Hyvät ja hyvät uutiset

Hyvät vai hyvät uutiset ensin? Otetaan hyvät.
Tässä äkillisesti, melkeinpä pyytämättä ja tilaamatta tulleessa elämänrytmin muutoksessa on ollut puolensa ja puolensa. Koska asiaan ei voinut etukäteen valmistautua, on se pitänyt ottaa niin kuin se on tullut. Voisiko jopa hieman kujeillen todeta, että "sillä on menty mitä on ollut"..?
Eilen oli jälleen mahtava tilaisuus päästä teatteriin ja piipahtaa ystävien kanssa terassilla sitä ennen. Illan esityksenä oli Kuninkaan puhe.
En ollut katsonut etukäteen arvosteluja, enkä kuullut Kuninkaan puheesta kommentteja, joten en yhtään tiennyt mitä odottaa. Tarinan kulun toki kuitenkin suunnilleen tiesin.
Kun ensimmäinen puoliajan valot rävähtivät päälle, tuli hämmästys"nytkö jo?" Naapuripenkkiläiset sanoivat sen ääneen. Myös toinen puoliaika hujahti ohi nopeasti. Kari Heiskanen on onnistunut ohjauksessaan loistavasti ja pääkaksikko Carl-Kristian Rundman sekä Pertti Sveholm olivat osuva aisapari kuninkaana ja puheopettajana.
Kuninkaan puheesta jäi lämmin olo. Tuntui myös ettei se ollut tyypillinen Kaupunginteatterin esitys. No, en enää osaisi sanoa  mikä olisi, koska olemme päässeet katsomaan niin paljon erilaisia näytöksiä.
Ennen lähtöämme pääsimme vielä nopeasti pukuhuoneen kautta halaamaan ja kiittämään Churchilliä, joka oli vartissa ehtinyt laihtumaan ja nuorentumaan lähestulkoon poikamaiseksi mutta joutui kiirehtimään yöksi elokuvakuvauksiin entiselle kotikulmilleni Vaasankadulle. Kumma kyllä hän ei huomannut mainita mahdollisesta ilahtumisestaan, minkä olisi pitänyt olla seurauksena hienosta kortista ja sammutuspeitteestä, jonka kiitoslahjana hänelle lavalle toimitimme...
Hyvät uutiset oli siis, että pääsin Teatterin Ystävien eli Tyrkkyjen kanssa teatteriin. Ja ne toiset hyvät uutiset olivat, että huomasin ja tunsin, kuinka virkeä ja vastaanottavainen olin koko esityksen ajan ja sen jälkeen. Muistan kyllä  talvella arkijuoksupyörässä juostessani, miten välillä väsymys painoi päätä ja kroppaa, joten osaan iloita tästä.
Elämälle taas kiitos kulttuurista, ystävistä ja sattumuksista, sekä aurinkoista hyvän mielen viikonloppua kaikille!

Kultaa ja hopeaa kotiseudulle

Ihanaa Loimaa, ihanaa! Voi kuinka riemukasta iloa ihminen, ja Loimaannorppa,  voikaan tuntea kun kotikaupunki voittaa Suomen mestaruuden ja saa toisessakin palloilulajissa hopeaa. Kaupunkien ja ihmisten arvoa ei mitata urheilutuloksilla, eikä voitetuilla mitalleilla mutta iloitsen täysillä siitä mitä tuollaiset voitot tuovat pienelle kaupunkiyhteisölle mukanaan!
Loimaan Hurrikaani voitti lentopallossa Suomen mestaruus hopeaa ja Loimaan koripallojoukkue Bisons Nilan koripallossa kultaa. Matkan varrella ällistelin että "eihän siellä koko kylässä ole ketään yli 170 senttistä" No totta kai on, vaikka meidän sukumme keskipituus näyttäisi olevan n. 150 senttiä, niin ei se tarkoita, etteikö kukaan koko Saviseudulla oli kasvanut normaalipituiseksi.
Mutta hieno esimerkki siitä, miten yhdenkään pienen kylän tai kaupungin ei tarvitse itkeä sitä, että vain isoissa kaupungeissa on resursseja ja rahaa. Tämä on myös tuhannen taalan paikka  Loimaan kaupungin kulttuuri- ja liikuntatoimelle kehittää ja luoda uusia palveluita, miten saada lapset, perheet ja paikkakunnalle muuttajat viihtymään liikunnan ja kulttuurin parissa. Mutta hienoa Loimaan kori- ja lentopalloilijat olen ylpeä teistä! Unohtamatta uurastaneita taustajoukkoja ja kannustajia, jotka tekevät yhteisestä matkasta mahdollisen.

Nilan bisons
Hurrikaani Loimaa

Ja - pari lisää..

 Että on ajateltu. Sehän se korteissa on yksi idea. Joku on viettämänsä "elämänsä parasta aikaa" ja sen keskellä vielä näkee vaivaa ja saa kortin postiin. "Parhaassa" tapauksessa kaksi..tai kolme..
Silloin sitä tuntee olevansa tärkeä. Ajatuksissa. Ja osana ihmisten elämää. (Tänään postilaatikkosta löytyi kaksi korttia lisää. Postinjakaja ei edes tervehtinyt. Siitä lisää myöhemmin.)
Noissa fiiliksissä ei niinkään kannata paneutua sellaisiin pikkuseikkoihin kuin korttiin kirjoitettuihin titteileihin, piirroksiin tai sisältöön. Siinä saattaisi tunnelma kärsiä. Onkohan muuten niin, että Kansallisarkistoon voi lähettää kortteja ja kirjeitä tallennettavaksi ns. ajankuvana? 

Eikä tässä vielä kaikki

Ja mitä odottikaan kotipostilaatikossa?! Askarreltu kortti! Tässä kohtaahan viimeistään kuuluu Suomessa sanoa, että "tämä on kyllä ihan liikaa." Ja höpön höpön - kyllä sitä ihmisellä on kapasitettia ilahtua ja iloita kahdestakin kortista saman päivän aikana.
Aivan mahtavaa. Nyt on kyllä hyvä mieli! Ei tullut viime lauantaina lottovoittoa, eikä kyllä maailman rauhakaan ole vielä julistettu mutta ihminen voi silti olla iloinen. KIITOS!

Oikea postikortti on erityisen erityinen. Aidosti.

"Sulle on tullut POSTIKORTTI!", huudahti päivän postejamme läpikäyvä työkaveri. En uskaltanut heti innostua, koska kaikenlaisia lippulappusiahan sitä singahtaa pöydälle  harvasepäivä. Mutta kyseessä oli kuin olikin, ihka oikea - itse käsinkirjoitettu - fyysinen postikortti. Varmuuden vuoksi työkaverini vielä pohti ääneen vielä, että "älä nyt vaan sano että se on kuitenkin joku mainosposti". Ei ollut mutta ehkä suhtautumisemme kertoo jotakin ympäristöstä josta elämme.

Siinä se oli. Ja nauratti myös ensimäiselle riville kirjoitettu sähköpostiosoite, tätähän se on. Lähetämme sähköisesti kirjeitä mutta postipojalle jää enää vähän euroihin liittymätöntä postia kannettavaksi. Tietysti minua myös lämmitti kortin painettu viesti, runsaasta käsialakirjoituksesta puhumattakaan. Korttiin oli painettu:  "Muut ovat muita - Sinä olet erityinen! " Ihanan egoa hivelevää. Lähettäjän piti vielä varmistaa, että " ei siis, sillä tavalla erityinen vaan aidosti erityinen." Kummasta erityisestä sitä sitten olisi enemmän huolissaan..Kiitos Sinulle lähettäjä, Sinäkin olet erityinen, sekä aidosti oikea Aarre. Tästä ilahtuneena lupaan myös tsempata ja  lähettää erityisiä kortteja erityisille lähimmäisille erityisen usein. (alkoipas tuo erityinen sana vähän keulimaan)

Toisen roska on toisen aarre

Niin se vain on. Maailmassa nyt olemassa olevilla tavaroilla pärjättäisiin pitkälle, jos ihmiset tyhjentäisivät kellareitaan ja vinttejään, ja laittaisivat kiertoon sen mitä eivät itse tarvi. Onneksi ainakin Helsingissä moni jättää kierrätettäviä tavaroita roskalaatikon viereen, josta ne on sitten helppo napata kainaloon ja käyttöön.
Pihaltamme löytyi tänään Aarre. Onneksi Tunturikadun lapsiperhe tuli eksoottiselle vierailulle Vallilaan, niin tulin oikeaan aikaan ulos ja katseeni osui roskalaatikon viereen jätettyihin tavaroihin. Silityslautaa en tarvinnut. Sellaista ei ole, eikä tule mutta pinnatuoli on juuri sellainen mitä olen kaivannut! Ei muuta kuin hiukan hiomista, ehkä petsiä - en tiedä vielä. Enää tarvitsee löytää yksi tuoli, ja voin kutsua jopa kolme vierasta kylään.

Ovet vain aukeavat

Viime päivinä olen jälleen ihastellut miesten käytöstapoja. En tiedä tapahtuuko tätä enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, vai rakennuksessa missä olen töissä mutta liikkeellä on paljon hyväkäytöksisiä miehiä.
Erityisesti nämä Tehtaankadun käytöskukkaset kunnostautuvat ovien avauksissa. Kuinka viehättävää. Kyse ei ole siitä, että enkö saisi ovea auki itsekin mutta arvostan elettä. Kaunis tapa. Ei tuuppimisia, ei laukuilla tönimisiä. Jokainen pääsee hissiin ja ulos vuorollaan, eikä kiirestään huolimatta kenenkään tarvitse päästä välttämättä ensimmäisenä.
Tänäänkin nuori mies joka seisoi hissin ovella selkä päin minuun, täysin luonnollisesti siirtyi sivuun ja avasi oven, jotta minä pääsisin hissiin ensin. Sama tapahtui ystävällisten hymyjen kera eilen. Ällistyttävän sulavaa. Jotkut ovat olleet kotona(tai koulussa, tai armeijassa) kun käytöstavoista on puhuttu.
Pidän muutenkin etiketistä ja sovituista säännöistä - tiettyyn rajaan asti. On paljon helpompaa kun tietää, kätelläänkö, halataanko, mihin aikaan tullaan ja erityisesti mihin aikaan odotetaan poistuvan. Pussataanko poskille kaksi vai kolme kertaa, ja otetaanko kengät pois vai ei. On myös helpottavaa jos jos jokin koodi kutsussa kertoo laittaako päälle arkista vai juhlavaa, voiko mukaan ottaa ystävän jne.
Erityisesti ujos on joskus hyvän käyttäytymisen este - vaikka tarkoitus on aivan päinvastainen. Tulee paikalle ja jättää jonkun kättelemättä koska ei halua tunkea ja "tehrä ittestään numeroo", tai poistuu sanomatta hyvästejä koska isännillä on juuri "jotain tärkeämpää kesken". Tai jättää vaikka kokonaan osallistumatta, koska uudessa ja vieraassa paikassa oma sopivuus huolestuttaa.
Mutta kyllä on ihanaa kun tervehditään, availlaan ovia, kiitetään ja ollaan ystävällisiä sekä kohteliaita kanssaihmisille. Arjen luksusta sekin.

Haukipullat - suomalaisen miehen taidonnäyte

Kyllä suomalaiset voivat olla ylpeitä miehistään muuallakin kuin formularadoilla. Suomalainen mies loistaa myös keittiössä. Ainahan miehemme ovat olleet tekijöitä mutta pari riviä kunniaa sille, jolle kunnia kuuluu.
Kuisma järjesti kodissaan perinteisen Itsenäisyyspäivän vastaanoton. Vaikka perinteisistä vieraista ei päässyt paikalle kuin allekirjoittanut, ja Maikkis, pöydän ympärille kokoontui hyvin edustava vierasjoukko.
Kun olen nähnyt Kuisman ensimmäisiä kertoja, kaverin housunvyötärö on roikkunut polvissa, päässä on ollut Bob Marleyltä peritty pannumyssy-pipo ja käytös on ollut..hmmm..koulupoikamaisen sympaattista. Eilen samainen kaveri valmisti kolmen ruokalajin illallisen 12 hengelle ja toimi tyylikkäänä isäntänä.
Pääruuaksi oli rohkeasti valittu haukipullat sahramikastikkeella. Rohkeasti siksi, että pöydän ympärillä kävi nopeasti ilmi, että suurin osa oli jossain vaiheessa elämäänsä a) inhonnut kalapullia b) ollut yleensäkin kalavastainen. Mutta nyt tuntui, että kokemus oli kaikille myönteinen.
Puikulaperunoiden kanssa tarjottu hauki oli kuitenkin menestys. Se oli itse pyydetty ja perattu. Loppusyksystä Kuusi- ja Lehtisaaren välistä virvelyöity illallinen sopi täydellisesti tunnelmaan.
Olin myös vaikuttunut myös valmistusprosessista, 60 haukipullaa tuntui valmistuvan kuin taikomalla. Reseptit olivat Ruoja & Viini lehdestä (nro 55), joten taittajalle ja toimitukselle tiedoksi, että turhaan ei ole työtä tehty. Seurueen kasvisruokailijan pääruokana oli savoijinkaaliin kääritty ohrarisotto, ja sekin tuntui olevan mieluinen valinta. Täytyy onnitella keittiömestaria hyvistä valinnoista ja virheettömästä toteutuksesta. Vaikkakin vieraat tekevät juhlat, niin ruokaan sujautettu ripaus rakkautta kyllä teki kunniaa tilaisuudelle.

Pienen linnunpojan viimeinen matka

Puhelin soi. Hanna soitti ja kysyi; " Täällä hiekkakentällä on linnunpoika, mitä mä teen?!" Viime vuotisen LJ-operaation jälkeen oli tuoreessa muistissa; Korkeasaareen. Pieneläinklinikka ei enää ottanut lintuja ja "sinne Lahteen lintunaiselle" noin äkkiseltään on aika pitkä matka.
Iltapäivällä puhelin soi taas. Hanna soitti uudelleen. (olin pyytänyt ilmoittamaan miten kävi, koska villilinnun pyydystäminen ja kuljettaminen on todella stressaavaa, en tiedä muutakaan sanaa. Ja jäin vähän miettimään operaation sujumista. Pelkästään hengessä mukana oleminen kun ei paljon auta tekijää) Viherpeippo(aluksi taisimme puhua punarinnasta)oli hävinnyt taistelun ja uuvahtanut sille matkalleen. Hanna oli surullinen. Eläinrakkaasta ihmisestä ei ole kiva yrittää pelastaa luontokappaletta joka ei selviydy. Lohdutin, ja sanoin, että parempi näin kuin että pieni peipponen olisi jäänyt isompien lintujen nokittavaksi, sillä elämä kaduilla lentokyvyttömänä on kylmää. Nyt pieni lintu pääsi kuitenkin jonkun hoivaan ja pois jaloista.
On kurjaa kun ihmisillä on surkea mieli. Etenkin jonkun noin hienon teon jälkeen. Kuka nykyään pysähtyy pelastamaan eläimiä? Hannalle isot kymppiplussat. Vielä pienen lapsen ja koiran kanssa- se ei ole mitenkään superhelppoa. Eikä muutenkaan se päiväulkoilun miellyttävin osuus.
Illalla minä vielä soitin. Hannalla oli jo parempi mieli. Niin kuin aina, asiasta löytyi taas monia tasoja. Mairen lahjaksi saama huivi, joka jäi lämmittämään peipon viimeistä matkaa, oli ostettu toisena merkityksellisenä päivänä, joka taas oli tapahtunut Mairen nimipäivänä.. Ja tänään oli myös syntynyt uusia tulokkaita maailmaan, ja niinpä nämä merkitykselliset päivät muistuttavat toisistaan yhteen kietoutuen.

Tuolillani oli paketti

Tuolillani oli paketti. Pinkki, siististi ja huolellisesti kääritty oikea paketti. Siihen se oli vain tupsahtanut. Ei ollut synttärit, ei ollut joulu, ei edes nimpparit ja silti tuolilleni oli ilmestynyt yllätyksellisesti lahjapaketti. Kaunis ja hieno lahjapaketti.
Kesti hetken aikaa ennen kuin avasin sen. Ilahdun aina paketeista niin paljon että pulssin tasaamiseen ja pelkän paketin esittelemiseen menee tovi. Teen sitä nykyään hyvin hillitymmin. En useinkaan enää huutele ja kiljahtele häiritsevästi. Enkä myöskään pakota kaikkia katsomaan ja ihastelemaan pakettiani, ei se tosin haittaakaan jos suurin osa tekee niin. Prosessiosallistumiseen riittää pelkkä huomioiva nyökkääminen, sen jälkeen saa olla rauhassa.
Keskityin irroittamaan pakettitarrat hillitysti. Suoristin selkäni ja laitoin jalkani kauniisti. Kaunista pakettia avatessa on itsekin suotavaa olla siivosti.
Tuolilla odottaneesta yllätyspaketista kuoriutui kirja. Wislawa Szymborskan runokirja! Jos ilahduin paketista, niin ilahduin myös kirjasta. Runoilija oli sama johon olin saanut ensi kosketuksen vasta muutama viikko sitten Juden lukiessa sitä luonani runotapaamisessamme.
Ja niin kuin elämällä on tapana ensimmäinen runo, joka avautui ensi avaamalla kirjasta, sentään ylettyi koskettamaan jotakin:

Joka tapauksessa
(Wszelki Wypadek)

Se olisi voinut tapahtua.
Sen oli tapahduttava.
Se tapahtui myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, muttei sinulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska olit muiden kanssa.
Koska olit vasemmalla.
Koska oikealla.
Koska satoi. Koska varjo lankesi.
Koska ilma oli aurinkoinen.

Onneksi siellä oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi raiteet, koukku, palkki, jarrut,
ikkunakehys, risteys, millimetri, sekunti.
Onneksi terä oli veden alla.

Seuraus, siitä johtuen, ja kuitenkin , siitä huolimatta.
Mitä olisikaan tapahtunut, jos käsi, jalka,
askeleen etäisyys, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis olemassa?
Heti vielä raollaan olevan hetken jälkeen?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä puikahdit silmän lävitse?

En voisi olla järkyttyneempi ja sanattomampi.
Kuule,
kuinka nopeasti sydämeni lyö sinussa.

Kiitos. En aamulla herätessäni ymmärtänyt tilata seestynyttä viisautta, lohdutusta ja ilkikurista huumorintajua mutta ne löysivät oikean osoitteeseen.

Kauniiden sanomisten viikko jatkuu

Kun tarkemmin mietin, huomaan että saan kuulla viikoittain kauniita asioita. Olen jokaisesta koko sydämestäni ilahtunut ja tunnen itseni etuoikeutetuksi, että saan olla yhteydessä ihmisten kanssa jotka huomioivat minua näin.(kauhee mä kuullostan ihan joltain jeesukselta mut kun toi on totta!)
Vaikka avaimet olisi hukassa, pankkikortti kadoksissa, hiukset lätässä, sateenvarjo kadonnut, kirjaston kirjat palauttamatta, valko- ja kirjopyykki lajittelematta, isoäidin keittiö maalaamatta ja eläkevakuutus hankkimatta, päivä pelastuu aina - ja joka ikinen kerta kauniista sanoista.
Tänään sain työkaverilta todella yllättävän kaunissisältöisen tekstiviestin, ja ilahduin taas sanattomaksi. Kiitos.
Voi kun itse onnistuisi ilahduttamaan ihmisiä yhtä paljon.

Prepen pyörä ja: Ajoo, ajoo, ajoo!!

Sain sähköpostin jossa eräskin mies kysyi haluaisinko pyörän.
Meilissä todettiin tsygän olevan tosin miesten mallia mutta koska kuulemma olen niin tasa-arvoinen, se kyllä kävisi minulle hyvin. (mitääh, luetaanko minua siis kuin avointa kirjaa??) Mitäpä siihen sitten lisäämään.
Vastasin kiltisti haluavani, ja ajattelin että olipas kauniisti tehty. Tarjouksen arvoa ei vähentänyt se että muuten kyseinen menopeli oltaisiin jätetty lukitsematta pihalle jonkun muun vietäväksi... vaan arvostan että joku ajattelee ja yhdistää luetun ymmärrystä ihan käytännön elämäänkin.
Siis Lauttaasaareen pyöränhakumatkalle. Ja ensin tietysti väärällä bussilla. Mutta toinen meni jo lähemmäksi. Ja pienen kävelyn jälkeen ihan suoraan mestoille.
Pyörä oli ajovalmiina entisen omistajan odottaessa pihalla kipeän polvensa kera..ehkä vähän jopa surumielisen näköisenä puitten katveessa oman sisäpihansa penkillä penkillä.. Mutta menin reippaasti silittämään sitä, ja kyllä se siitä sitten alkoi hymyilemään. Muisti jopa viisastella ikäkysymyksellä kun oli puhetta kimppakämppäasumisesta(avec girls -toim. huom.).
Tosin hymy taisi hyytyä hetkeksi sen jälkeen kun olin hurautellut pari kertaa taloa ympäri "Vauhtii korjaa virheet" - tyylilläni.
Prepelle ikään kuin valkeni ensimmäisen kerran konkreettisesti että "tässä oikeasti voi käydä jotenkin". Sen jälkeen ystävällinen lahjoittaja yritti painokkaasti muistuttaa varovaisuudesta ja laittoipa jopa tekstiviestin kotiin, jossa tiedusteltiin mahdollista henkiinjäämistä.. Eikö olekin söpöä? Joku välittää!! (tämä siis kylläkin taisi pikemminkin liittyä siihen pelkoon, että lahjoittaja joutuisi soittamaan perheelleni kertoakseen, että kuka sen hlvetin koneen on luovuttanut yleensäkin käsiini)
Mutta hyvä fillari on! Satulaa piti laskea noin kaksi metriä, ja sittenkin ajaminen sujuu äärirajoilla. Mutta vääränkokoisessa pyörässä on jotain hurmaavaa! (Sama tunne kun aivan pienenä ratsastusleirillä sai hetken ratsastaa liian isolla hevosella, ja alitajunnassa tiesi, että kaikki ei oikeasti ollut aivan hallinnassa mutta että tuurilla saattaisi juuri ja juuri selvitä. Samalla riehakkaalla tunteella huristelin Lauttasaaresta kohti Taka-Töölöä.)
Eikä mitään sattunut vaikka välillä vähän huimasi. Hyvät polkaisut ja vauhtiin! Pyörä on luonnollisestikin liian iso, ja jarrutustekniikka vaatii totuttelua, samoin kuin vaihdenappien(!) painamisetkin. Miksi Low on muuten pienet vaihteet? Ja High isot? Logiikalla kuvittelisi sen olevan juuri päinvastoin. Tai miksi niissä ei lue Heavy tai Light? Tai Big tai Small??
Sitäpaitsi etujarru nappaa kyllä siihen malliin kiinni, että kypärä on parempi pitää visusti päässä.
*********
Mutta summa summarum, jollakin tavalla (taas) (tämäkin) episodi vahvisti uskoani ihmiskuntaan. On järkevää ja viisasta, ja oikein kierrättää tavaroita. Untamatta inhimillistä aspektia, että nyt Norpalla on taas pyörä eikä tarvi joka päivä bussista näyttää kieltä onnellisena ohi pyöräileville lähimmäisille.
Ystävällistä ja Huomaavaista. Kiitos.