En tarpeeksi, mutta yritin. Vastustaa kiusausta. Ei auttanut. Sorruin runokirjaan ja mikä pahempaa, kahteen.
En pitänyt Akateemisen kirjakaupan läpi kävelemistä kovinkaan vaarallisena. Olisi pitänyt tietää paremmin. Silmäilin kirjoja huolettomasti ilman mitään sen suurempaa tarvetta,
mutta jokin Runoilevien naisten kaupungissa sai tarttumaan siihen. Olisiko ollut taitavan Jussi Kaakisen suunnittelema kansi?
Takakannessa hehkutettiin lisäksi kuinka ranskankieliset naisrunoilijat
saavat ensimmäistä kertaa äänensä kuuluviin suomeksi, ja kuinka sisältö
olisi kaunista ja rohkeaa. Miten sellaista voisi ohittaa..?
Neljäntoista runoilijan joukosta jo uskoo löytävänsä jotain itseenkin
osuvaa.
Välittömästi kun olin tehnyt ostopäätökseni sukeltaa Runoilevien naisten
kaupunkiin, katseeni osui viereiseen hyllyyn, jossa minua odotti
kärsivällisesti Kai Niemisen: Istun tässä, ihmettelen. Nieminen oli
koonnut suosikkirunojaan 17 kokoelmastaan. Aaargh! Tiesin välittömästi,
että oli pakko edes vähän kurkata sisään. Siinähän sitä sitten oltiin.
Kassalla mutisin asiakaspalvelijalle, kuinka podin huonoa omaatuntoa. En
ollut valinnut kirjoista, vaan tyypillisenä tämän aikakauden edustajana
otin kummatkin. Lohduttavasti hän totesi, ettei näiden kirjojen
ostaminen ollut tuhlaamista vain sijoitus. Hymyilytti. Myyjä
jatkoi; "Heräteostoshan antaa mahdollisuuden itselle löytää." ja pohti
miten yleensä vain luetaan lehdistä jonkun muun suositus luettavaksii
tai leikataan mainos, joka kädessä sitten kiiressä juostaan kauppaan.
Olin otettu. Olen itsekin taistellut tunteen "pakko lukea" -kanssa.
Joulun alla lehdet ovat täynnä suosituksia kirjoista mitkä "kaikki
lukevat joululomallaan". Nyt sitä stressiä ei ollut. Annoin vain
itselleni mahdollisuuden ja luvan löytää.Tuplana.
2 kommenttia:
Olenkin aina pitänyt epäilyttävinä ihmisiä, jotka painottavat kaikessa kohtuutta yli kaiken. (En vain aina ole sisäistänyt ajoittain kuuluneeni tuohon joukkoon itsekin.)
Rikkoakseen rajat, pitää ensin tietää missä ne ovat? ;)
Lähetä kommentti