Ei se aina onnistu

Kävin eilen luovuttamassa verta. Tavallaan. Viime kerrasta oli hurahtanut jo tovi, vaikka yritänkin muistaa käydä tasaisesti sallitun kolmen kuukauden välein. Eilen osui allakkaan muutenkin odottelua, joten hoksasin, että siinä kohtaa kalenteria oli mainio verenluovutusaukko. Päätin extempore suunnata kulkuni Sanomatalon luovutuspisteeseen. Varmuuden vuoksi huutelin  seuraa itselleni facebookissa mutta kukaan, ei siis sielun sielu, halunnut lähteä kanssani vertaan vähentämään. Olisinpa tuolloin jo tiennyt, että paikalla on kakkutarjoilu..
Matkalla näin sattumalta rautatietorilla SPR:n teltan, joka mainosti "maailman verenluovuttajapäivää". Muuten hyvä mutta perillä luovutuspisteessä huomasin, että valitsemani iltapäivä ei ollut niitä parhaita. Jono oli tuntuva. Mutta koska olin jo paikalla niin jäin tietojani täyttelemän ja odottamaan.
Verenluovutushan sujuu niin, että vastaanottotiskillä näytetään henkilöllisyyspaperi, ja samasta paikasta ojennetaan kyselylomake täytettäväksi. Lomakkeella varmistetaan ettei luovuttaja olisi luovutuskuntoinen. Kysymysten joukossa on myö muutama aina hammastenkiristystä aiheuttava. Itse haluaisin ilmoittaa jonnekin että "jos joudun onnettomuuteen, ja olen vuotamassa kuiviin, niin minulle kyllä saa sitten antaa myös homoseksuaalin verta". Jos sitä valikoimaan alkaisi, niin ennemmin kai sitä ei haluaisi ikävän ihmisen verta...Kai sitä kaiken kaikkiaan siinä tilanteessa, kun on verisolujen tarve, on vain kiitollinen, että sitä verta saa, ja joku on sitä luovuttanut.
Verenluovutuksen yhteydessä saa samalla kätevästi tarkistettua veriarvonsa. Pienen kevätväsymyspoikasen välillä keikuttua hartioilla, mietinkin josko rautavarastoni alkavat olemaan hupenemaan päin. Lomakkeen täyttämisen jälkeen, otetaan siis sormenpäästä hemoglobiini, ja ystävälliset hoitajat tarkistavat kaavakkeet ja varmistavat mahdollisin lisäkysymyksin, että kaikki on kunnossa. Muutaman kerran olen saanut lähteä kotiin ilman luovutusta, kun hemoglobiiniarvot eivät ole olleet riittävät.
Eilen ei tullut nämä rajat vastaan. Uskomatonta miten maalaisilma on näin lyhyessä ajassa vaikuttanut veriarvoihini. Hemoglobiini oli pompsahtanut yli 140:een. Olen ollut myös siinä tilanteessa missä on laskettu kolmen sarjasta keskiarvoa, ja nippa nappa rimaa hipoen olen osoittautunut kelvolliseksi..
Arvojen mittaamisen jälkeen siirrytään odottamaan kutsua itse luovutukseen. Yleensä se tulee nopeasti, ja muina kuin ruuhkahuippuina pääsee hieman valitsemaankin mihin tuoliin haluaa. Tämä pääasiallisesti siksi, jos on toiveita käden (vasen vai oikea) suhteen.
Henkilökunta on ollut aina ystävällistä. Yritänkin joskus aina kannustaa nuoria miehiä luovuttamaan sillä, että kauniit nuoret hoitajat hymyilevät, ovat ystävällisiä ja tarpeen mukaan jopa istuvat siinä pedin vieressä juttelemassa.
Mutta eilen ei ollut minun päiväni. Puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen pääsin vihdoin paikalleni. Ystävällinen nuori nainen putsasi käsivarteni, laittoi kiristyssiteen paikoilleen, varoitti että hieman nipistää ja laittoi neulan paikoilleen. Neula vain ei tällä kertaa osunut aivan kunnolla paikoilleen.
Puolessa välissä kone alkoi piipittää. Oikeastaan merkkiäänet ovat piipitystä kuuluvammat, ja homma tyssäsi siihen. Jos jostakin syystä, luovutuspussi ei tule aivan täyteen, sitä ei voida käyttää. Siihen asti luovuttamani veri meni siis roskiin, koko odottaminen meni hukkaan, ja kaikenlisäksi seuraavan kerran paikalle voi ilmestyä - kolmen kuukauden kuluttua.
Melkein harmitti ja turhautti. Hoitaja oli kuitenkin niin pahoillaan, etten turhaan viitsinyt huokailla ja kohotella kulmiani. Pääasia, että ihmiset olivat lähteneet sankoin joukoin eilen luovuttamaan, ja toivottavasti mukana oli myös paljon uusia, joille verenluovutuksesta tulee mukava tapa. Mietin, josko tähänkin sopisi se "No, ainakin yritin".  Parempi kai pieleen mennyt yritys, kun monta kuukautta aikomista. Syyskuussa uusi yritys.