sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007

Quo vadis?

Eilen oli hautajaispäiväsi. Arkkusi päällä oli auringonkukka. Oli kaunis, äärettömän surullinen päivä. Eilisen olisimme voineet jättää väliin. Epäusko leijui kevyenä usvana ympärillämme vieläkin.
Pappi sanoi että olit ystävällinen, valoisa ja humoristinen. Sitä sinä todellakin olit. Humoristinen. Olit myös herkkä ja välittävä. Kaunis ystävä, ja iso ihminen. Laitoit itsesi likoon, ja sait myös muut tekemään sen. Puhuimme miten innostustasi oli vaikea vastustaa. Sait ihmisistä parhaimmat puolet esiin ja yhteinen sävel löytyi aina. Joskus se sävel oli hyvinkin..hmm..reipas. Mutta ilman sitä reipasta säveltä monet juhlat olisivat loppuneet ajoissa mutta auttamattomasti kesken.
Ei olisi laitettu pulkkaa narikkaan tai laskettu stigalla rappusista. Megafoni olisi pysynyt kaupassa ja hammondi olisi soinut paljon värittömämmässä ympäristössä. Voi olla että itseruskettavankin korkki olisi pysynyt kiinni..kenkälankista puhumattakaan..Monella pojalla olisi saattanut jäädä poikien välinen ystävyys paljon vähemmälle, ja ilman "joojoojoo, meneemeneemenee,onnistuuonnistuuonnistuu"-tyyliäsi, meillä olisi ollut paljon vähemmän muistoja ja valokuvia katsottavana. Paljon vähemmän aitoa iloa ja kiitollisuutta arvokasta ystävyyttä kohtaan.
Kun toimme Mambon kanssa kukkaa arkullesi, hävisivät sanat. Ne löytyvät kortistasi mutta en sittenkään pystynyt sanomaan niitä. Oli jäähyväisten päivä mutta en ole koskaan ollut hyvä hyvästeissä.
Äitisi oli viisaasti valinnut Lassi Nummen ääniCD:n ja Requimin tuomaan oikeita sanoja hiljaiseen hetkeen jolloin istuimme ja muistelimme sinua ja yritimme tajuta missä olimme ja miksi. Nummen lohduttava ääni kaikui kirkossa ja antoi tarvittavaa aikaa käydä kaikkia niitä tunteita läpi, jotka auttamattomasti iskeytyvät hyvästijättäjien mieleen. Requim tarjoaa rauhaa, lohdutusta ja ajatuksen elämän jatkuvuudesta, vaikka sillä hetkellä ne tuntuivat kaukaisilta määreiltä.
Kun ystäväsi kantoivat arkkuasi vyöryi menetys ylle hyökyaallon lailla. Nuoret miehet ja mustat puvut. Ystävää on raskas kantaa viimeistä kertaa. Viimeistään silloin taisimme ymmärtää peruuttamattomuuden merkityksen. Onneksi saattoautossasi kajahti varashälytin soimaan, nauru kirposi surun keskeltä, ja kaikki olivat sitä mieltä, että se oli sinun viimeinen kepposesi, hyvästijättösi meille.
Siskosi piti kauniin puheen muistotilaisuudessa. Kertoi kun viimeistä kertaa halasitte,ja miten olit sisarusparven puheen- ja ihailunaihe. Niin oli ystäviesikin kanssa. Siskosi tyttären puhe oli melkein paras. Valmistelematon mutta aito ja avoin. " Niinkuin Pedro sanoi mökillä, että: Pakko se on uida, muuten hukkuu. Teissä on paljon samaa. Niissä sanoissa oli sinun sanasi.
Käytiin välillä potkimassa parkkipaikalla renkaita. Se kuului juhlaasi.
Muistotilaisuuden jälkeen menimme vielä lapsuuden kotiisi. Äitisi oli tehnyt ruokaa ja kotisi täyttyi eri ikäisistä ihmisistä. Vieläkin sait porukan kasaan ja yhdistit.
Kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin. Puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin. Välillä oltiin hiljaa. Mutta jos joku oli liian kauan hiljaa, löytyi vierestä toinen joka laittoin käden olkapäälle. Kohdattiin. Oltiin yhdessä. Meillä oli kaikilla tarve, ja halu siihen.
Luettiin adressit. Kotisi hiljeni, taas kyyneleitä poskilla. Päivän aikana monet kädet kiertyivät ympärille, moni käsi silitti päätä ja poskea. Tuttu tai vieras, sillä ei väliä. Oli hiljaisia kyyneleitä, painuneita päitä ja viiltävän tuskaisia, ikävän ja epätoivon vahvahduttavia vartaloita. Oli vain lähimmäisiä joita yhdisti pahin mahdollinen.
Tälläkään kertaa emme lähteneeta ajoissa. Ei ollut kiire. Ei ollut kilpailevia juhlia, ei parempaa paikkaa missä olla. Vain yksi puuttui.

Aulikki Oksanen: Hyvästi

1 kommentti:

LittleBigWoman kirjoitti...

Kauniit hyvästit.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...