Aurinkoa ja marmoria

Pitkä viikonloppu Roomassa on takana ja ensimmäinen visiitti Italiassa. Ei tullut kutsua Vatikaaniin Paavin kanssa kupposelle mutta koska lennoille ehdittiin, mitään suurempaa ei kadonnut, eikä kukaan kuorsannut pahasti, reissu sujui suorastaan loistavasti.Välillä joutui tosin soittamaan suomen kautta matkakumppaneille, että tulisivat tietylle metroasemalle kun vikkelänä tyttönä ehdin hyppäämään metroon, ja muut eivät.
Vaikka lomapäiviä oli vain pari, yhdistettynä viikonloppuun siitä tuli jo kohtuullinen arjen katkaisu. Roomaan osui  vielä lämpöasteita reippaasti plussan puolelle, joten fiilis oli kovinkin alkukeväinen.
Kaupungista on vaikea kirjoittaa mitään, mitä ei olisi toistettu jo kaikissa maailman matkaoppaissa. Roomahan on yhtä  historiallista pylvästä ja tornia, toinen toisensa jälkeen. Ensikertalaisella aika menee vain yrittäessä sisäistää kupoleiden mittasuhteita. Kun seisot yhden fasadin juurella, siintää horisontista jo seuraava entistä suurempi. Päivän jälkeen marmori alkaa tuntua täysin normaalilta rakennusaineelta, eikä toisena päivänä tunnu enää kummoiseltakaan että rakennuksella on korkeutta parikin sataa metriä tai että sen rakentaminen on aloitettu ennen ajanlaskua.
Ruoka- ja palvelukulttuuri ansaitsee kiitoksensa. Pienissä ravintoloissa palvelu oli todella ripeää ja asiakasta huomioivaa, vaikkei aina yhteistä kieltä löytynytkään. Tuntui kuin italiaisessa ravintoloissa kaikki tapahtuisi nopeutetusti. Kun on tottunut suomalaiseen, välillä kovin verkkaiseen toimintaan, tuntui todella innostavalta syödä aivan tavallisissa paikoissa, joissa henkilökunta singahteli ympäriinsä saadakseen ruokailun sujumaan.

Myös vaatepuolella palvelu oli ripeää. Joskus tosin  nopeus saattaa kääntyä asiakaspalvelijaa vastaan. Suomalainen mies kun ei ole välttämättä tottunut niin nopeisiin käännöksiin, ja saattaa kolauttaa takaisin ehtinyttä myyjätärparkaa kyynärpäällä päähän...