On vaan niin tyhmää juosta

Kesän maratoniin treenaaminen sujuu mallikkaasti. Kahden viikon tauon(taas) jälkeen sain vihdoin kuluneella viikolla tossut jalkaan(vaikein osuus), ja itseni pihalle ilta yhdeksältä vesisateeseen.
Yht`äkkinen ryhdistäytyminen johtui siitä, että sain viestin ystävältäni joka oli viikon aikana pyöräillyt satoja kilometrejä, lenkkeillyt useita tunteja ja todennäköisesti myös kiivennyt yhdellä kädellä viereiselle vuorelle..
Minilenkin jälkeen reidet olivat jämähtäneet mutta päässä oli happea. Virkistävä tunne.
Ilahduttavaa oli, että radiosta sattui tulemaan Maj Karman Herra Ylpön(josta en ole niin ylenpalttisesti perustanut) levylaatikon esittely. Pätkä alkoi sympaattisesti Metallicalla(valinta joka ei koskaan voi mennä pieleen) ja jatkui Slayerin Death Angelilla. Kappale toi mieleen lämpimiä muistoja, ja edelleenkin tunteen musiikista jonka tulemista ei tarvitse odottaa, vaan rumpali on samassa tahdissa oman ajatusvirran kanssa.. Vielä virkistävämpää!
(sinänsä hauskaa, että uusi rakkauteni on ollu parin viikon aikana Keith Jarret)kuva: täältä
Eilen meni jo paremmin. Kello oli vasta puoliyhdeksän, ja vajaan tunnin lenkin jälkeen alkoi usko palautumaan. Takaisin kotiin pääseminen oli ihanaa. Iltaelämän houkutuksista huolimatta jäin tyytyväisenä uuteen kylpytakkiini(mites elkki oman testailu on sujunut?) kietoutuneena sohvalle ja juhlan kunniaksi vetäisin kaksi fazerin sinistä. Ihan hyvää jos kaapissa ei ole muuta ruokaa.
Lenkkeilystä on muutenkin ollut puhetta tänä viikonloppuna. Lähestulkoon kaikkien mielipide on ollut sama. Se nyt vaan on niin tyhmää. Ajatukset on ajateltu, maisemat on samat, kello ei kulu, hengitys ei kulje, jalkaan(tai jonnekin muualle)sattuu ja sama on edessä taas seukkipäivänä tai sitä seuraavana. Jee! Tätä lisää!