Olet ollut mielessäni monta kertaa. Olen aloittanut sinulle useita kirjoituksia mutta ne ovat jääneet kesken. Kolme kuukautta on lyhyt aika. Mutta nämä kolme kuukautta ovat olleet pitkät. Välillä jopa liian pitkät kestää ja jaksaa.
Laitan soimaan Vesa-Matti Loirin "Kun olet poissa". Se tuo mieleeni ensimmäiset viikot lähtösi jälkeen.. Olin shokissa ja järkyttynyt. Shokissa ja järkyttynyt. Shokissa ja järkyttynyt.
En vieläkään kokonaan ymmärrä ettet aio tulla takaisin. Tiedän kyllä ettet tule. Mutta en vielä ihan kokonaan ymmärrä.
Pala palalta on helpottanut, ja toisaalta ei. Alkushokista toivuttua tulee tilalle ymmärrys lopullisuudesta. Vaikka aika helpottaa, lopullisuus ei. Se on kuin jäätävän polttava kivi pallean kohdalla. Lopullisuus tulee päivistä, viikoista, kuukausista. Jokainen kuukausi on kauempana sinusta vaikka lähdöstäsi kuultuani olit jo poissa. Ulottumattomissa.
Emme koskaan nähneet kesäisin paljon mutta nyt syksyn tullen huomaan alitajuisesti odottavani sinun tulevan takaisin. Odotan, että huudat 87 moimoimoimoimoimoimoimoimoimoi:ta peräkkäin, ja kierrät isot käsivartesi ympärille ja virnistät. Mutta järjen kanssa ymmärrän että se ei tule tapahtumaan. Enää koskaan.
Kolmessa kuukaudessa on tapahtunut paljon, ja kuitenkaan ei mitään. Paitsi että tiedätkö, pyörä jonka tulit korjaamaan kun näimme viimeisen kerran on sekin poissa. Ehkä hyvä niin. En voinutkaan ajaa sitä ilman että olisit tullut ajatuksiini.
En kunnolla pysty lukemaan lähtösi jälkeisiä kirjoituksia enkä katsomaan valokuvia jotka liittyvät niihin päiviin kun menetys on järisyttänyt pahiten. Ei ole vielä sen aika. En tiedä pitääkö sen ajan olla koskaan. Menetys ei ole tärkeää. Se mitä oli puolestaan on ja tuntuu korvaamattomalta. Paikallesi on jäänyt tyhjä, ammattova kraateri. Niin ammottava, että pelkään ettei se koskaan täyty.
Olen saanut näinä kolmena kuukautena paljon. Varmasti paljon enemmän kuin monena muuna kesänä. Olen saanut kokea ihmisten myötätunnon, lämmön ja välittämisen. Olen saanut ystävistäsi ystäviä, ja viisastunut niin paljon etten tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Olen oppinut tietämään mitä tarkoittaa hetkien arvostaminen. Olen oppinut koskettamaan ja kohtaamaan. Enää en pelkää.
Jossittelu ei auta. Haluaisin että se auttaisi. Haluaisin huutaa perkelettä niin kauan että se auttaisi. Haluaisin tehdä vaihtokauppoja asioista. " haluaisin vaihtaa tämän ja tämän ja tämän ja tämän ja tämän siihen että olisitkin täällä ja kaikki olisi niin kuin ennen".
Haluaisin kääntää kelloa taaksepäin. Haluaisin että asiat olivat niin kuin ne olivat vaikka ymmärrän kyllä että ne eivät olleet hyvin. Kaukana siitä. Mutta silti.
Eikä ole mitään "silti".
Tuntuu niin turhalta kirjoittaa tätä. Vaikka olen ajatellut sinulle kirjoittamista kymmeniä kertoja näinä päivinä, tulee väsymys. Mutta kirjoitan koska voin. Sitä minun ei tarvitse kysyä keneltäkään, eikä tarvitse pelätä että nyt taas pilaan tunnelman. Tunnen itseni toki äänilevyksi, jossa on vain yksi kappale mutta ainakin soitan sitä äänettömästi.
Mutta sitten. Olet ollut poissa vasta kolme kuukautta. Et yhtään kokonaista vuodenaikaa, et vielä edes vuotta. Ja minulla on ikävä. Ikävä.
Ikävä sitä ihmistä joka vielä viime maaliskuussa roikotti minua pääalaspäin työpaikkani edustalla niin että nauroin kuin nelivuotiaslapsi jolle tehdään niin. Ikävä sitä ystävää joka uskalsi tunnustaa, että epätäydellisyyden. Ikävä sitä ystävää joka jäi odottamaan yön pimeydessä kun muilla oli liian kiire, ja ikävä sitä ystävää joka tuli bussissa istumaan viereen ja puhumaan kalapullista kun molemmat tiesimme että on hätä.
En ole poistanut numeroasi puhelimestani. Tekstiviestitkin on vielä käymättä läpi, vaikka tiedän että se tuo taas hallitsemattoman syyllisyyden tulvan. Miksi en ymmärtänyt vaikka sanoiset sen äidinkielelläni. Välitin mutta en osannut, enkä ymmärtänyt. En ymmärtänyt. Ja sittä on vaikea sallia.
Kuukauden päästä vietämme muistojuhliasi. Ansaitset sen, ja paljon muutakin mutta tällä hetkellä se tuntuu olevan perseestä. Ne eivät ole enää samat juhlat. Sinä et ole paikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti