Tämä vuosi näyttää lupaavalta kulttuurin suhteen. Ensi keskiviikoksi ollaan jo tehty taidetreffit Kiasmaa silmällä pitäen, ja eilinen ilta suorastaan kiisi Helsingin kaupunginteatterissa Salaa rakas -esityksen parissa.
Farssit ovat hieman haastavia tällaiselle tosikolle mutta näyttelijäsuoritukset olivat loistavia. Nauratti ääneen, useasti ja aidosti.
Panin ilolla merkille, että teatteri oli keskellä viikkoa viimeistä paikkaa myöden täynnä. Tiedän, koska saimme juuri sen viimeisen lipun ja kirjaimellisesti juoksimme narikkaan sekä pakoillemme. Olemmeko me suomalaiset tässä taantuman keskellä heräämässä kulttuurillisiin elämyksiin materian sijaan? No emme tietenkään mutta pitkästä aikaa esitys, jossa koko sali repeili useampaan otteeseen ja näyttelijät nostivat kilvan panoksia. Lavalla nähtiin mm. Heidi Herala, Santeri Kinnunen, Asko Sarkola, Vuokko Hovatta - erittäin lahjakasta Vappu Nalbatoglua unohtamatta, jonka tulevia rooleja jään odottamaan suurella kiinnostuksella!
Hauskaa oli, että suomen lahja ameriikalle, Ann-Mary oli myös katsomossa ja riensi väliajalla tervehtimään. On ikävää päästää ystävä taas lahden taakse mutta tällä kertaa sentään nähtiin jopa kahdesti.
Kun kerran lukeminen kannattaa aina, niin kannattaa teatterissakin käyminen. Taide ja kulttuuri tekevät ihmiselle hyvää. Näyttämötaide pakottaa katsojansakin olemaan läsnä ja pysäyttää ajan hetkeksi vain tuohon tilaan. Kanavaa ei voi vaihtaa, samalla ei voi tehdä töitä, eikä kukaan voi terrorisoida ajatusten kulkua esityksen aikana. Kaikki tapahtuu juuri siinä. Kovalevylle ei tallennu mitään huomiselle tai ensi viikolla, ainoastaan jälkipelien aikana voi kerrata muiden kokioiden kanssa, mikä pääsi suodattimen läpi ja mikä oli parasta juuri sillä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti