Asia on tärkeä ja aihe on arka. Jokainen enkeliksi muuttunut lapsi ja nuori on perheelleen ja ystävilleen niin suuri menetys, että se kulkee mukana koko loppuelämän. Kiusaamistakaan ei pitäisi sallia missään elämän vaiheessa. Ei tarhassa, ei koulussa, eikä aikuisten kesken työpaikoilla tai harrastuksissa.
Enkeli-Elisa on saanut paljon huomiota ja ihmiset ovat halunneet osoittaa myötätuntoaan. Tarinan ansiosta on perustettu myös yhdistys kiusaamista vastaan.
Mikä siis mättää? No se, että jos väität jonkun asian olevan totta, eikä se ole, syyllistyy silloin valehtelemiseen. Kauniimmin esitettynä: fiktion ja faktan sekoittamiseen mutta pienille lapsillekin opetetaan että ne kaksi pitää oppia erottamaan toisistaan. Nyt huomio on siirtynyt itse aiheesta tarinan kirjoittajaan. Ja mitä pidemmälle asiaa viedään, sitä omituisimmaksi selitykset muuttuvat, myös kirjoittajan asenne tiedusteluja ja epäilyksiä kohtaan tuntuu hieman ikävältä.
Enkeli-Elisa on saanut paljon huomiota ja ihmiset ovat halunneet osoittaa myötätuntoaan. Tarinan ansiosta on perustettu myös yhdistys kiusaamista vastaan.
Mikä siis mättää? No se, että jos väität jonkun asian olevan totta, eikä se ole, syyllistyy silloin valehtelemiseen. Kauniimmin esitettynä: fiktion ja faktan sekoittamiseen mutta pienille lapsillekin opetetaan että ne kaksi pitää oppia erottamaan toisistaan. Nyt huomio on siirtynyt itse aiheesta tarinan kirjoittajaan. Ja mitä pidemmälle asiaa viedään, sitä omituisimmaksi selitykset muuttuvat, myös kirjoittajan asenne tiedusteluja ja epäilyksiä kohtaan tuntuu hieman ikävältä.
"Mitä sen on väliä onko kirjoitus totta vai ei?" joku kysyi. Jos sillä ei ole merkitystä, miksei alunperinkin olisi voinut antaa kaikkien ymmärtää, että tarina voi olla totta tai voi olla, että se yhdistää monen ihmisen tarinoita yhdeksi kaunokirjalliseksi kertomukseksi, millä on osittain totuuspohjaa.
Myös toimittajat ovat joutuneet kriittisen kysymyksen eteen. Miksi tämä asia on saanut todella laajaa huomiota, vaikkei kukaan tiedä onko Elisaa ja hänen vanhempiaan edes ollut olemassa. Voiko toimitettuihin tarinoihin luottaa, jos niiden todenperäisyyttä ei tarkasteta.
En tunnu osaavan kiteyttää miksi asia vaivaa minua niin paljon kuin se vaivaa. Ehkä siihen on monta vaikuttavaa tekijää. Enää en tunnu välittävän onko tarina totta vai ei, se on jo saanut ikävän käänteen ja kiinnittänyt huomion asioihin, joita tämänkaltaisten tarinoiden yhteydessä ei pitäisi laisinkaan miettiä. Parasta asiassa on, ettei enkeli-Elisan kuolinpäiväksi ilmoitettuna päivänä kuollut yhtäkään 15-vuotta tyttöä Suomessa.
9 kommenttia:
Samoilla linjoilla olen kanssasi. Aihe ja asia on tärkeä, juu. Asian esille tuominen on tärkeää, juu. Sinänsä kaikki on ok, mutta minulle tökki asia jo ennen hesarin syytettä keksitystä jutusta. En oikein osaa sanoa, että miksi.
Yritin analysoida ja miettiä, että miksi koko juttu ärsyttää. Toisen surulla ratsastustako? Tragedian riepotteluko? Henkilökohtaisen surun käsittely julkisestiko? (no kukaan ei voi toiselle kertoa, että miten sinun pitää surra, joten ei ehkä tämäkään?)
Kamalan vaikeaa tökkäistä juuri siihen, että mikä hiertää. Ehkä minulle tulee tunne, että vakava ja vaikea aihe käännetään iltapäivälehtijournalismiksi (miksi ei saisi kääntää?), haetaan säälipisteitä (miksi ei saisi sääliä) ja ihmiset lähtevät siihen mukaan täysin rinnoin (miksi ei saisi lähteä?).
Mukaan lähtenyt saa hyvän ihmisen leiman otsaansa kun peukuttaa fb:ssa, mutta sen jälkeen ei tarvi tehdä asialle enää mitään. Niinkö vai?
Taidan vaan olla kärttynen keski-ikäinen akka, jolla pipo kiristää ja on jäänyt jumiin johonkin keskiajalle. :)
Ja vieläkään en osaa sanoa, että mikä siinä oikein hiertää...
Enkeli-Elisan tapaus on tavallaan pitkälle vietyä sosiaalipornoa joka siihen laajuuteen paisuttuaan oli jo koukuttanut kirjoittajansa aina vaan jatkamaan sitä valhetta.
Maailmassa on paljon vaikeita, sairaita ajatuksia ja asioita. Ei niitä voi ihmisenä jäädä pohtimaan. Muuten menee oma terveys.
Pois miettimästä tuollaisia. Ulos elämään!
Minna,
ehkä siinä on hieman sitä huijatuksi ja petetyksi tulleen fiilistä, vaikkakaan sillä "onko juuri tämä tarina totta, ei niinkään ole merkitystä.
Kirjailija itse on tullut kiusatuksi koulussa. Jos enkeli-elisa osoittautuu keksityksi, onko sekään niin paha, jos asia itsessään on saanut tarvittavaa huomiota? Ehkei, tiskiveden maku kuitenkin jäi suuhun.
Anonyymi, olet pitkälti myös oikeassa. Liika miettiminen ei sekään ole hyväksi, etenkään asioiden parissa joille ei voi mitään.
Silti mietityttää, että miksi ei voi. Miksi maailma on niin hullu? Ja kun muutoksen kuitenkin saisi aikaan..se alkaa yhdestä, siihen liittyy toinen ja kolmas, kokonainen kylä, kaupunki jne... Meillä ihmisillä olisi mahdollisuus pitää tämä maailma ihmismäisenä ja olla sellaisia myös toinen toisillemme.
(nyt menen ulos aurinkoon juomaan kahvia)
En oikein pääse kirjoituksesi pohjalta minäkään selville, mikä sinua asiassa varsinaisesti häiritsee, tai mikä häiritsee eniten. Oletko itse päässyt asiasta nyt paremmin selvyyteen?
(Mietin kai siksikin, kun minua ei toistaiseksi ole "se" häirinnyt (en tosin ole kovin seurannutkaan asiaa), mutta nyt epäilen, että minua saattaa alkaa häiritä, että joitain häiritsee jokin...)
Häiritseekö sinua siis se, että se voisi olla "totta", vai se, että voi olla, ettei olekaan? Tai häiritseekö itse tarina(ssa jokin), vai sen sijaan se, miten (jotkut) ihmiset siihen reagoivat? Tai, tarinan sisältö vai sen esitysmuoto (vai pitääkö sanoa ilmenemismuoto/-muodot?)? Vai jotain ihan muuta?
No ehkä se on se, että jos väitetään jonkun asian olevan totta, sen myös pitäisi.
Jos kirjailija on halunnut enemmän huomiota kiusaamiselle, hän on siinä hienosti onnistunut, ja tosiaan; "tapahtuma voisi olla totta."
Ehkä hieman häiritsee myös huoli siitä, että kun paljastetaan asioita "huijauksiksi" voi olla myöhemmin vaikea saada yhtä paljon huomiota vastaavalle asialle.
Ehkä en pidä myöskään ajatuksesta, että kaikkea pitäisi koko ajan epäillä huijaukseksi, tai että asioiden tekijöiden tarkoitusperiä pitäisi koko ajan miettiä.
Joku, kun googlaat asiaa enemmän, kerro minullekin mitä mieltä sinä olet?
Hmm. [Nyt ärsyttää, kun en tiedä, mitä tästä sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta. Kerro sinä, kannattiko.]
Ensinnä siis journalistinen etiikka ja tarinankerronnan etiikka. Ensimmäisessä edellytetään riittävää faktatarkistusta, toisessa - hmm - vilpitöntä sydäntä (so. rehellisiä tarkoitusperiä)?
(Kun olet lukenut perusteluni, voit ehkä kertoa, oletko eri mieltä yllä olevasta erottelusta.)
Minusta tuntuu, että yhteiskunnallisissa ilmiöissä moni on liian kiinnittynyt ajatukseen siitä (että voisi ylipäätään päästä selvyyteen), mikä on TOTTA juuri kussakin yksittäisessä tapauksessa. Ei pidä ymmärtää väärin; arvostan toden puhumista, enkä arvosta tarkoituksellista harhaanjohtamista. Yhteiskunnallisia ilmiöitä käsitellessä kuitenkin on hedelmällistä keskittyä enemmän ilmiöön "tapauksen takana".
(Vrt. vaikkapa ampumistapauksissa mediavälitteinen halu selvittää juuri kunkin yksittäisen henkilön motiivit osin ilmiön taustojen laajemman pohtimisen kustannuksella.)
Minusta on siis hedelmällistä ajatella, että yhteiskunnallisissa kysymyksissä "totuus" on yksittäistä tapausta laajempi ilmiö. Voisi sanoa, että "jos jokin asia 'voisi olla totta', se ennemmin tai myöhemmin on". (Pari-kolmekymmentä alle 24-vuotiasta naista tekee itsemurhan joka vuosi - syitä en käy arvailemaan, niitä lienee jokaisella omansa, mutta ilmiö on olemassa.) Yhteiskunnallisten arvioiden pitäisi perustua tälle.
(Vrt. kirjallisuuden utopiat ja dystopiat: vaikka ne ovat nimellisesti fiktiota, ne kertovat jotain meistä ja ajastamme, ja niistä tulee merkittäviä, huomioituja, jos riittävän moni tunnistaa niistä "totuuden". Enkeli-Elisan tapaus sai kai kymmeniä tuhansia ihmisiä kiinnostumaan siitä Facebookissa. Voisiko siis sanoa, että ihmiset tunnistivat tarinassa tällaisen yleisemmän "totuuden" ja ottivat sen omakseen, löysivät siitä itselleen merkityksellisen asian - ja samalla kohtaamispaikan?)
Kuvaavaa on, että juuri tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä [pari päivää sitten], Ylen verkkouutisten etusivulla samanaikaisesti kuvitettuna pääuutisena kerrotaan poliisin aloittaneen "rikostutkinnan" siitä, onko Enkeli-Elisan tarinalla saatu "laitonta taloudellista hyötyä", kun taas yliön nostoihin otsikolla "Nuorten naisten itsemurhat" on otettu seuraava lainaus: "Tyttöjen itsetuhoisuuden ajatukset liittyvät vahvasti omaan mitättömyyden ja arvottomuuden tunteeseen." Pääuutinen on päivänkohtaista uutisraportointia Ylen aluetoimituksen (mies)toimittajalta. Yliöön nostettu artikkeli "Suorituspaineet ajavat tytöt jopa itsemurhaan" on aamulla julkaistavaksi laitettu laajemmin nuorten ahdistusta ja selviytymistä taustoittava reportaasi kolmelta Yle Uutisten (nais)toimittajalta.
Tästä tullaan toiseen asiaan, eli "Susi! Susi!" -ongelmaan. Kansantarinassa sudesta varoittelija perusti varoituksensa valheelle, keksityille tosiasioille, ja kävi huonosti. Onko Enkeli-Elisan tapauksessa sitten näin?
Olen [olin] lukenut Elisasta kaksi artikkelia, ensinnä laajan taustatarinan, ja sitten verkko-Hesarin lyhyen puffin kuukausiliitteen (journalismi)kriittisestä journalismista.
Minulla ei ole kykyä (eikä välttämättä halua) lähteä arvioimaan, mikä on TOTTA (yksittäistapauksena), ja mikä ei. Ensimmäisessä artikkelissa todetaan tarinan totuusarvosta, että "kirja ei ole täysin tarkka dokumentti, mutta se pysyttelee pitkälle tosiasioissa". Minulla ei toisaalta ole myöskään erityistä syytä tai tarvetta epäillä tätä. (Jos se voisi olla totta, se ennemmin tai myöhemmin on.)
Kuinka paljon tai millä tavalla tarinaa on fiktiivistetty, on oma kysymyksensä. Se on luultavasti journalistisesti merkityksellinen, mutta en ole varma, onko se inhimillisesti merkityksellinen kysymys.
Ongelmalliseksi se muuttuu, jos (ja kun) ihmiset, niin kuin yllä arvioin, kiinnittyvät asioiden TOTUUTEEN vahvasti yksittäistapausten (ja niiden totuusarvon) kautta. On ihmisyyden ydintä, että yksittäistä ihmistä on vaikkapa helpompi surra kuin "asiaa". Siksi Enkeli-Elisa on todellisempi kuin ne muut itsemurhan tehneet tytöt, joista ei kirjoiteta kirjoja.
Tätä ei kuitenkaan saisi sekoittaa siihen, mikä on yhteiskunnallisessa mielessä "totta". Mutta sen ymmärtäminen (sisäistäminen) edellyttää abstraktin (ilmiön, "asian") tunnistamista - ei, kokemista - todella tapahtuvaksi, eli sen kokemista, että ne pari-kolmekymmentä nuorta naista, jotka kunakin vuonna tekevät itsemurhan, ovat yhtä todellisia kuin (kenties fiktiivinen) Enkeli-Elisa.
Elisa antaa ihmisille kasvot (tai oikeammin nimen) ilmiölle, jota muuten on vaikea kohdata. (Olen lukenut väitettävän, että lasten itsemurhat ovat tabu - eli asia, josta ei puhuta, tai josta ei ainakaan ole helppo puhua.)
Ymmärrän, että esimerkiksi suruja kokeneet ihmiset, jotka ovat samaistuneet Elisan tarinaan juuri heille merkityksellisenä TOSItarinana, joka esimerkiksi auttaa heitä käsittelemään omaa suruaan, voivat jossain vaiheessa järkyttyä (tmv.) siitä, että tarinassa kaikki (eli kaikki se minkä he ovat odottaneet olevan TOTTA) ei välttämättä olekaan tapahtunut juuri niin, kuin on kerrottu. (En tiedä, kuinka monelle on käynyt näin.) Haluaisin kuitenkin sanoa, että heidän (samaistumisen, surun käsittelyn, jne.) kokemuksensa ei sen vuoksi silti muutu merkityksettömäksi.
Ilmiö on joka tapauksessa "totta", ja kunkin oma kokemus on ihmisille itselleen merkityksellisellä tavalla inhimillisesti totta. Ja kun näin on, on (minusta) vähemmän merkitystä sillä, perustuuko kokemus tarkkaan dokumentoidulle ja totuudenmukaisesti lähdeviitteistetylle tapauskertomukselle vai fiktiivistetylle (tosipohjaiselle) kertomukselle.
(Useinhan sitä paitsi koemme fiktiivistetyt kertomukset meille emotionaalisesti merkityksellisempinä. Harva harrastaa sotahistoriaa tunteakseen yhteenkuuluvuutta sodissa menehtyneiden kanssa, mutta vaikkapa sodan ihmiskohtaloista kertovat elokuvat liikuttavat sieluamme, ja saattavat vaikkapa herättää meissä halun toimia niin, että vältymme jatkossa sodan julmuuksilta.)
[Vaihtoehtoisen, viisaan, näkökulman tarjoaa 15.7. Hämeen Sanomissa Emmi Itäranta (joka on kai sekä lehtikirjoittaja että kirjailija so. tarinankertoja). En silti luule (sen kirjoituksen perusteella), että hän on samalla lailla pohtinut tätä puolta asiasta (joskin muistan huomauttaa itselleni, että yhteen kolumniin ei todellakaan voi mahtua ihmisen koko ajatus asiasta, vaan korkeintaan yksi rajattu näkökulma, ja siitäkin vain osa).]
Kolmanneksi, että ihmisten motiiveja olisi tarpeen koko ajan miettiä tai kyseenalaistaa. No, se ärsyttää.
Voi myös miettiä, miten se suhteutuu nykyelämään, jossa mikään ei kai ole "mitään", ellei ja ennen kuin sillä on kymmeniä tuhansia tykkäyksiä ja siitä on tullut "some"-ilmiö. (Näinhän toisaalta presidentinvaalikampanjatkin toimivat, kerrottujen ja edelleenkerrottujen (vähemmän tai enemmän totuuspohjaisten) tarinoiden varassa.)
Tarinankerrontaa on ollut aina, ja se on ja on ollut milloin enemmän milloin vähemmän väritettyä. Somediavälitteisenä aikana kuitenkin jotkut tarinat paisuvat suuremmiksi kuin ennen, ja siksi myös kohut paisuvat. Se paisuttaa myös TOTUUDEN ja tuon tarkoitusperien arvuuttelun ongelmaa.
Joskus tapahtuu se totuuden merkityksensä menettämisen ilmiö, josta sinä ja Emmi Itäranta olitte huolissanne (ja joka minustakaan ei ole merkityksetön), joskus se voidaan ohittaa ja nähdä (siitä huolimatta?) tarinan taakse (ilmiön yhteiskunnallisempaan taustaan ja merkitykseen). Emotiivinen ja analyyttinen ovat ristiriidassa (enkä minä tarkoita tai halua arvottaa jompaa kumpaa toisen yli, koska ihmiset kokevat asiat eri tavalla), ja ehkä yhteistä totuutta ei ole olemassa. Voisi olla totta?
Tällaista nyt viimeksi, tuo päätös varmistui tänään:
http://www.mtv3.fi/uutiset/rikos.shtml/2012/08/1596036/poliisi-lopettamassa-esitutkinnan-enkeli-elisan-jutussa-ei-rikosta
Kiinnostaisi kuulla, mitä asiasta ehkä nykyään mietit. Onko tullut uusia mietteitä, vai jäänyt uusien mietteiden alle?
Lähetä kommentti