perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Kävimme vanhempiesi luona. Kaverisi tuli mukaan käsi vihreässä paketissa. Taas oli sattunut. Teille ehti sattumaan paljon; vaikka: "mitä tässä nyt voi käydä.. ei todellakaan mitään!"
Sitten oltiin oven takana. Siskosi avasi oven. Käteltiin. Ojensin isällesi kukan ja korttimme. Halattiin. Sitten tuli äitisi. Halattiin. Kun siskosi lähti, halattiin.
Lähdettiin vasta yöllä. Ajalla ei ollut enää merkitystä. Sanottavaa oli paljon ja vähän. Äänetöntä aikaa yhdessä, melkein vielä kanssasi. Liian pieniä paloja täyttämässä liian isoa aukkoa.
Pieni mustapulisonkinen vauva joka kylvettäessä riehaantui niin että kaikki kastuivat, tokaluokkalaisen pedantti kaunokirjoitusvihko tai parikymppisen bailauskuvat. Paljon ja enää kuitenkin niin vähän.
Äitisi sanoi, ettet koskaan sanonut hänelle pahasti. Tunsin pojan josta hän puhui.
Kolmen aikaan yöllä on epätodellista. Linnut laulavat jo virkeinä. Ei ole pimeää. Toivon ettei ole.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Eksyin sivuillesi ja luin koskettavan kertomuksesi ystävästäsi.Olen todella pahoillani menetyksestäsi.Toivon sinulle jaksamista!Hienoa myös,että vierailitte hänen vanhempien luona.Kaksi hienoa ihmistä,jolla on sydän paikallaan.Siis jos teitä oli kaksi.Tämä oli vain oletus tekstistä.
Jaksamista!

norppa kirjoitti...

Kiitos.
Jos mitään olen tästä kaikesta oppinut niin sen että osanotto ja ne vähäisetkin sanat mitä voi sanoa, ovat todella tärkeitä. Ne auttavat sen verran kuin voivat auttaa. Asioita ja tapahtunutta ei voi enää muuttaa mutta tässä päivässä voi tehdä voitavansa vaikkei se
ehkä olekaan paljon.
Kiitos kauniista sanoista, ja iloa sekä hyvää mieltä kesääsi.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...