Lähdöstäsi on kulunut yli puoli vuotta. En vielä pysty oikein kirjoittamaan että kuolemastasi, vaan huomaan käyttäväni sanaa lähdöstäsi, vaikket sinä minnekään lähtenyt. Sinä olet vielä läsnä, ja aivan lähellä.
Kesä muuttui syksyksi, syksy talveksi. Silti ikävä on vielä kuin tuoreena ihottumana ihon alla. Pallean kohdalla sileänä polttavana kivenä. Nieleskelynä kurkussa, puristuksena keuhkoissa, kun välillä vielä tuntuu liian vaikealta käsittää...
Minulla on ystäväni ollut sinua ikävä. Iso, melkein ihmistä isompi ikävä.
Tulet mieleen niin monesta asiasta. Jääneistä sanonnoista, yhteisistä retkistä, säilyneistä sähköposteista, puhutuista asioista, tehdyistä jutuista, otetuista valokuvista..
Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina ajoin sattumalta hautajaispaikkasi ohi. Katsoin parkkipaikalle varovasti. Muistin elävästi sen autossa raikuvan naurun kun vedimme hautajaispäivänäsi u-käännöksen samalla parkkipaikalla, ja lähdimme takaisin keskustaan alkoon ostamaan kossua. Autossa soi itä-helsingin ihmeet ja surun keskellä me kaikki nauroimme. Siitä sinä olisit pitänyt. Nyt parkkipaikka oli tyhjä ja huomasin varovasti tunnustelevani miltä sen kaiken näkeminen nyt myöhemmin tuntui.
Et sinä ole ollut poissa. Et vielä päivääkään. Et yhtä auringon nousua, et auringon laskua.
Voin puhua sinusta jo niin ettei joka kerta itketä. Joka toinen vain.
Ikävän kanssa oppii elämään. Olen siitä kiitollinen. Eräänä aamuna kun ikäväsi itketti, olin siitä iloinen. Tai no.. ymmärrän että suru vain pitää surra. Ilman ikävää en ehkä muistaisi enkä ymmärtäisi, ja suurempi olisi menettää muistot. Sitä taas en kestäisi.
Vaikka aika on parantanut, tai ainakin auttanut ja opettanut elämään, ei sitä vielä ole kulunut tarpeeksi. Silti vielä toisinaan toivon että voisin kääntää kelloa. Että kaikki olisikin mennyt toisin, ja että voisin antaa kaiken arvokkaan takaisin, jos vaan voisin - Ja tiedän etten voi, ja jäljelle jää vain se ikävä. Melkein ihmistä isompi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti