torstaina, elokuuta 16, 2012

Hyvä ettei se ole totta

Kirjoitin jonkin aikaa sitten siitä, mitlä "Enkeli-Elisan tapaus" minusta tuntui. Tuntemuksieni tarkka kuvailu ontui mutta huomasin, että hieman harmitti ja ärsytti. Tapaus myös vaivasi ja putkahti mieleen useammankin kerran pitkin viikkoa.
Sitten Joku antoi arvokasta aikaansa ja kommentoi erittäin tarkasti ja pitkään ajatuksiaan asiasta. Olin jälleen iloinen sekä kiitollinen siitä, että blogien kirjoittaminen on mahdollista ja näin olleen myös vastakaikuna palautteen saaminen. Jos et tätä Jokun(Jonkun?) kirjoittamaa analyysia vielä lukenut, lue ihmeessä; löydät sen täältä.
Palaamatta vielä alkuperäiseen kysymykseen, pureskelen hetkisen klassista "Miltäs nyt tuntuu?" kysymystä. Kun kuulin uutisista että poliisi lopettaa rikostutkinnan eikä ole aihetta epäillä että kirjailija on syyllistynyt petokseen, ei tuntunut oikein miltään. Toisaalta, ei minua Minttu Vettenterän kirja hetkauttanut puoleen eikä toiseen, etenkään kun takakanteen oli  lisätty tuo fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan..Minua häiritsi se, että 40 000 osallistui antamaan tukensa "Elisalle, Miksulle ja Riikalle", jotka ovatkin keksittyjä hahmoja. Olkootkin "tuen antaminen" vain napin klikkaamista internetissä mutta se ei tarkoita, etteikö monien ihmisten myötätunto ja ajatukset olisi olleet näiden kuvitteellisten ihmisten mukana. 

Ehkä asian pohtimista hankaloitti se, että yleensäkin ihmisen itsemurha on niin suuri ja musertavan surullinen asia yhteiskunnassamme, että kaikkeen siihen liittyvään herkästi suhtautuu tunteella.  Ja miksei suhtautuisi? Mitä järjellä pohdittavaa on siinä, etteivät tyttömme usko tulevaisuuteen vaan mielummin päättävät elämänsä kuin jatkavat sitä.

 Joku on kylläkin siinä oikeassa, että tässäkin tapauksessa olisi tärkeämpää kiinnittää huomio ilmiöön. Ehkä pelkäänkin, että tällaiset tapaukset vievät huomiota itse ilmiöltä. Muutenkin on vaikeaa saada ihmisiä toimimaan asioiden puolesta. Meidän pitäisi pystyä konkreettisesti suojelemaan lapsiamme ja nuoriamme niin, ettei heidän tarvitsi omasta tahdostaan luopua elämästään.

Minä en usko, että Enkeli-Elisa oli olemassa. En usko "Miksuun" enkä "Riikaan". Minttiksen blogi on poistettu, samoin Enkeli-Elisan facebook-ryhmä. Uskon, että kirjailijalle tuli paha virhearvio ja se imaisi mukanaan. Kun sitten homma karkasi käsistä, alkoi ahdistaa. Nyt koko tarina on muuttunut "fiktiiviseksi tarinaksi". Minttu Vettenterä on tilittänyt facebookissa viime kuun lopulla kuinka hän vain haluaisi olla edelleen se erakkomainen kirjailija joka muumipappamaisesti kirjoittaa tornissaan ja miten hän on edelleen kuin liian sinisilmäinen pieni lapsi, joka nyt saa paskaa niskaansa.
I rest my case. 

6 kommenttia:

Joku kirjoitti...

Mielenkiintoista. Etenkin tuo tekstiin vähän piiloon jäävä näkökulma siitä, miten yhteiskunnalliset totuudet syntyvät, ja ilmiöt saavat merkityksensä, kun riittävän moni niihin (niiden merkitykseen?) uskoo (klikkaa?).

"Mitä järjellä pohdittavaa on siinä, etteivät tyttömme usko tulevaisuuteen vaan mielummin päättävät elämänsä kuin jatkavat sitä."

Niin. Aika paljonkin kai. - Vaikka siinä, mihin suuntaan arjessa tätä yhteiskuntaamme rakennamme, ja minkälaisia "vastuita" huomaamattamme jätämme nuorten (tyttöjen ja poikien) yksin kannettavaksi.

Sitten vielä tuosta "huomion kääntymisestä" / "kääntämisestä" itse ilmiöistä - hmm - sanotaanko (so)mediailmiöihin. Siihen voisi ehkä lisätä vielä (ainakin) yhden näkökulman, jonka viimeksi jätin sanomatta (ja jota sinäkin yllä vähän sivuat):

Ettei vain tässä(kin) mediailmiössä kävisi (olisi käynyt) niin, että itse asian (eli mm. kiusaamisen ja nuorten itsemurhien) sijaan ihmisten huomio (ja närkästys) keskittyy enemmän asiasta kertovaan sanansaattajaan (joka sitten saa kantaa ihmisten vihat niskoissaan, kun ei lopulta olekaan kertonut ihmisiä oikealla tavalla tyydyttävää tarinaa).

On aika surullista, jos "Enkeli-Elisalle" (siis ilmiönä, ei henkilönä) tukensa ilmaisseiden huomio lopulta kääntyykin siihen, että kirjailijalle kaadetaan paskaa niskaan. (Toisin sanoen kiusaamista vastustetaan, mutta lopulta käykin niin, että asian esiin nostavaa kiusataan.) Suuri osa noista 40 000:sta tuskin näin tekee, mutta sitäkin taitaa joukkoon mahtua.

Toivotaan nyt, että asian syvempikin merkitys jää tästä itämään.

HUOM. En siis edelleenkään sano, ettei kirjailija olisi vastuussa omista sanomisistaan (joita en todellakaan kovin laajasti tunne), sanon vain, että ihmisten (ensinnä) häneen asettamansa odotukset ja (toiseksi) niistä seuraava pettymys siihen, ettei "tarina" lopulta ehkä täyttänytkään kaikkia sille ladattuja odotuksia, voivat saada myös kohtuuttomia muotoja.

Loppuun kysymys pohdittavaksi: kuinka suurelta osin kirjailija on vastuussa liikkeelle laittamansa joukkoilmiön kehityksestä, tai siitä, jos se karkaa käsistä?

Norppa kirjoitti...

Käännetäänkö näin päin; Erinomainen keksintö ja toteutus oman kirjan markkinoimiseksi. Millään muulla tavalla Minttu Vettenterä ei olisi pystynyt nousemaan suomalaisten tietoisuuteen, eikä saamaan kirjoittamalleen tarinalleen julkisuutta.
Harva tunnettukaan kirjailija pääsee noin vain tv:n, radion ja eri lehtien haastattelemaksi.

Mitä "tarinaan" tulee, esim. minä en tiennyt, että kyse on tarinasta. Fiktiivinen tarina ja se, että yleensäkään mitään kirjaa on ollut tekeillä selvisi itselleni vasta myöhemmin. Minulla oli vain tieto, että 15-vuotias tyttö on tehnyt koulukiusaamisen vuoksi itsemurhan ja hänen vanhempansa kirjoittavat blogia tytön päiväkirjan pohjalta.

En tiedä moniko osasi tuossa vaiheessa antaa tukensa "ilmiölle" kun ei tiennyt, ettei ole mitään henkilöä tai henkilöitä.

Uskon että asiaan ollaan reagoitu monin tavoin. Osa ajattelee, että "no hyvä ettei ollut totta, osa "aha, tää oli taas näitä", osa raivostuu siitä, että ollaan valehdeltu ja osa ei edes enää muista kuulleensa koko jutusta.

Sanansaattajaa kohtaan oma ärsytykseni nousee samassa kohdassa kuin kaikkien muidenkin kohdalla, joilta on julkisuudessa kysytty onko jokin asia totta vai ei. Siinä vaiheessa olisi parempi tunnustaa, jos tullut vähän juksattua, eikä jatkaa kuopan kaivamista syvemmäksi. Vaikka se olisikin maan tapa.

Joku kirjoitti...

No niin, kiitos tästä. Luulen nyt ymmärtäväni myös sinun näkökulmaasi jonkin verran paremmin. Kun ihmiset katsovat asiaa eri näkökulmista, syntyy myös erilaisia reaktioita; jos on pidempään tai lähempää seurannut asiaa, muodostunee se helposti toisella lailla itselle merkitykselliseksi, kuin "kaukaisemmasta" perspektiivistä.

Minna kirjoitti...

Tänään luin lehdestä, että kirjailija oli itse sepittänyt Elisan vanhempien blogikirjoitukset. Rikosta ei ole tapahtunut, päätti poliisi.

Mielenkiinnolla olen seurannut milipiteidenne vaihtoa asiasta. Kommentoin jo aiemmin, että joku määrittelemätön kaihertaa minuakin ko. asiassa.

Pohdintojen jälkeen (ja kirjoituksienne lukemisen jälkeen) ehkä osaan sanoa sen jo paremmin. Asiasta tuli minulle tunne, että kirjailija halusi enemmän julkisuutta itselleen ja kirjalleen, kuin itse varsinaiselle asialle. Ehkä se närkästytti eniten, että hän käytti vakavaa ja tärkeää asiaa keppihevosenaan. En jaksa uskoa, että hän oli pelkästä hyvästä tahdosta asiaa kohtaan tehnyt kaiken: kirjan, blogin ym.

Ehkä olen vain kyyninen. Voihan olla, että kyseessä oli pelkkä hyvä tahto. Siitä ollaan varmaan montaa mieltä, että mitkä keinot ovat moraalisesti hyväksyttäviä "hyvälle tahdolle". Esim. luonnosuojelu vs. ekoterrorismi jne.

Minulla asia menee vähän samaan kategoriaan kuin Mannerheimilla ratsastamiset. Tee elokuva Mannerheimista ja julkisuutesi on taattu. En ota kantaa siihen, etteikö niin saisi tehdä, mutta sekin tuntuu halpahintaiselta kalastelulta.

Voin vain todeta Enkeli- Elisan tapaukseen samoin kuin Norppa sinäkin: Hyvä, ettei se ole totta.

Norppa kirjoitti...

Ehkä parhaimman kuvan tapahtuneesta saa Ylen elävän arkiston klipeistä. "Mitä olisin ajatellut, jos olisin nähnyt nämä televisiosta suoraan ilman mitään ennakkotietoa?"

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tapaus_enkeli-elisa_81309.html#media=81307

Joku: en minäkään tätä muuten seurannut kuin vasta hesarin kuukausiliitten jälkeen kun kohu nousi siitä, etteivät toimittajat olleet tehneet työtään, ja sen jälkeen harmitti, että "miksi joku tekee tällaisen huijauksen tällä aiheella ja josta kuitenkin jää kiinni" - ja nyt käy sääliksi kirjailijaa, joka sai mitä halusi mutta samalla myös vähän liikaa.

Minna: Sepä se. On vaikea vetää rajoja milloin "tarkoitus pyhittää keinot", etenkin kun se "hyvä tarkoitus" saattaa kuitenkin aiheuttaa vahinkoa, vaikkei olisikaan tarkoitus.

Toivottavasti pian kohutaan julkisuudessa jostain innostavasta ja hauskasta, jota pääsisimme pohtimaan. :)

Minna kirjoitti...

Niinpä. Tässä kohtaa ainakin se "hyvä tahto" ei onnistunut kovinkaan hyvin. Asian saama julkisuus muistetaan vain siitä, että kirjailija valehteli. Kukaan ei muista kyseisen asian yhteydessä sitä, että yhä edelleen kiusaaminen ja itsemurhat ovat vakavia ongelmia.

Minun on vaikea olla objektiivinen asiassa. Lähiperheessäni tapahtunut itsemurha ei voi olla vaikuttamatta, vaikka se tapahtuikin jo monta vuotta sitten. En ole vereslihalla enää, mutta kipua se auheuttaa vieläkin. Luultavasti koko elämäni.

Suru, syyllisyys, viha, rakkaus, turhautuminen ovat esimerkkejä omasta tunneskaalasta asiaan.

Hämmästyksekseni tunnen kirjailijaa kohtaan jopa raivoa. Kuinka se kehtaa valehdella ja ratsastaa minun surullani ja muistoillani? Objektiivisuus on mahdotonta, kun tunteet tulee kehiin. En kirjoittanut asiasta saadakseni sympatiaa, vaan halusin valottaa omia mielipiteitäni. :)

Toivotaan totta tosiaan, että seuraavana voisi pohtia, että kuinka hieno ja suoraselkäinen joku tyyppi oli hankalassa paikassa. Niitä tarinoita lienee valitettavasti harvassa.

Oikein mukavaa viikonloppua, nautitaan kesästä vielä vähän aikaa. :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...