Jo muutama viikko on näyttänyt elämästä, itsestä ja muista ihmisistä puolia, joita ei olisi nähnyt, tai joihin ei olisi kiinnittänyt huomiota, jos asiat olisivat menneet toisin.Oman surun ja toisten surun kohtaamiseen ei voi valmistautua kun suru tulee yllättäen. Voiko siihen sitten aina muutenkaan..
Aluksi toimii shokissa ja on neuvoton. "Eihän tämän näin pitänyt mennä". Sen jälkeen iskee järkeily ja vastatunteet. "Tapahtunutta ei voi muuttaa" ja "elämä jatkuu" -tyyppinen päättely, ja kuitenkin tietää että matkaa on vielä kuljettavana ennen kuin asia on käsitelty, ja oman surunsa kanssa voi olla sinut.
Tulee mietittyä omaa elämäänsä ja rooliaan ystävänä, ihmisenä, perheenjäsenenä, lähimmäisenä.. Mikä merkitys omalla elämällä on, mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko voinut ja jos olisi, niin olisiko se vaikuttanut mihinkään. Paljon jossittelua, eikä yhtään vastausta. Saman ajatusmyrskyn keskellä miettii myös elämää ja sen tarkoituksenmukaisuutta, mikä on luonnollisesti kehä jolle aina kannattaa hypätä.. Mikä elämässä on kallisarvoista, jos se mikä on kallisarvoista, ei enää olekaan..Tätä pyörittelyä voi jatkaa suru polttoaineena, päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kaupalla.. Suuret filosofit ovat käyttäneet siihen koko elämänsä.
Samalla tulee huoli myös muiden surusta.. Voiko lähimmäisenä helpottaa toisten oloa, ja onko jotain mitä voi konkreettisesti tehdä. Meillä suomessa on totuttu, etenkin kaupungissa olemaan ehkä jo hieman liiankin hienotunteisia ja jättämään surevalle tilaa. Maaseudulla koko kylä voi ottaa kollektiivisesti osaa suruun, ja suru on arkisempi, pakollinen osa elämää, jolle on tietyt toimintamuodot. Nyt helpommin suretaan piilossa ja itsekseen vaikka yhteisöllisyys voisi tuoda menetykseen kaivattua lohdutusta.
"Otan osaa" saattaa sanojasta tuntua kevyeltä ja liian tyhjältä. Mutta se sisältää kaiken sen mitä haluaisi sanoa tai tehdä, jos niitä sanoja ja tekoja olisi. Myös surijalle niillä sanoilla on merkitys. Tietää ettei sanoja ole, tietää että ihmiset ympärillä haluaisivat auttaa, ja osaltaa myös tuntevat itse surua, ja surevat kanssasi. "Otan osaa" on muutenkin kaunis sanayhdistelmä. Englantilainen "I`m sorry" välittää kyllä pahoittelun mutta "Otan osaa" kertoo tavallaan myötäelämisestä.
Liian lähellä, tai liian välittävä ei voi olla. Jos sureva on väsynyt, tai ei pysty ottamaan vastaan osanottoa, kyllä hän pystyy sen kertomaan eikä siitä tarvitse loukkaantua. Pahinta on jättää ihminen koteloitumaan oman surunsa kanssa, jättää yksin ja antaa eristäytyä. Eihän täällä aina jaksa normaalin hullunmyllyn keskelläkään itsekseen, saatika sitten kun elämä hetkeksi pysähtyy kokonaan. Kuva: Raimo Utriainen: Suru, 1975. Photo: Ari Karttunen/EMMA
Oma keho surutyön välineenä
Artikkeli surusta
Surun kohtaaminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti