Pohdinnassa ovat olleet myös kimppakyydit, työmatkan kohtuullinen pituus ja asumispaikan luoma identiteetti(tähän palaamme varmasti vielä). Olen myös viettänyt elämäni ensimmäisessä neljän tunnin (talon)kuntotarkastuksessa ja yrittänyt tulkita rakennuspiirustuksia parhaan ymmärrykseni mukaan. Eikä tässä vielä kaikki. Samaan aikaan on pitänyt suorittaa perinteinen pankkikierros marginaalikyselyineen.
Täytynee myös tunnustaa että lainhuudatukset, rasistustodistukset sekä maakaari ja kiinteistön saato ovat myös vaatineet hieman sisäistämistä. Kaikki tämä kätevästi parin viikon sisällä muun puuhastelun ohella.
En haluaisi housua. Ihmisellä on loppuelämänsä aikaa. On se sitten minkä pituinen tahansa. Sanokoot sananlaskut aikaisen madon nappaamisesta mitä tahansa. Kyllä haukalle aamuvirkku peipponenkin menee haukkapalasta. Onneksi on vielä kaksi päivää aikaa miettiä miten lisäeristäminen vaikuttaa ilman vaihtuvuuteen ja pitääkö harkita esim. LTO:ta..
3 kommenttia:
Voikohan tuon jälkeen jo suorittaa rakennusinsinöörin paperit näyttötutkintona?
No, onneksi on sitä aikaa, muun ohessa...
Niitä papereita odotellessa ehtisivät jäämään jo pienemmätkin ikäluokat eläkkeelle... ;) Mutta innostushan on aina korvannut osan kokemuksesta, eikö? Tällä hetkellä tuntuu melkein pahimmalta muistaa, että ns. ammattilaisia on kovin erilaisia ja on vain tuurista kiinni kuka osuu omalle kohdalle. Pelkästään eristemateriaaleista ovat konkaritkin eri mieltä, tekniikoista ja tavoista puhumattakaan.. Valitse tässä sitten koulukuntasi. *huok*
Jäin oikein miettimään tuon ensimmäisen kommentin kirjoitettuani, miksi oikein kiinnostun tuntemattoman Norpan asumisoloista, ja tunnistinkin sitten sen luultavimman syyn (jo ennen vastauskommenttiasi). Niin, innostushan se.
Muistan sen tunteen. Joskus kymmenen vuotta sitten olimme innostuneita. Meillä oli suuret suunnitelmat, oli paljon selvitystä taloista, pohjapiirroksista, tekniikasta, eristyksestä, lämmityksestä, juuri noin, ja se oli hienoa aikaa.
Nyt olen tyytyväinen asumaan mahdollisimman pientä keskustayksiötäni (egoni mahtuisi pienempäänkin, nykyiset tavarani eivät), ja uskottelen itselleni, etten muuta kaipaakaan. Enkähän minä niitä neliöitä kaipaakaan, vaan...
Siksi innostusta on ilo seurata, kiitos siitä ja hymy! :-)
Lähetä kommentti