomessa. Loimijoen hauki on saanut lumilapiosta päähänsä, Maatalousmuseon possuille on käyty ehdottamasssa nimiä Kepu ja Keva, sekä yksi kappaletta kummilapsia on hihittänyt hysteerisesti jalassa roikkumassa.
Herneitä ei koskaan voi olla liikaa. Niitä pystyy syömään määrättömästi. Ehkä välillä joutuu pitämään pienen tauon mutta sen jälkeen pystyy taas syömään kevyesti niitä litrakaupalla. Mansikat ovat kauniita ja herkullisia. Mutta herne on se, joka tekee kesän.
Olen kolmatta päivää isoäidilläni, ja veuhkaaminen ydinperheen määrittelemisestä tuntuu naurettavalta. Etenkin aikoina, joilloin puolet ns. "normaaliperheistä" hajoavat ja perustavat uusperheitä, ja ehkä jopa sen jälkeisiä uusuusperheitä, jolloin on entistä hämärämpää kuka on kenenkin ydinperhettä. Ydinperhe on jokaiselle se, minkä jokainen kokee ydinperheeksi.
Isovanhemmat ovat aina olleet ydinperhettäni, eikä vähäisemmäksi sen vuoksi että asuin viikot heidän kanssaan käydessäni ala-asteen neljä ensimmäistä luokkaa. On ollut myös itsestään selvää, että olen ns. aikuisiällä käynyt isoäitini luona säännöllisesti, ja yövyn hänen luonaan Loimaa-turneiden aikana. Äitinorppa on sitten joutunut tyytymään ehkä vähäisempään seurusteluaikaan mutta olemme yhdessä tuumin todenneet, että "mennään ikäjärjestyksessä..". En tiedä miten laki tulkitsisi mutta nähdessään meidät kaupassa, ei voi erehtyä läheisestä perhesuhteesta. Valitettavasti - ja onneksi. ;)