28. toukokuuta...

Tämä on sinun päiväsi. Päivä jonka pysäytit. Pysäytit monen ihmisen päivän. Toukokuun 28. päivä. Tällä viikolla olen kuullut sinusta muistuttavaa ääntä usein. Muistan sen päivän illasta kuinka istuimme ystäviesi kanssa Tervasaaressa ja laitureihin kiinnittyneet purjeveneet ja niiden fallit kilkattivat mastoja vasten voimakkaassa iltatuulessa. Tuntui kuin olisit viestittänyt niiden kautta meille viimeisiä hyvästejäsi.
Minulla on sinua ikävä. Ikävä. Tämä on se päivä jolloin sen voi sanoa. Miksei olisi? Olit kuitenkin niin läheinen ja tärkeä. Sieluntoveri.
Meillä kaikilla on sinua ikävä. Ymmärrätkö? Ikävä. Se on hinta, joka jäi meidän maksettavaksemme siitä ilosta, että polkumme kohtasivat. Maksan sen mielelläni. Korkoineen. Ehdit opettamaan monta asiaa, ja muistoillahan ei ole hintaa.
Mutta tiedätkö, ei tämä hauskaa ole. Tämä ikävä. Se nostaa kyyneleet silmiin, saa palan kurkkuun ja saa kuitenkin toivomaan, että asiat olisivat toisin. "Jos vain..."
Mutta olen minä iloinenkin. Me kaikki olemme. Niin suurisydämistä lahjaa kuin sinä olit, eivät kaikki saa edes kerran elämässään. Meistä moni pääsi nauttimaan kaikista puolistasi lukuisia kertoja. Ihailen vieläkin tapaasi kohdata ihmisiä. Sait aina ystäviä, eikä siinä katsottu passia ei hammasharjaa... Kunpa vain..
Mutta aikakin on tehnyt tehtäväänsä. Saat meidät myös hymyilemään, edelleen. Ilo, nauru ja elämisen riemu ja rikkaus--ne ovat myös osa sinun päivääsi.

Vuosipäivää

Vuosipäivä on yleensä iloinen asia. Juhlia voi lasta, lemmikkiä, häitä, syntymäpäiviä, uutta työpaikkaa, uutta kotia, paranemista... mitä vain minkä päivän muistaa, että hei "nyt siitä on tasan vuosi kun..".

Tänään tulee tasan vuosi siitä kun menetin ystävän. Moni muukin menetti. Hyvän ystävän. Samalla menetys koski perhettä, työpaikkaa, pelikavereita, tuttuja - ja montaa sellaista joka tulevina vuosina olisi tullut vasta tutuksi.

Vuosi on pitkä aika. Siinä ehtii tapahtumaan paljon. Neljä vuodenaikaa. Kesälomat, talvilomat..Arkea ja juhlaa.

Omaa surua on surrut paloittain. Se on tarvinnut aikaa ja tilaa. Alku oli vaikeaa. Kaikki tunnetilat tuli käytyä läpi mitä oppikirjoissa äkillisen menetyksen yhteydessä mainitaan. Järkytys, itsesyytökset, viha, järjetön jossittelu ja tietysti suuri suru sekä ikävä. Jossain vaiheessa iski myös väsymys.

Asiat pyörivät päässä. Syyt, seuraukset, tapahtumat, ajat ja paikat. Samat asiat, monen mielessä. "Mitä jos..Entä jos..Jos olisin..Olisiko.." jne. Välillä taas ylitse vyöryi niin suuri suru ja ikävä, että tuntui että sen alle musertuu.

Eri vuoden ajat toivat eri muistoja. Jossain vaiheessa piti katsoa valokuvia ja jossain vaiheessa halusi vain ohittaa ne. Ei oikein pystynyt. Vaikka muistot nostivat aina hymyn huulille, kouristi silti palleassa usein.

Vuosi ei ole silti ollut pelkkää menetystä, jotain on tullut myös tilalle. Jotain on opittu. Toisten ihmisten kohtaamista. Surun jakamista. Ehkä jopa se, ettei kaikki ole aivan niin miltä näyttää, tai että joskus kaiken kiireen keskellä kannattaa vain pysähtyä ja keskittyä siihen mikä oikeasti on tärkeää. Samalla kiitos kaikille jotka kuluneen vuoden aikana olette olleet matkalla mukana. Ilman sitä vuosi olisi ollut paljon pimeämpää.

Vaikka vielä joutuu nieleskelemään niin edessä on uusi kesä.

photo: jve

Kävimme vanhemmillasi kylässä. Oli pitänyt mennä jo pitkän aikaa. Välillä yritimme sopia yhteistä aikaakin mutta sitten se kaatui taas siihe.
Edellispäivänä päätin että huomenna. Laitoin isällesi viestin ja kysyin olisvatko he kotona.
Ostin kimpun keltaisia ruusuja. Ne näyttivät kauniilta ja valoisilta.
Melkein tasan vuosi sitten istuimme saman pöydän ääressä. Kaikki näytti edelleen samalta. Mikään ei ollut muuttunut, sinä ole edelleen poissa.
Ikävä ei ole vuodessa hävinnyt minnekään mutta nyt sen kanssa pystyy jo elämään. Aika vain tekee tehtävänsä. On myös tapahtunut muita asioita, joiden kohtaamisen on osannut paremmin sinun menettämisesti jälkeen. Mutta et sinä ole unohtunut, miten voisitkaan. Sinä olit liian iso, jätit pysyvät jäljet ja elät joka päivä sydämissämme. Tulet mieleen joka viikko ja puhumme sinusta usein. Aiheita riittää, siitä pidit kyllä huolen.
Vuodessa oppii ymmärtämään, hyväksymiseen meni kauemmin. Sinä olisit tarvinnut apua. Et jaksanut yksin, etkä sinä sitä saanut, ja sitä en ole aina meinannut kestää.
Laitoin soimaan Vesa-Matin Loirin Kun olet poissa... se nostaa vieläkin muistoja alkushokista, rajusta, heittelevästä menetyksestä ja ravistavasta ikävästä.
Vaikka kysymyksiä on enää vähemmän, silti kaiken alta jaksaa vieläkin ajatus siitä, että asioiden ei olisi pitänyt mennä näin.. Sinun pitäisi olla täällä.
Katsoin lomakuviasi vanhemmillasi. En ollut nähnyt näitä aiemmin. Vielä 2003 näytät rauhalliselta, tasapainoiselta, lämpimältä itseltäsi. Katsoessani mietin että neljän vuoden päästä sinua ei enää olisi, ja mietin että mitä tapahtui..
Nyt Sinä olet poissa, ja meillä kaikilla on ikävä. Niin kovin ikävä.

Lähdöstäsi on kulunut yli puoli vuotta. En vielä pysty oikein kirjoittamaan että kuolemastasi, vaan huomaan käyttäväni sanaa lähdöstäsi, vaikket sinä minnekään lähtenyt. Sinä olet vielä läsnä, ja aivan lähellä.
Kesä muuttui syksyksi, syksy talveksi. Silti ikävä on vielä kuin tuoreena ihottumana ihon alla. Pallean kohdalla sileänä polttavana kivenä. Nieleskelynä kurkussa, puristuksena keuhkoissa, kun välillä vielä tuntuu liian vaikealta käsittää...
Minulla on ystäväni ollut sinua ikävä. Iso, melkein ihmistä isompi ikävä.
Tulet mieleen niin monesta asiasta. Jääneistä sanonnoista, yhteisistä retkistä, säilyneistä sähköposteista, puhutuista asioista, tehdyistä jutuista, otetuista valokuvista..
Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina ajoin sattumalta hautajaispaikkasi ohi. Katsoin parkkipaikalle varovasti. Muistin elävästi sen autossa raikuvan naurun kun vedimme hautajaispäivänäsi u-käännöksen samalla parkkipaikalla, ja lähdimme takaisin keskustaan alkoon ostamaan kossua. Autossa soi itä-helsingin ihmeet ja surun keskellä me kaikki nauroimme. Siitä sinä olisit pitänyt. Nyt parkkipaikka oli tyhjä ja huomasin varovasti tunnustelevani miltä sen kaiken näkeminen nyt myöhemmin tuntui.
Et sinä ole ollut poissa. Et vielä päivääkään. Et yhtä auringon nousua, et auringon laskua.
Voin puhua sinusta jo niin ettei joka kerta itketä. Joka toinen vain.
Ikävän kanssa oppii elämään. Olen siitä kiitollinen. Eräänä aamuna kun ikäväsi itketti, olin siitä iloinen. Tai no.. ymmärrän että suru vain pitää surra. Ilman ikävää en ehkä muistaisi enkä ymmärtäisi, ja suurempi olisi menettää muistot. Sitä taas en kestäisi.
Vaikka aika on parantanut, tai ainakin auttanut ja opettanut elämään, ei sitä vielä ole kulunut tarpeeksi. Silti vielä toisinaan toivon että voisin kääntää kelloa. Että kaikki olisikin mennyt toisin, ja että voisin antaa kaiken arvokkaan takaisin, jos vaan voisin - Ja tiedän etten voi, ja jäljelle jää vain se ikävä. Melkein ihmistä isompi.

Välähdyksiä Helmestä

Ilta Helmessä oli succee. Niin onnistunut kun se voi olla menetetyn ystävän muistobileissä. Huomattavasti enemmän naurua ja hyvää pelleilyä kuin itkua, ja porukka oli löytänyt hyvin tiensä mestoille. Ilmassa oli klassisen (hyvän)luokkakokouksen tuntua. Ja näin ollen itseoikeutettuna tuttuna alkudrinkkinä longislandiceteagulassimotherfucker.
Herra S oli tehnyt mieltä lämmittävän ja liikuttavan valokuvashown, ja muitakin fotoja katsottiin hymyissä suin. Myös Stonga.comin Himos-reissu video sai jengin virnistelemään useaan otteeseen. Kuvia on toisinaan räpsitty kuin sarjatulena, nyt myöhemmin niistä sadoista kuvista on erittäin iloinen. Ja kun niitä löytyy vielä vuosienkin päästä eri ihmisten koneilta, eri kansioista, tulee aina hauskoja yllätyksiä. (etenkin kun kyse on kylpyammeista ja eräistäkin miehistä..)
Temppukerho löysi toisensa vaikka pientä turneeväsymystä oli ilmassa.(hyvänen aika, vanhoiksiko tässä ollaan tulossa) Mutta loppujen lopuksi tiarat, hanskat, hatut, pipot ja jännittävät tanssiliikkeet vaihtoivat omistajaa.
Eikä kekseliäs ja sosiaalinen ihminen tarvi liiallisia virikkeitä. Eräätkin kaverukset vaihtoivat puuhastelun ilosta kokonaisia vaatekertoja. Kyllä suomalaisen miehen valkoinen masu on kaunis!
Myös KaunisSiskostenKynsistudio oli auki!(sekin poikien pyynnöstä) Olisipa hauska nähdä maanantaiaamulla eräilläkin työpaikoilla työkavereiden ilmeitä kun näkevät sankareiden kynnet. Ja pitihän sitä myös haastaa nuoret pojat karhu-kisaan ygösellä. Aikuismaista mutta niin hauskaa. Nimet tuli passiin.
Seuraavana päivänä löytyi kassista yhden talteenotettu puhelin ja yhdet..öö..uimalasit.
Tänään sitten onkin hehkutettu tipatonta lokakuuta. Tosin osa taitaa jäädä vain tipattomaan puolikuuhun, ja osa on luvannut lopettaa töissä juomisen.
Kiitos kaikille bileilijöille! Herra Iso P olisi ollut ylpeä syöksynoususta johon yhdessä, taas kerran, pääsimme. Ensi kerralla vielä enemmän asusteita, eriväristä kynsilakkaa ja vielä enemmän aikaa. Taas ei muka ehtinyt oikeastaan mitään, paitsi siitäkin saattaa mieli muuttua kun valokuvat näkevät päivänvalon...

Omassa blogissa on se hyvä puoli että voi kirjoittaa mitä vain, tai olla kirjoittamatta.
Olet ollut mielessäni monta kertaa. Olen aloittanut sinulle useita kirjoituksia mutta ne ovat jääneet kesken. Kolme kuukautta on lyhyt aika. Mutta nämä kolme kuukautta ovat olleet pitkät. Välillä jopa liian pitkät kestää ja jaksaa.
Laitan soimaan Vesa-Matti Loirin "Kun olet poissa". Se tuo mieleeni ensimmäiset viikot lähtösi jälkeen.. Olin shokissa ja järkyttynyt. Shokissa ja järkyttynyt. Shokissa ja järkyttynyt.
En vieläkään kokonaan ymmärrä ettet aio tulla takaisin. Tiedän kyllä ettet tule. Mutta en vielä ihan kokonaan ymmärrä.
Pala palalta on helpottanut, ja toisaalta ei. Alkushokista toivuttua tulee tilalle ymmärrys lopullisuudesta. Vaikka aika helpottaa, lopullisuus ei. Se on kuin jäätävän polttava kivi pallean kohdalla. Lopullisuus tulee päivistä, viikoista, kuukausista. Jokainen kuukausi on kauempana sinusta vaikka lähdöstäsi kuultuani olit jo poissa. Ulottumattomissa.

Emme koskaan nähneet kesäisin paljon mutta nyt syksyn tullen huomaan alitajuisesti odottavani sinun tulevan takaisin. Odotan, että huudat 87 moimoimoimoimoimoimoimoimoimoi:ta peräkkäin, ja kierrät isot käsivartesi ympärille ja virnistät. Mutta järjen kanssa ymmärrän että se ei tule tapahtumaan. Enää koskaan.
Kolmessa kuukaudessa on tapahtunut paljon, ja kuitenkaan ei mitään. Paitsi että tiedätkö, pyörä jonka tulit korjaamaan kun näimme viimeisen kerran on sekin poissa. Ehkä hyvä niin. En voinutkaan ajaa sitä ilman että olisit tullut ajatuksiini.
En kunnolla pysty lukemaan lähtösi jälkeisiä kirjoituksia enkä katsomaan valokuvia jotka liittyvät niihin päiviin kun menetys on järisyttänyt pahiten. Ei ole vielä sen aika. En tiedä pitääkö sen ajan olla koskaan. Menetys ei ole tärkeää. Se mitä oli puolestaan on ja tuntuu korvaamattomalta. Paikallesi on jäänyt tyhjä, ammattova kraateri. Niin ammottava, että pelkään ettei se koskaan täyty.
Olen saanut näinä kolmena kuukautena paljon. Varmasti paljon enemmän kuin monena muuna kesänä. Olen saanut kokea ihmisten myötätunnon, lämmön ja välittämisen. Olen saanut ystävistäsi ystäviä, ja viisastunut niin paljon etten tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Olen oppinut tietämään mitä tarkoittaa hetkien arvostaminen. Olen oppinut koskettamaan ja kohtaamaan. Enää en pelkää.
Jossittelu ei auta. Haluaisin että se auttaisi. Haluaisin huutaa perkelettä niin kauan että se auttaisi. Haluaisin tehdä vaihtokauppoja asioista. " haluaisin vaihtaa tämän ja tämän ja tämän ja tämän ja tämän siihen että olisitkin täällä ja kaikki olisi niin kuin ennen".
Haluaisin kääntää kelloa taaksepäin. Haluaisin että asiat olivat niin kuin ne olivat vaikka ymmärrän kyllä että ne eivät olleet hyvin. Kaukana siitä. Mutta silti.
Eikä ole mitään "silti".
Tuntuu niin turhalta kirjoittaa tätä. Vaikka olen ajatellut sinulle kirjoittamista kymmeniä kertoja näinä päivinä, tulee väsymys. Mutta kirjoitan koska voin. Sitä minun ei tarvitse kysyä keneltäkään, eikä tarvitse pelätä että nyt taas pilaan tunnelman. Tunnen itseni toki äänilevyksi, jossa on vain yksi kappale mutta ainakin soitan sitä äänettömästi.
Mutta sitten. Olet ollut poissa vasta kolme kuukautta. Et yhtään kokonaista vuodenaikaa, et vielä edes vuotta. Ja minulla on ikävä. Ikävä.
Ikävä sitä ihmistä joka vielä viime maaliskuussa roikotti minua pääalaspäin työpaikkani edustalla niin että nauroin kuin nelivuotiaslapsi jolle tehdään niin. Ikävä sitä ystävää joka uskalsi tunnustaa, että epätäydellisyyden. Ikävä sitä ystävää joka jäi odottamaan yön pimeydessä kun muilla oli liian kiire, ja ikävä sitä ystävää joka tuli bussissa istumaan viereen ja puhumaan kalapullista kun molemmat tiesimme että on hätä.
En ole poistanut numeroasi puhelimestani. Tekstiviestitkin on vielä käymättä läpi, vaikka tiedän että se tuo taas hallitsemattoman syyllisyyden tulvan. Miksi en ymmärtänyt vaikka sanoiset sen äidinkielelläni. Välitin mutta en osannut, enkä ymmärtänyt. En ymmärtänyt. Ja sittä on vaikea sallia.
Kuukauden päästä vietämme muistojuhliasi. Ansaitset sen, ja paljon muutakin mutta tällä hetkellä se tuntuu olevan perseestä. Ne eivät ole enää samat juhlat. Sinä et ole paikalla.

Merellä...

En tiedä miksi kirjoitan sinulle tänne, tai tässä muodossa mutta ehkä siksi että voin, eikä sille tarvitse olla sen kummallisempaa selitystä. Enhän minä valitse sanoja, vaan sanat valitsevat minut...
Kuukausi on kulunut . Se ei ole paljon, ja kuitenkin on. Yksi suuri asia muuttui ja moni pienempi sen mukana. Järistyksen keskellä on tullut esiin myös valoisia ja lämpimiä asioita, vaikka niiden näkeminen sumussa on ollut vaikeampaa. Toisaalta, kuukauden aikana ajatellut ajatukset ovat auttaneet jo hyväksymään, ymmärtämään ja käsittämään. Ikävää ja surua se ei vähennä. Mutta ehkä helpottaa juuri sen verran kun nyt on mahdollista.
Eilen kävimme veneillä paikalla jonne tuhkasi on ripoteltu. Pojat kaatoivat kunniaksesi aalloille hämmästyttävän määrän karhua, nuorin kunnioitti muistoasi trippimehulla, ja lähimpäsi toi mökiltä päivänkakkaroita, joita heitimme hyvästiksi meren syliin. Ja minä..hmm..tyylikkäästi ystävyytemme kunniaksi ja muistoksi..yrkkäsin mestarillisesti yli laidan..
Kun paluumatkalla veneen keula hakkasi aaltoihin ja jalkani alkoivat olla maitohapoilla, tuntui että se oli sinun retkesi. Vettä päälle ja hyvillä kolhuilla perille, kaikuvien kiljahdusten ja huuhdahdusten saattelemana. Vaikka suru ja menetys oli läsnä. Oli myös lämpöä ja välittämistä. Olit jälleen kerran kerännyt ystäviäsi yhteen.
Eräs viisas ihminen sanoi edellispäivänä että "kukaan ei kuole lopullisesti niin kauan kuin joku muistaa ja välittää". Me muistamme ja välitämme.

Viikko oli äärettömän pitkä. Koko ajan aikatauluja iltoja myöden, mikä oli todella hyvä, ja vähän huonokin asia. Päivät menivät mekaanisesti ja sumussa, mutta tekeminen ja osallistuminen ankkuroi arkeen ja antoi muuta ajateltavaa.
Lauantaina iski totaali uupumus. Koko edellinen päivä meni asiakkaiden kanssa, yli puolen yön, ja kotiin päästessäni tuntui että kaikki energia mitä ikinä oli ollut varavarastossa oli käytetty. Oli melkein mahdoton nousta sängystä. Muutaman tunnin hereillä olon jälkeen, uudestaan nukkumaan. Vihdoin nousin puoli yhdeksän aikaan illalla. Ja vaikka aamulla tuntui, että en pysty, enkä halua lähteä ulos ennen maanantaita, possen viestit saivat kampeamaan itsensä hitaasti ihmisten ilmoille. Onneksi.
Puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin. Välillä tulivat kyyneleet, välillä pahaolo, välillä taas se sama epäusko, ja sitten taas kyyneleet. Mutta välillä jo hymyilytti. Tärkeintä oli olla yhdessä. Surun kanssa jokainen on niin yksin. Mutta olisit ylpeä ystävistäsi. Soittoja, viestejä ja lämpimiä halauksia on riittänyt. Yksin ei ole tarvinnut jäädä. Arvostaisit sitä, ja se olisi sinullekin tärkeää.


Perjantaina Huittisissa pääsimme istuttamaan tammen vanhan pappilan pihaan, ja annoimme sille nimesi. Siellä Loimijoen rannassa on taimen hyvä kasvaa isoksi puuksi.
Kiitos kaikille viesteistä ja huolenpidosta. Se on ollut tärkeää. Pitäkää huolta myös itsestänne ja muista kavereista ympärillä.