Kaksi kirjaa päivässä pitää lääkärin loitolla

Viime vuosina on tuntunut, että lukemaan ehtii vain lomalla. Tänään pyhitin sille sunnuntain. Pitkästä aikaa. Aurinko paistoi tänään sinivalkoiselta kevättaivaalta mutta tekstit vangitsivat minut neljän seinän sisään. Vapaapäivä tuntui vapaapäivältä. Kaikki aika maailmassa.
Kirjat joihin olin törmännyt vahingossa olivat Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä sekä Katerine Pancolin Mimmit trilogian päätösosa. Kummatkin muten Bazaarin kustantamia ja kirjaston viikkolaina hyllystä.
Aloitin Bradleyn humoristisella rikostarinalla. Päähenkilönä kirjassa on pieni, myrkyistä innostunut Flavia tyttönen, jonka kotikartanossa tapahtuu murha. Bradleyn luoma Flavia hahmo sain hymyn huulille useasti kirjan aikana. Tarinassa ja miljöössä  on myös agathachritiemäisyyttä mutta alkutunnelma oli kuin olisi lukenut aikuisten satua.
Mimmit sarjan viimeisen osan lukemista punnitsin tovin. Olisi tietysti ollut järkevämpää malttaa ja lukea kaksi ensimmäistä ensin mutta elämä on lyhyt. Tartuin kirjaan ja luin sen. Vaikka 3 oli hyvä; tulenko lukemaan kaksi ensimmäistä, koska "tiedän iten saaga päättyy". Toisaalta, jos kaksi ensimmäistä on yhtä hyvää tasoa niin tarinat ja hahmot kyllä kantavat tässäkin järjestyksessä. Mimmit kirja oli astetta vakavampi, runsaiden henkilöhahmojen joukkoon on saatu mahtumaan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja yhteisökuvausta. Vaikka kirja on trilogian päätös, toimii se vallan hyvin myös itsenäisesti.

Päivässä kaksi kirjaa on paljon. En mielellään katso edes elokuvia peräkkäin, koska aivot tarvitsevat sulatteluaikaa. Mutta hotkimisesta ei jäänyt vatsanpuruja. Tuntuu pikemminkin, että pää olisi viritetty lukutaajuudelle. Katsotaan miten käy. Pitääkö seuraavaa lukuelämystä odottaa heinäkuulle vai tulisiko nyt luettua taas kirjoja arkena vaikka iltaisin.


Muualla arvostelu ja kerrottu enemmän täällä:

Mimmit:                                                                                Filminauha kohtalon käsissä:

Bazaarin omilla sivuilla
                                                                                              Kirjasähkökäyrän sivuilla täällä
Kirjavinkeissä täällä
                                                                                              Ullan luetut kirjat täällä
Tai kissan kirjahyllyssä täällä 
                                                                                             Cats, books & me:n sivuilla täällä 

Luin kirjan

Sain pitkästä aikaa kirjan käteeni. Se oli jo odottanut tovin lukemista mutta junamatka Turkuun ja takaisin aktivoi lukemaan. Kirja oli Piin elämä. Työkaverini keskustelivat siitä talvella ja suosittelivat, joten lainasin sen "viihdyttäväksi lukemiseksi." Kirjahan on julkaistu jo vuonna 2001 mutta onneksi tarinat ja tekstit eivät kärsi trendituulista.
Lukeminen teki hyvää. Vähän kuin olisi venytellyt pitkästä aikaa. Tai käyttänyt korvatippoina Kodin Putkimiestä.
Teksti tunkeutuu väksisinkin pään sisään. Sitä ei voi "vain lukea" vaan se käynnistyy ajattelunkin. Samaan aikaan teksti tuntuu. Naurattaa. Itkettää. Puistattaa. Saa toivomaan ja ajatuksen karkaamaan. Kuitenkin samaan aikaan ymmärtää lukevansa täysin keksittyä tarinaa käänteineen ja henkilöhahmoineen.
Piin elämän teksti on  paikoin nokkelaa ja tosiaan viihdyttävää. Vaikka kirjan takakansi paljastaa, että päähenkilö selviää, niin loppuun on silti saatu rakennettua ovela käänne, jonka tulkitseminen jää lukijalle. Tarina syleilee eri uskontoja, maalailee kuvia ihmisluonteesta, saa miettimään suhdettamme eläimiin ja vie toivon äärelle. Yann Martelin luomassa seikkailussa on vahvuutta ja rohkeutta. Kukapa ei sellaista välillä kaipaisi elämäänsä.


Linkkejä:
Katri 23 v. Turusta hieman pettyi kirjaan
Kaisa Saalasti taas rakastui siihen
Tarinasta/elokuvasta: pastori Timo Nisula täällä
Elokuva-arvio NYTissä

Kevyttä ja kevyempää

Runojen lisäksi on muukin kesälukeminen taas alkanut ja nappasin kirjaston pikalaina -hyllystä kirjat: Tiistaisiskot; Monika Peetz sekä Valkoinen Kuningatar: Philippa Gregory. Kummastakaan kirjasta enkä kirjailijasta tiennyt aimmin.

Aloitin Gregoryn Valkoisesta Kuningattaresta. Tarina sijoittuu Englantiin, 1400 - luvulle ja kuvaa hovielämää ruusujen sodan aikana. Tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Taisteluja riittää toinen toisensa jälkeen. Nimien kanssa pitää olla tarkkana. Edwardeja ja Elisabethejä riittää. 

Kannattaako lukea? Muualla no moitittu kirjan liiankin nopeaa etenemistä ja tapahtumien ohittamista melkeinpä sivuvirkkein mutta sen verran tarinan eteneminen jäi kiinnostamaan, että ainakin jaksan kaivaa kirjasarjan seuraavan osan saadakseni tietää tuon tutun: "Ja mitä sitten tapahtui..." Virkistävän erilaista, jos ei ole lukenut vähään aikaan mitään historiallista ja ohjaa ajatuksia tuohon aikakauteen, valtaan ja kuinka me ihmiset olemme oikeutta jakaneet.

Tiistaisiskoja suosittelen vain todella kevyttä kesälukemista kaipaaville. Se on niitä hieman heppoisia mutta harmittomia tarinoita, joihin pystyy kuitenkin kesälaiturilla uppoamaan muutamaksi tunniksi. Kirja kertoo viiden noin neljäkymmentävuotiaan naisen tarinaa pyhiinvaellusmatkalta, jonne he ovat lähteneet tukemaan miehensä menettäneen ystävänsä matkaa. Matkan aikana paljastuu, että kuolleen miehen päiväkirja sisältääkin salaisuuden, joka sitten loppumetreillä paljastuu. Teksti on osittain ihan soljuvaa ja muutama oivalluskin löytyy joukosta. Muuten nopeaa etenemistä, eikä tarinasta jää käteen mitään mitä pitäisi myöhemmin vielä miettiä.

Kotimaassaan saksassa Tiistaisiskot on kuitenkin myynyt 150 000 kappaletta, jos se nyt jollekin on mittarina. 

En tiedä onko kannessa tapahtunut kömmähdys kannen tehneen Teija Lammen vika vai Taittopalvelu Yliveto Oy:n mutta miten vaikeaa on saada kirjailijan sukunimi oikein kanteen ja selkämykseen? Siksi on oikolukijat ja tarkistuskierrokset? Takakanteen nimi on sentään jo tullut oikein(Peetz) mutta etukannessa ja selkämyksessä kirjan kirjoittajan nimi komeilee tyylikkäästi väärin(Peez).

Muualla:

Kirjamielelllä: Valkoinen Kuningatar

Morren Maailma: Valkoinen Kuningatar

Le Maque Rouge : Valkoinen Kuningatar

Järjellä ja Tunteella: Tiistaisiskot

Mari A: Tiistaisiskot

Miksi ihminen kirjoittaa?

Olin toisen kerran kirjastossamme kirjoittajakokoontumisessa tänään. Ensimmäistä kertaa luin tekstini. Jännitti ja ei jännittänyt. Oli mukava olla siellä missä pitikin. Kuunnella tekstejä. Kovin erilaisia. Kirjoittajia, tavallaan samanlaisia.
Miksi sitä kirjoittaa ja lukee? Vähän samasta syystä kuin ajatteleekin. Koska voi. Ja pitää. Omasta halusta. Tarpeesta. Huvin ja urheilunkin vuoksi. Ilman tekstiä olisi hiljaista. Hyvin hiljaista. Pelottavan hiljaista. Jos en voisi kirjoittaa, en voisi mitään.

Vettä Elefanteille ja Pikkuseikkoja

Ihmisen mieli toimii hassusti. Olemassa olonsa pitää aina lunastaa eri tavoin. Liian hauskaa ei saa olla. Eikä helppoa. Uusien aikataulujen myötä olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että viikonloppuisin saa lukea ns. "turhia kirjoja", mikä tässä tarkoittaa romaaneja, mitkä suinkaan eivät ole millään lailla turhia, päinvastoin. Viikolla pitää vain kartuttaa tietojaan ammattikirjallisuudella, ettei menisi aivan hullutteluksi tämä elämä.
Ilokseni olen siis palannut näin kevään myötä lukijoiden joukkoon. Lukupinoon päätyivät mm. Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti, Carol Shieldsin Pikkuseikkoja sekä Sara Gruen Vettä Elefanteille. Blinchy ja Shields olivat ns. viikkolaina -hyllyssä, enkä ole kumpaakaan lukenut vähään aikaan, joten  tartuin niihin. Vettä Elefanteille puolestaan on ollut jonkinlaisella alitajuisella lukulistalla jo pitkään mutta nyt vasta muistin sen kirjastossa ollessani.
Näistä kolmesta, Vettä Elefanteille oli viihdyttävin ja kiinnostavin. Sirkusmaailman ja 30- luvun aikalaiskuvauksen sekä kaksitasoisen kerronnan yhdistäminen teki kirjan tarinasta kiehtovan.
Maeve Blincyn Koko kadun kasvatti oli puolestaan tyypillistä Maeve Blinchyä. Vaikka kirjassa oli käsitelty mm. alkoholismia ja erilaisia vajaavaisuuksia, joiden kanssa ihminen painii, jäi tarina silti kevyeksi ja myöskin viihdyttäväksi.  Koko kadun kasvatissa yhteisöllisyys on voimavara ja omiensa joukossa seisojat puolustavat toisiaan.
Carol Shieldin Pikkuseikkoja on hänen esikoiskirjansa. En tunne hänen koko tuotantoaan mutta Shields on yksi niisä kirjailijoista, jonka tuotantoon tulee tartuttua silloin tällöin. Kirjan takakannessa oli lainaus: "Monitahoisten ja sävykkäiden elämäntarinoiden mestarikertoja". Kuvailun Shields  osaakin. Tarkkaa, pieni eleistä, toisaalta hyvän tahtoista, toisaalta taas hieman ankaraakin arjen maalaamista.  Kirjan nimihän on Pikkuseikkoja.
Näistä kolmesta suosittelisin tarttumaan ainakin Vettä Elefanteille kirjaan. Teosta on kuvitettu myös vanhoilla valokuvilla Ringling sirkuksesta.

Siilin eleganssi ja Lainaa vain

Olen aiemminkin harrastanut kirjaston Viikon laina -hyllykköä ja näin myös tänään. Luin juuri Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian sekä Marquirite Durasin Kello puoli yksitoista kesäyönä. Kummatkin olivat omalla tavallaan onnistuneita valintoja. Amerikkalainen elegia laaja ja yksityiskohtainen, Kello puoli yksitoista kesäyönä taasen puolestaan kuvaileva ja tunnelmassa viipyilevä.
Tänään kaipasin jotain kevyttä mutten turhaa. Voiko sellaista haluta? Mietin eikö mikään kiinnostava tai tärkeä voi olla hauskaa. Pitääkö kaiken olla aina niin kovin vakavaa voidakseen olla aidosti mielenkiintoista.
Uskalsin kuitenkin toivoa Viikon laina -hyllyköstä vastausta toiveisiini. Löytyikin. Valitsin Muriel Barberyn(never heard) Siilin Eleganssin sekä Renate Dorresteinin(never heard) Lainaa vain. Toinen kertoo pariisilaisen kerrostalon ovenvartijasta ja samassa talossa asuvasta 12-vuotiaasta itsemurhaa hautovasta tytöstä, toinen aivovaurion saaneesta Igorista. Ratkiriemukasta siis. Mutta Lainaa vain -kirjan takakannessa luvattiin, että kirja on heti hauska, mikä jo lupauksena on sen kokoinen, että se riittää syyksi lainaukseen. Siilin eleganssin sisäkannessa  puolestaan luvattiin sen olevan ihastuttava tarina, mahtava yhteiskunnallinen satiiri mutta myös älykäs opas taiteeseen ja filosofiaan, joten miten tällaiset voisi jättää hyllyyn. Ei mitenkään.

Leena Lumi suosittelee Siilin eleganssia hiihtolomalle.
Ina Ruokalainen Savon Sanomissa Siilin eleganssista.
Renate Dorrestein on hollannin nimekkäimpiä kirjailijoita HS.fi

Kesän tietää kirjoista

On se kesä nyt virallisestikin tullut, koskapa minäkin olen saanut taas kirjan kansista kiinni. Lukeminen tuntuu huojentavalta. Kuin virkistävältä ja kauan kaivatulta tuulahdukselta. Ehkä lukeminen on vähän niin kuin toisille lenkillä käynti. Jos ei pitkään aikaan käy lenkillä, alkaa ahdistaa ja tuntuu ettei oikein mikään suju. Kun sitten pääsee pururadalle, alkaa ajatuskin kulkea. 

Sama se on kirjojen kanssa. Edellispäivänä luin Riikka Pulkkisen Totta, ja tänään lopetin Siri Huvstedtin Kaikki mitä rakastin. Olipa hyvä, etten katsonut Huvstedtin kirjasta mitään ennakkotietoja. Totta kai on kiinnostavaa, että hän on Austerin vaimo. Tai on kiinnostavaa, että tämä Huvstedt on naimisissa Paul Austerin kanssa mutta olen vielä sillä lukemisen asteella, että mielelläni keskityn vain tarinaan tai tekstiin, miettimättä kirjoittajan perhe-elämää sen kummemin. 

Yritän välttää kirjojen ahmista mutta se on vaikeaa kun aika on rajallista. Toisen teksti ei ehdi jäädä viipyilemään mielen poimuihin, jos toinen tarina tulee ja vyöryy sen yli. Todella hyvää tekstiä lukiessaan hidastaa. Vaikka sen vähetessä itse saa enemmän - eivät sivut siitä lisäänny. Kauniissa kesäpäivässä ja lukemisessa on myös jotakin ristiriitaista. Kakkua ei voi syödä ja säästää samanaikaisesti. 

"Get out here" - "Ulos!"

Kesälukeminen ei ole tänä vuonna edennyt aivan viime vuotiseen tahtiin. Nopeasti Helsingissä piipahtaessani ehdin kuitenkin käymään Vallilan kauniissa kirjastossa. Koska Best seller -hylly on ennenkin tarjonnut löytöjä, suuntasin askeleeni suoraan sen ääreen.
Arvioin, että kolme kirjaa riittää.(varmuuden vuoksi lisäsin kassiin muutaman Loimaan kirjastossa myydyn runokirjan mukaan) Valitsin summamutikassa kolme erityyppistä. Ensimmäinen niistä oli Janet Evanovich:in Neljäs kerta toden sanoo. Takakansi lupasi kasarimuotiin jämähtäneen naispalkkionmetsästäjän, joka on hauskimmillaan paineen alla.
Kirja oli hyvin kevyttä, ellei jopa heppoista viihdettä alusta loppuun mutta jokin tökki. Luin tunnollisesti tarinan läpi mutta jo puolessa välissä piti tarkistaa, että lukiko kirjan kansitekstissä tosiaan, että tämä Stephanie Plum -hahmo on voittanut puolelleen miljoonia lukijoita. Kyllä. No, kohauttelin olkapäitäni ja ajattelin ettei valtaviihde-musiikkikaan nyt niin hohdokasta ole. Kirjailija oli saanut kuitenkin edellisestä kirjastaan Kolmas kovanokka -romaanistaan Crime Writer´s Associationin Hopeatikari palkinnon
Valitsin tarkoituksella kevyen kirjan mutta jokin ajatuksen harhailemaan, enkä saanut aina rempseästä dialogista kiinni. Jäin esimerkiksi pohtimaan että mistäköhän ruokaloista kirjoittaja kirjoittaa kuvaillessaan miten eläkeläiset kävivät niissä syömässä. Yhden kerran piti kohtaus lukea uudelleen kun Stephie Blum kertoo toiselle henkilölle asian, jota vastaanottaja ei meinaa ottaa todesta ja huudahtaa: "Ulos!" En ymmärtänyt ja enkä edes lukenut. Sitten tajusin. Alkuperäiskielellä tekstissä oli lukenut ruokaloiden kohdalla "diners"(kuppilat) ja ulos kehoituksen kohdalla "get out of here", jonka on pitänyt tarkoittaa tässä kohdassa vapaasti suomennettuna "Et voi olla tosissasi"- tyyppistä huudahdusta.
Kirjan oli suomentanut Hanna Tarkka. Kiiltomato.net sivustolla kerrotaan hänen olevan kokenut suomentaja lastenkirjoista dekkareihin ja hän saa kehuja mm. Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan suomennoksesta.
Kummallista. Janet Evanovichin Neljäs kerta toden sanoo tuntuu kompuroivan mutta sai toki pohtimaan hyvän suomentajan arvoa.
Seuraavana vuorossa on W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaat(suomentanut Oili Suominen). Tällä kertaa takakansi lupaa maagista vetovoimaa sekä rikkaita assosiaatioita.
Kolmantena odottaa Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä(suomentanut Ville Keynäs), jota puolestaan on takatekstin mukaan vaikea lukea liikuttumatta.

Ei muuten käy.

No niin. Tiedättehän sanonnan "se kellä onni on, se onnen kätkeköön". Älytön sanonta sinänsä, miten iloita ihmisten kanssa, jos aina hyvien asioiden kohdalle osuessa pitää vetää vetoketjua suun eteen ja laittaa naamaa näkkärille.
En voi silti olla miettimättä, että onko tämä nyt joku henkilökohtainen rangaistus, kun luin Hesarista, että Vallilan kirjasto on lakkauttamisuhan alla. Olenhan usein hehkuttanut miten hienoa on, kun on kirjasto lähellä ja miten hyvää palvelua kirjastosta muutenkin saa. Olen myös ihastellut kirjastolaitostamme kokonaisuutena ja ollut siitä myös ylpeä sekä onnellinen.
Nyt sitten tuli ilmoitus, että Vallilan lähikirjaston lakkauttamista suunnitellaan. Alueelta vietiin jo nuorisotalo. Sitäpaitsi, kaunis, arkkitehti Juha Leiviskän suunnittelema kirjasto juuri uudistettiin viime vuonna.
En ole tuohtunut pelkästään oman kirjastoni mahdollisesta menettämisestä, olen huolissani myös neljästä muusta. Lähellä oleva kirjasto palvelee niin monenlaisia tarpeita. Tasa-arvoisesti. Kirjastoon ei tarvita lukukausimaksuja, ei varusteita, eikä siellä huudeta vttuprkttä -vastapuolen kannustajille. Harvassa paikassa yhteiskunnassa voi viettää aikaa itsekseen muiden kanssa. Päinvastoin kun jossakin muussa harrastuksessa, kirjastossa henkinen pääoma voi kasvaa - ei huveta.
Samaan aikaan jatkuu vuosia kestänyt vääntö keskustakirjastosta, jonka kustannukset ovat kymmeniä miljoonia euroja. Keskustan pitää toki olla vetovoimainen ja viihtyisä, mutta asunalueiden on mentävä monumenttipatsastelun edelle.
Tässä vain menee yksi raja. Olen valmis menemään banderollini kanssa eduskuntatalon portaille. Tai minkä tahansa rakennuksen portaille. Minä haluan, että verorahoilla ylläpidetään pieniä lähikirjastoja.
Viekää eläkkeeni mutta kirjastoani ette vie.

lisää Vallilan kirjastosta ja kuvat täältä

Kuk-kuu - Sivistyksen tuolta puolten

Hyvänen aika. Piti sitten veneellä lähteä Lohjan kirjastoon asti ilmoittamaan, että kesä jatkuu ja hengissä ollaan. Eipä, että perään oltaisiin varsinaisesti kyselty mutta lukijoilleni uskollisena en ole tottunut olemaan päiväkausia pois näppäimistöltä. Enkä nytkään olisi, elleivät yhteydet tekisi tepposiaan.
Toinen innoittaja on myös aika. Kun kerran lomatunnelmaan on päästy, vannekin alkaa jo otsalohkon ympärillä hellittää, niin ymmärtäähän sen että kommentoitavaa riittäisi päivittäin sivukaupalla. Niin Keskustan "Eroamattomista" kuin uskomattomista kesäaikaan tulevista radio-ohjelmista.(ehkäpä on aivan hyvä että yhteydet ovat tavoittamattomissa..)
Viikko sujuu rauhallisissa oloissa saarella. Kännykän netti toimii mutta blogger siinä ei, ja koska koneessa ei sattunut olemaan PC-suittia ladattuna, jäi yhteyden muodostaminen siihen. Joku teknisempi saattaisi tietää ratkaisun mutta nyt sitä mennään sillä mitä on!
Lohjan kirjastosta mukaan tuli Katri Lipsonin Kosmonautti, Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä sekä Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä. Loistava ja ystävällinen palvelu täälläkin. Kyllä taas on pakko hehkuttaa suomalaista kirjastolaitosta!
Kesämieltä ja kikkelis kokkelis!

**********

Päivän kirjat

Nyt kun olen taas muutamia kertoja käyttänyt julkisia kulkuneuvoja töihin päästäkseni, olen löytänyt myös työmatkalukemisen. Puolessa tunnissa ehtii lukemaan yllättävän paljon, ja sama tuttu reitti hujahtaa ohi nopeammin kuin aivoilla on muutakin tekemistä kuin koomassa ikkunasta ulos tuijottaminen. Se myös helpottaa kynnystä lukemisen aloittamiseen. On rasittavaa aloittaa kirja kun tietää "ettei kuitenkaan ole aikaa" lukea sitä mutta jos joka päivä on ainakin tunti lukemiseen, kynnys madaltuu.
Kävin tänään palauttamassa 7 päivän lainassa olleen; Kiitos ei, kieltäytymisen kulttuurihistoriasta. Aivan loistava teos! Siinä on aihetta useampaankin pöytäkeskusteluun. Kirjassa käydään läpi kieltäytymistä esim. alkoholista, toimeentulotuesta, ruuasta, vallasta tai vanhenemisesta. Kirjan artikkelien kirjoittajat ovat löytäneet mielenkiintoisia näkökulmia, miksi esim. kieltäytyä seksistä, viinasta ja rahasta. Siitä nyt vain mars kirjastoon niin päästään keskustelemaan!
Mutta tänään Vallilan kotikirjastosta eksyi mukaan Dan Rhodesin; Pieni valkoinen auto, Reko ja Tina Lundánin; Viikkoja, kuukausia sekä Merete Mazzarellan; Illalla pelataan Afrikan tähteä.
Pienen valkoisen auton valitsin siksi, että kesällä luin Dan Rhodesin kaksi muuta kirjaa. Halusin tietää minkälainen, ja olin siihen mennessessä tietäen tai tietämättäni lukenut enimmäkseen naisten kirjoittamia kirjoja. Reko ja Tina Lundánin kirja oli viime vuonna lainatuin kirja pääkaupunkiseudulla, se ei ollut syy lainata teos tänään mutta ei se ole haitaksikaan, jos pystyy keskustelemaan kirjoista muiden lukijoiden kanssa. Mutta olin ajatellut lukea Tina Lundanin Ensimmäisen kesän, ja sitä ennen alle heidän yhteisen kirjansa. Merete Mazzarella puolestaan keikkuu jokaisella listalla, ja törmään tuohon kirjaan mielestäni aina ja joka paikassa, niin arvelen pääseväni vähemmällä kun hoidan sen pois alta. Se on vielä Besseller-hyllyssä, eli laina-aikaa on vain 7 päivää, joten kirjaan ei edes voi jumittua ylipitkäksi aikaa.

Tiesitkö tämän?
Helsingin kaupungin kirjastoon kuuluu 50 kirjastoa ja 2 kirjastoautoa, valikoimassa

1 827 926 kirjaa
157 316 musiikkiäänitettä
29 063 videota
7 431 CD-rom -levyä
8 793 DVD-levyä

Tuhlattuja päiviä ja Kirjoitan

Luin tänä kesänä paljon. Melkein tarpeeksi. Aloitin muutamalla arpomalla valitulla kevyemmällä pokkarilla. Seuraavalla kerralla otin mukaan kirjastosta myös pari uudempaa suomalaista, jotta pääsisin edes vähän kärryille mitä on viime aikoina on kirjoitettu. Lisäsin valikoimaan myös muutaman ulkomaisen uudemman kirjan (esim. norjalaisen johan harstadin ambulanssin). Ja sekoitus toimi. Oli hauska kokea erityyppisten tekstien tippuminen ja kesäloman suoma luksusaika. Oli kuin olisin löytänyt jonkin kaukaisen ystävän uudelleen.
Kaksi hyvää yllätystä tulivat siis luetuksi myös "vahingossa". Toisen sain työkaverilta jo aikoja sitten , mutta se oli unhohtunut, ja toisen nappasin kirjaston pöydältä "koska se vain näytti siltä".
Enimmäinen oli Jacksonin Tuhlattuja päiviä, joka kuulemma on jäänyt hieman kirjasta tehdyn elokuvan varjoon. En yhtään tiennyt mistä kirja kertoo kun tartuin siihen, ja ehkä hyvä niin, koska näin tarina pääsi verkkokalvolle ilman ennakko-odotuksia. Klassikko, joka kertoo niin taitavasti erään alkoholistin viikonlopusta, että jopa itsekin voisi harkita vähentämistä lukemisen jälkeen.

The New York Times boo Review: Charles Jackson has made the most compelling gift to the literature of addiction since De Quincey.

Toinen, eri tavalla kolahtanut kirja oli Marquerite Durasin; Kirjoitan. Tuntui kuin olisi lukenut jotain mitä ymmärtää. Samalla se sai minut itkemään maailmaa. Kirjoitan on Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andrealle 78-vuotiaana.
Durasin kirja oli myös täysin sokkona valittu. En tiennyt, että hän on ranskan luetuimpia nykykirjailijoita, tai että hän oli mukana vastarintaliikkeessä, tai että hän oli myös ohjaaja, sekä alkoholisti. Otin kirjan kirjastosta koska takakannessa luki, että Marquerite Duras oli ehdoton ja täysin kohtuuton aikessa mihin ryhtyi. Kirjoittamiselle ei ollut vaihtoehtoa, ellei sellaisena pidä mielisairaalaa tai hautausmaata".

Kiiltomato-arvostelu

Agricola-arvostelu

Joku toinenkin on pitänyt

Marquerite Duras: Jokapäiväinen elämä

Miten kuluu tämä maanantaiii..maaa-aaanantaiiii...

Eräskin mies lähettää usein maanantaisin viestejä joissa lukee: " Maanantai ". Niille ei voi olla hymyilemättä koska ne viestivät aitoa tuskaa ja viikonpäivä ankstia. Se taas saa aikaan itsessäni pientä kallistumista positiivisuuteen ja kannustukseen.. Viimeksi taisin lohdutukseksi luvata, että hän voi voittaa tenniskentällä(haah, as if).. "Ajatushan on tärkein! " (kuka senkin jurpolauseen on keksinyt. varmasti joku sellainen, joka ei koskaan saanut mitään aikaiseksi ja aina yritti keksiä uutta tekolausetta ja puolustusvirkettä")
Maanantai on puskuripäivä. Se on vähän harmaata aluetta. On suotavaa olla töissä hereillä ja aivokäyrä käynnistyneenä mutta väittäisin että maanantain tarkoitus on, että tiistai olisi tuottava.
Maanantai on kuin tammikuu. Kerätään voimia voimia uusia haasteita varten, muistellaan vähän vielä menneitä, eikä ihan vielä pidetä kaasupoljinta pohjassa.

kuva: täältä

Nyt kun sain James Freyn: Million little pieces luettua, (toim. suosittelee todella vahvasti, ja jos joku on lukenut sen niin mielelläni kuulisin/lukisin mielipiteitä) voisin näitä maanantaita ajatellen kaivaa jostakin Claes Anderssonin Luova mieli kirjan. Mistä sen muuten tietää mistä sitä kadonnutta inspiraatiota etsii, jos ei edes tiedä miten se syntyy! Clasun irjasta luvattiin seuraavaa:

Kirjoittajan syvä psykologinen tietämys sekä hänen oma kokemuksensa luovan taiteilijan elämästä tekevät tästä teoksesta nautinnollisen lukukokemuksen jokaiselle, joka haluaa tietää enemmän inhimillisestä luovuudesta.