Kaupunkikehittämisen on tarkoitus määrittää tavoitteita
ja peilata poliittisia visioita. Yksi yhteisen ja tasa-arvoisen kaupunkikuvan toteutumisen ehto on yhdessä tekeminen.
Liian moni suomalainen asuu tällä hetkellä kaupungissa täysin yksin. Kyläyhteisömäisyyttä on harvoilla asuinalueilla, itseasiassa koko yhteisöllisyys tuntuu olevan kadoksissa. Moni kaupunkiin työn perässä muuttanut kokee juurettomuutta ja erillisyyttä, samaa erillisyyttä kokevat myös monet alkuperäikaupunkilaiset,
jotka ovat eri syistä menettäneet sosiaaliset kontaktinsa, työn tai perhetilanteen muutosten vuoksi. Yhtä yksinäinen on opiskelija kuin eläkeläinenkin.
Ihmismäärä luo kaupungille kolikon kummatkin puolet. Massa antaa mahdollisuuden palveluille, harrastuksille, aktiivisille asuinalueille, dynaamiseen työkulttuuriin mutta samalla kadottaa yksilön sisäänsä. Tarjontaa ja kysyntää olisi mutta kohtaamista ei tapahdu. Aktiivinen ja pärjäävä kaupunkilainen saa kaiken hyödyn irti rajattomista mahdollisuuksista mutta yksin jäänyt kokee itsensä entistä yksinäisemmäksi. Runsauden pulan keskellä hiljaisen ääni on vieläkin hiljaisempi.
Tulevaisuuden kaupunkivision pitää tukea eri sukupolvien kohtaamista ja mikrotason alueellista verkottumista,alkaen pihapiireistä kaupunginosiin.
Ratkaisuina voivat toimia kerho- ja kokoushuoneet, ulkogrillipaikat, asukaskerhot tai vaikkapa alueelliset harrastetalot jossa niin lapset kuin vanhuksetkin voivat kohdata arkensa parissa.
Myös työväenopistojen tarjonnan ja markkinoinnin kehittämiseen pitäisi satsata. Ne tarjoavat tällä hetkellä alueittain mahdollisuuden harrastaa ja kehittää osaamistaan ikään,sosiaaliluokkaan tai tietotaitotasoon katsomatta, ja niiden kautta yksilö voi löytää yhteisöllisyyttä ja osallistumisen tunnetta.
Kaupunki kerää asukkaikseen kotiseuduiltaan pois muuttaneita sekä alkuperäisiä kaupunkilaisia, jotka yhdessä pystyisivät luomaan moniarvoista ja suvaitsevaa kaupunkikulttuuria.Vapaita käsiä, sylejä ja kavereita olisi paljon mutta yhdistävät linkit puuttuvat.
Syrjäytyminen, eristyminen ja yksinäistyöminen aiheuttavat masennusta, ja siitä ei kaupunkilainen selviä, ei ainakaan yksin.
Estääkseen syrjäytymistä ja mahdollistaakseen monikulttuurisen arjen, pitäisi kaupungin tukea eri-ikäisiä yhdistävää harrastustoimintaa ja asukasverkottumista. Nykyinen sirpaloitunut kaupunkikulttuuri eristää eri-ikäiset ihmiset eri alueille asumaan, ja kohtaamisen ja yhdessä tekemisen kynnys muuttuu mahdottomaksi.
Yhdistävää linkkiä etsittäessä myös puoluetoiminta voisi vilkaista käsipeiliin. Uusia jäseniä otettaisiin avosylin vastaan, tulijoitakin saattaisi
olla mutta jokin klikkaa. Kynnys ei ehkä ole korkea mutta ulospäin saattaa näyttää siltä. Ojennetulle kädelle olisi tarvetta.
Ei suomalaista tänä päivänä pakkanen tai nälkä tapa - yksinäisyys kylläkin.
ja peilata poliittisia visioita. Yksi yhteisen ja tasa-arvoisen kaupunkikuvan toteutumisen ehto on yhdessä tekeminen.
Liian moni suomalainen asuu tällä hetkellä kaupungissa täysin yksin. Kyläyhteisömäisyyttä on harvoilla asuinalueilla, itseasiassa koko yhteisöllisyys tuntuu olevan kadoksissa. Moni kaupunkiin työn perässä muuttanut kokee juurettomuutta ja erillisyyttä, samaa erillisyyttä kokevat myös monet alkuperäikaupunkilaiset,
jotka ovat eri syistä menettäneet sosiaaliset kontaktinsa, työn tai perhetilanteen muutosten vuoksi. Yhtä yksinäinen on opiskelija kuin eläkeläinenkin.
Ihmismäärä luo kaupungille kolikon kummatkin puolet. Massa antaa mahdollisuuden palveluille, harrastuksille, aktiivisille asuinalueille, dynaamiseen työkulttuuriin mutta samalla kadottaa yksilön sisäänsä. Tarjontaa ja kysyntää olisi mutta kohtaamista ei tapahdu. Aktiivinen ja pärjäävä kaupunkilainen saa kaiken hyödyn irti rajattomista mahdollisuuksista mutta yksin jäänyt kokee itsensä entistä yksinäisemmäksi. Runsauden pulan keskellä hiljaisen ääni on vieläkin hiljaisempi.
Tulevaisuuden kaupunkivision pitää tukea eri sukupolvien kohtaamista ja mikrotason alueellista verkottumista,alkaen pihapiireistä kaupunginosiin.
Ratkaisuina voivat toimia kerho- ja kokoushuoneet, ulkogrillipaikat, asukaskerhot tai vaikkapa alueelliset harrastetalot jossa niin lapset kuin vanhuksetkin voivat kohdata arkensa parissa.
Myös työväenopistojen tarjonnan ja markkinoinnin kehittämiseen pitäisi satsata. Ne tarjoavat tällä hetkellä alueittain mahdollisuuden harrastaa ja kehittää osaamistaan ikään,sosiaaliluokkaan tai tietotaitotasoon katsomatta, ja niiden kautta yksilö voi löytää yhteisöllisyyttä ja osallistumisen tunnetta.
Kaupunki kerää asukkaikseen kotiseuduiltaan pois muuttaneita sekä alkuperäisiä kaupunkilaisia, jotka yhdessä pystyisivät luomaan moniarvoista ja suvaitsevaa kaupunkikulttuuria.Vapaita käsiä, sylejä ja kavereita olisi paljon mutta yhdistävät linkit puuttuvat.
Syrjäytyminen, eristyminen ja yksinäistyöminen aiheuttavat masennusta, ja siitä ei kaupunkilainen selviä, ei ainakaan yksin.
Estääkseen syrjäytymistä ja mahdollistaakseen monikulttuurisen arjen, pitäisi kaupungin tukea eri-ikäisiä yhdistävää harrastustoimintaa ja asukasverkottumista. Nykyinen sirpaloitunut kaupunkikulttuuri eristää eri-ikäiset ihmiset eri alueille asumaan, ja kohtaamisen ja yhdessä tekemisen kynnys muuttuu mahdottomaksi.
Yhdistävää linkkiä etsittäessä myös puoluetoiminta voisi vilkaista käsipeiliin. Uusia jäseniä otettaisiin avosylin vastaan, tulijoitakin saattaisi
olla mutta jokin klikkaa. Kynnys ei ehkä ole korkea mutta ulospäin saattaa näyttää siltä. Ojennetulle kädelle olisi tarvetta.
Ei suomalaista tänä päivänä pakkanen tai nälkä tapa - yksinäisyys kylläkin.
2 kommenttia:
Ja lisää aiheen tiimoilta voi lukea jonkun päivän (ihan kuin MÄ tietäisin, että minkä) ...yhdestä nimeltä mainitsemattomassa lehdessä, jonka päätoimittaja on meidän tuleva bestis.
Eihän rakasteta yksinäisyytemme syitä. Annetaan ihmisten tulla lähelle vaikka se on vaarallista. Turha surkutella miksi sataa, kun voi laitta sadetakin päälle. Sateesta löydetyt ihmissuhteet on joskus ainutlaatuisia. -a-
Lähetä kommentti