Pienen linnunpojan viimeinen matka

Puhelin soi. Hanna soitti ja kysyi; " Täällä hiekkakentällä on linnunpoika, mitä mä teen?!" Viime vuotisen LJ-operaation jälkeen oli tuoreessa muistissa; Korkeasaareen. Pieneläinklinikka ei enää ottanut lintuja ja "sinne Lahteen lintunaiselle" noin äkkiseltään on aika pitkä matka.
Iltapäivällä puhelin soi taas. Hanna soitti uudelleen. (olin pyytänyt ilmoittamaan miten kävi, koska villilinnun pyydystäminen ja kuljettaminen on todella stressaavaa, en tiedä muutakaan sanaa. Ja jäin vähän miettimään operaation sujumista. Pelkästään hengessä mukana oleminen kun ei paljon auta tekijää) Viherpeippo(aluksi taisimme puhua punarinnasta)oli hävinnyt taistelun ja uuvahtanut sille matkalleen. Hanna oli surullinen. Eläinrakkaasta ihmisestä ei ole kiva yrittää pelastaa luontokappaletta joka ei selviydy. Lohdutin, ja sanoin, että parempi näin kuin että pieni peipponen olisi jäänyt isompien lintujen nokittavaksi, sillä elämä kaduilla lentokyvyttömänä on kylmää. Nyt pieni lintu pääsi kuitenkin jonkun hoivaan ja pois jaloista.
On kurjaa kun ihmisillä on surkea mieli. Etenkin jonkun noin hienon teon jälkeen. Kuka nykyään pysähtyy pelastamaan eläimiä? Hannalle isot kymppiplussat. Vielä pienen lapsen ja koiran kanssa- se ei ole mitenkään superhelppoa. Eikä muutenkaan se päiväulkoilun miellyttävin osuus.
Illalla minä vielä soitin. Hannalla oli jo parempi mieli. Niin kuin aina, asiasta löytyi taas monia tasoja. Mairen lahjaksi saama huivi, joka jäi lämmittämään peipon viimeistä matkaa, oli ostettu toisena merkityksellisenä päivänä, joka taas oli tapahtunut Mairen nimipäivänä.. Ja tänään oli myös syntynyt uusia tulokkaita maailmaan, ja niinpä nämä merkitykselliset päivät muistuttavat toisistaan yhteen kietoutuen.