Kävimme vanhemmillasi kylässä. Oli pitänyt mennä jo pitkän aikaa. Välillä yritimme sopia yhteistä aikaakin mutta sitten se kaatui taas siihe.
Edellispäivänä päätin että huomenna. Laitoin isällesi viestin ja kysyin olisvatko he kotona.
Ostin kimpun keltaisia ruusuja. Ne näyttivät kauniilta ja valoisilta.
Melkein tasan vuosi sitten istuimme saman pöydän ääressä. Kaikki näytti edelleen samalta. Mikään ei ollut muuttunut, sinä ole edelleen poissa.
Ikävä ei ole vuodessa hävinnyt minnekään mutta nyt sen kanssa pystyy jo elämään. Aika vain tekee tehtävänsä. On myös tapahtunut muita asioita, joiden kohtaamisen on osannut paremmin sinun menettämisesti jälkeen. Mutta et sinä ole unohtunut, miten voisitkaan. Sinä olit liian iso, jätit pysyvät jäljet ja elät joka päivä sydämissämme. Tulet mieleen joka viikko ja puhumme sinusta usein. Aiheita riittää, siitä pidit kyllä huolen.
Vuodessa oppii ymmärtämään, hyväksymiseen meni kauemmin. Sinä olisit tarvinnut apua. Et jaksanut yksin, etkä sinä sitä saanut, ja sitä en ole aina meinannut kestää.
Laitoin soimaan Vesa-Matin Loirin Kun olet poissa... se nostaa vieläkin muistoja alkushokista, rajusta, heittelevästä menetyksestä ja ravistavasta ikävästä.
Vaikka kysymyksiä on enää vähemmän, silti kaiken alta jaksaa vieläkin ajatus siitä, että asioiden ei olisi pitänyt mennä näin.. Sinun pitäisi olla täällä.
Katsoin lomakuviasi vanhemmillasi. En ollut nähnyt näitä aiemmin. Vielä 2003 näytät rauhalliselta, tasapainoiselta, lämpimältä itseltäsi. Katsoessani mietin että neljän vuoden päästä sinua ei enää olisi, ja mietin että mitä tapahtui..
Nyt Sinä olet poissa, ja meillä kaikilla on ikävä. Niin kovin ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti