Sunnuntaina eli pyhänä, niin kuin Loimaalla sanotaan, pääsin pitkästä, pitkästä aikaa agility-radalle. Loimaan koiraharrastajat ovat saaneet hienot sisätilat käyttöönsä vanhalta nahkatehtaalta.(Tosin neljä sataa euroa kuussa kuullostaa järkyttävän kalliilta vuokralta kun harrastustila sijaitsee tosi kaukana kehä III:sen ulkopuolella.)En ole varma oliko ilo kaikkien puolella. Koira oli innoissaan, samoin minä, mutta koiran kouluttaja/radan rakentaja ei hötkyillyt yhtä paljon innostuksesta kuin me, vaan keskittyi ihmettelemään mikä koko hommassa nyt saattoi olla niin vaikeaa.
No mikäköhän siinä nyt on niin vaikeaa, kun yrittää juosta jonkun perässä, ja pitää muistaa minne piti mennä seuraavaksi, ja mitä reittiä. Samalla pitäisi vielä näyttää elävälle ohjusraketille edes suunnilleen oikeita käsimerkkejä ja tekee koko hommaa ensimmäistä kertaa.
Agility-koira bordercollie Turo oli aivan mahtava, ja kyllä itsellänikin oli huomattavissa harjoituksen aikana selkeä oppimiskäyrä ylöspäin. Hatunnosto norppa-enolle, joka on tehnyt valtav
asti työtä harrastaessaan koiriensa kanssa. Vieläpä hallilla mukana ollut Vanha Herra Vito tunki väkisin radalle ja kaikkien kauhuksi kiipesi suoraan A-esteelle. Ihmisen elämässä tämä on verrattavissa suunnilleen siihen, että 90-vuotias seniori hyppäisi varottamatta liaanille.. Mutta minkäs teet, veri vetää radalle ja mukaan on päästävä. Vanha Herra olikin sitten niin liekeissä että olin aivan varma, että tämä viikko meneekin koira-rollaattoria etsiessä.Sukulaisten kanssa tekeminen on myös hauskaa, niin kuin kaikki tietävät. Sitä vaan voi olla oma itsensä. Olimme juuri viikkoa aikaisemmin keskustelleet siitä miten koiraharrastuksen parissa pitäisi myös muistaa kehua ohjaajaa, eikä aina vain pelkästään koiria, ja sitten palaute minkä minä saan on: "Mikä siinä voi olla niin vaikeeta?". Ei kovinkaan pedagogista.
Mutta niin hauskaa oli, että hieman harmittaa ettei täällä Helsingissä ole koiraa jonka kanssa lajia harrastaa. Tosin Turon kanssa kaikesta tekemisestä jää helposti vääristynyt kuva. Ei tarvita kuin pieni merkki ja kaveri on tekemisessä kuin tekemisessä täydellä innolla mukana. Muistan kyllä vielä ne "vanhat hyvät ajat" kun collie Renni saattoi kesken kilpailuiden ensin pysähtyä, tuijottaa hetken tyhjyyteen ja sitten vain tyynesti poistua radalta.
4 kommenttia:
Toi Renni kuullostaa jotenkin ihanan sympaattiselta.
Kyllä, sympaattinen kuvasi Renniä hyvin. Eräässä toisessa kilpailussa kaveri hidasteli vauhtinsa niin verkkaiseksi, että meidät hylättiin radan maksimiajan ylittämisestä...mikä siis on harvinaista. Mutta hei, kaveri teki mitä pyydettiin. Ei vaan tykännyt hoputtamisesta.
Onhan täällä näitä agiliitokoiria! Meilläkin jo yhtäkkiä ja yllättäen kolme.. joten ei kun mukaan vain joku kerta.
Jenni, joo, jee! Mä lähen mielelläni. Nappaa mut joku kerta kyytiin kun suuntaat Purinalle? :)
ps. onko remontti nyt vihdoin valmis?
Lähetä kommentti