Viimeisestä ihmiskohtaamisesta onkin tovi. Joka kerran se koskettaa yhtä paljon. Tänään se tapahtui työmatkaliikenteessä. Seisoin tupsullinen pipo(Electric) päässä raitiovaunupysäkillä. Pienen matkan päässä herraseurueesta, joka oli nauttinut runsaasti muutakin kuin pelkkää kansalaisluottamusta. Välimatkan lisäksi valitsin vielä odottelusuunnan, josta saattoi ymmärtää, etten varsinaisesti odotellut juttuseuraa, vaan kulkuneuvoa. Eikä aikaakaan kun takaani kuuluu; "Hei tupsu, onks sulla tupakkaa". Hymyilin vaisuhkon ystävällisesti, ja pahoittelin etten polta. (miksi muuten pitää pahoitella toisille ihmisille ettei itse polta. väärin.) Samaan vaunuunhan siinä sitten mentiin, ja koska vieressäni oli tilaa, sain myös matkakaverin. Siinä sitten aina välillä kaveri vilkaisi viereensä, ja huokaili tytön tupsun perään.. En ollut aivan varma itkeäkö vai nauraa.. Mutta kyllähän tässä kylmässä maailmassa lähimmäisen huomio on se mikä lämmittää. Käyttäisin tässä yhteydessä eräältäkin ystävältäni lainaamani termiä "rappioromantiikkaa".
Päätepysäkillä herramies toivotti vielä perään; "Hyvää Työpäivää, Tupsu". Tunsin outoa lohdutusta siitä, että näytin kuitenkin siltä, että olen menossa töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti