Nopeat neuvottelut

Tänään petti hermo. Aamulla puoli kahdeksalta herätys tapahtui taas tajuntaan iskeytyvällä ryskellä , ja sitä vielä säesti ilmeisesti yöllisen sateen aikaan saama  kestämätön metallin kirskunta. Oli pakko kaivaa pusakkaa päälle ja käydä ystävällisesti tiedustelemassa kauankohan maailman opun meininkiä vielä jatkuu... Hetki olisi pitänyt saada filmille, koska se oli hyvin tyypillinen suomalainen "suoraan sängystä ylös, vaatetta päälle, kengät jalkaan ja pihalle". Haulikko puuttui.
En tiedä näytinkö jo niin sekopäiseltä siinä ojan vieressä seisoessani, että sen vuoksi neuvottelujen toinen osapuoli ilman sen kummempia vääntöjä ehdotti nopeasti itse, että perjantaina lopettaisi  jo neljältä ja että  lauantaina eivät kaivaisi ollenkaan. Kohtuullista. Tosin mieltäni hieman jäi kaivertamaan se että "ensi viikolla ei enää tarvitse kaivaa, tärisytetään vain". Viimeisen lomaviikon jälkeen voikin palata rentoutuneena ja levänneenä töihin kun on viikon verran vain tärisytetty..
Mutta jos kaivamisesta tiedotettaisiin etukäteen ja kerrottaisiin aikataulut, voisi lähistöllä asuja suunnitella oman evakkonsa sen mukaan. Olisiko kohtuullista, että kaivamista voitaisiin tehdässä vaikka päivässä viisi tuntia putkeen, niin jonkinlainen kohtuus säilyisi kaikkien elämässä. Mökillä ihmiset kokevat kestämättömäksi, että vesiskootteri huutaa tunnin verran jossakin lähistöllä mutta kaivinkoneella saa jyskyttää päiväkaupalla ilman että kohtuullisuuden kellot yhtään soivat. Eikö kaivajille itse tule mieleen, että nyt kun tässä on koko viikko painettu, niin ehkä olisi mukavaa kaikille alueen asujille, että rauhotettaisiin edes lauantai..?

Se joka itselle kuoppaa kaivaa...

Naapurissa kaivetaan kaivinkoneella. Kolmatta päivää. Alkaa olla lomarentoutuminen ja otsapanta hieman tiukassa. Aamukahvi rakennustyömaan ääressä ei ole kesäkuvista auvoisin. Parista kaivinkoneesta ja traktorista siirtolavoineen lähtee yllättävästi ääntä. Ymmärrettävää, että rakentaessa pitää kaivaa mutta todella häiritsevää.
Oma moka. Olisi pitänyt taloa hankkiessa selvittää naapuritonttien tilanne, eikä vain huolettomasti luottaa siihen, että ympärillä olevat talot olisivat paikoillaan ikuisesti. Mutta sen vain sanon, että lähitalojen postilaatikoihin olisi ollut kohteliasta vaikka laittaa lappunen, että kuinka kauan tämä Operaatio Melu&Mekkala kestää, eikä olisi yhtään hassumpaa lopettaa vaikka jo iltapäivällä normaalityöajan puitteissa, jäisi ympäristöllekin muutama tunti aikaa olla pihoillaan. Jännityksellä odotan miten tulevalla työmaalla suhtaudutaan sunnuntaisirkkelöintiin.

Sivujen havinaa

Menin heikkouspäissäni ostamaan muutaman kesäpokkarin Bookplussalta, "kun halvalla sai". Toisaalta houkutti myös huolettomien pokkareiden kesäkassissa kuljettaminen. Kirjasto ja muiden lainakirjojen kanssa kun joutuu vähän varomaan. Muuten olen jättänyt kirjojen ostamisen entistä vähemmälle ja entistä helpommin laitan niitä myös kiertoon.
 Ensimmäisenä poimin tuosta Keltaisen kirjaston pokkarikasasta Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Eihän siitä ole kuin vasta pari kesää kuin luin Vanhuksen ja meren - oli siis aika tutustua Hemingwayhin paremmin.  Nuoruuteni Pariisi olikin aivan erityyppinen tarina, tai pitäisikö sanoa tarinakokoelma mitä olin ajatellut, ja hyvä niin. Nuoruuteni Pariisi onkin muistelmateos, jossa Hemingway hyvin värikkäästi ja nuoren ihmisen silmin kertoo ajastaan ja tapaamistaan ihmistä siellä.
Seuraavaksi valitsin pinosta samoihin aikoihin kirjoitetun mutta täysin erilaisen Junichiro Tanizakin Avaimen. Hyvin omanlaisensa, kirjassa vaimo ja mies keskustelevat päiväkirjojensa välityksellä, pakkaa sekoittamaan kirjailija on tuonut vielä pariskunnan tyttären sekä ns. kolmannen miehen.  Seuraavana yöpöydällä on John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä. Kyllä, sekään ei ole vielä aiemmin osunut käteeni. Kumma miten maailma voikin olla täynnä kirjailijoita joiden nimen ja teoksenkin nimen tiedät, mutta sinulla ei ole aavistustakaan sisällöstä. Viimeisenä tuossa pinossa on Kurt Vonnegutin Jumala teitä siunatkoon Herra Rosewater. Tämän jälkeen kyllä toivoisin osuvani vuoden sisällä samaan illallispöytään ihmisten kanssa jotka haluavat keskustella kesälukemisestaan...
Kummipoikani muuten totesi muutama viikko sitten laiturilla että, "Ajattele, että joku lukee raamatun." Niinpä. Niin joku tekee. Mutta on myös miljoonia muita jotka eivät lue. Mutta hänen viittauksensa koskikin lähinnä raamatun laajuutta, ei sen sisältöä. Hänellä oli itsellään mukana Harry Potter, joka sekään ei näyttänyt niiltä ohuimmilta opuksilta. Voin muuten aivan avoimesti tässä myöntää, että katson erittäin suopein silmin lasten lukuharrastusta.
Eikä hätää, ei tässä kesän aikana pelkkää Keltaisen kirjaston pokkareita käydä läpi, vaikka ilmeisten aukkojen vuoksi saattaisi olla syytäkin. Reissulta kotiin palattua piti oitis hypätä fillarin selkään ja suunnata Lohjan kirjastoon. Erittäin ystävällistä asiakaspalvelua sielläkin. Kirjaston hyllystä halusin ottaa yhden varmuuden vuoksi viihteen  Cecelia Ahernin  Mitä huominen tuo tullessaan, sekä Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä, jottei totuus unohtuisi joulusiivoa odotellessa.

Luova suomalainen..

Voihan sen pihansa koristella näinkin...

tai tehdä tilataidetta kuin Keiteleellä...

Ei tullut tytöstä teurastajaa..

Huomasin edellispäivänä pohtivani suhdettani ruokaan ja eläimiin. Niin siinä sitten kävi, että kevyen kesäpohdiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei meikäläisestä  todellakaan taitaisi olla teurastajaksi. Kyllä, niin se vain on. Ainakaan niin kauan kuin muuta ruokaa olisi saatavilla, ja meillä Suomessahan sitä on. Hyllyt väärällään.
Tämä upea ajatuksen kirkastuminen tapahtui kesäisen kalastuksen yhteydessä. Minulla ei ole mitään kalastamista vastaan. Päinvastoin. Kalastaminen on mielestäni yksi järkevämmistä tavoista pyytää itselleen ruokaa. Luonnonkalojen pyytämisessä on runsaasti hyviä puolia niiden maukkauden lisäksi. Ei kuljetuskustannuksia, ei välikäsiä, ei pitkiä säilytysaikoja. Sitä voi pyytää, tai ainakin yrittää pyytää, juuri sen verran kuin tarvitsee, ja silloin kuin tarvitsee. Samalla siihen monella yhdistyy huvi ja hyöty. Monen tunnin ruuan metsästys ei haittaa kun sitä tekee muodossa josta itse nauttii.
Oma huvini alkaa hiipumaan siinä vaiheessa kun kalaa on yli oman tarpeen. Huomaan melko kevyin perustein haluavani kipata ämpärissä apeina molskivat ahvenet takaisin mereen..Minua ei voi myöskään pitäisi jättää loputtoman pitkäksi aikaa pyydystettyjen kalojen kanssa kahden. Ymmärrän kyllä kunnioittaa kalastajan saalista mutta pidemmän päälle alkaa ahdas muoviämpäri ja luontokappaleen luonnoton olotila ahdistaa. Näissä tapauksissa on parempi joko itse siirtyä muualle tai ehdottaa filerointiexpertille nopeaa toimeen tarttumista. Enkä muuten enää jää edes oppimismielessä seuraamaan tätä hyödyllistä tapahtumaa. Olen täysin tietoinen, että ilman sitä, en saisi herkullista kalafilettä lautaselleni, ja että ilman eläimen tappamista, siitä ei tule ihmisen ruokkijaa. Mutta silti. Pysyn näkö- ja toisinaan ehkä myös kuuloetäisyyden ulkopuolella. Mikäli saan valita, en myöskään haukea kalauteltaessa ole samassa soutuveneessä. Minkäs teet, näin se vaan on. Heikko- vai hentomielisiksikö meitä kutsutaan, en tiedä mutta en ole siitä kovinkaan huolissani. Jos kova nälkä olisi, niin saattaisipa siltä hauelta kuitenkin lähteä henki, jos niikseen tulisi.. Ehkä kun tarpeeksi kauan mietin ja pyörittelen tätä, siirryn kokonaan kasvissyöjäksi mutta siihen asti saavat pystyvämmät hoitaa eläimen muuttamisen aterian valmistusaineosaksi. Kalaonnea kaikkien kesään!

Hei me kelataan!

Paketti pihalla.com -
siellä se leikkuri on!

Sain eilen huomautuksen eli nootin siitä, miksi ei viimeisintä kelaleikkuri-kokemustani oltu raportoitu täällä. Aktiivinen lukija huomautti, aiheellisesti, ettei hän halua alkaa penkoa koko interwebbiä läpi, saadakseen lukea ajankohtaisista asioista. Otan arvokkaan palautteen vastaan ja korjaan asian saman tein.
Viime viikolla se sitten tapahtui - ruohonleikkuri saapui talouteen - vaan ei mikä tahansa leikkuri - tämä kyseinen ruohonkatkaisija on uuden vuosituhannen kelaleikkuri. Ei melua, ei energiaa - pelkkää työntövoimaa ja roppakaupalla järkevää suunnittelua. Suunnittelua se nimittäin vaatii, jotta tämän päivän kelaleikkuri pystyy kilpailemaan keveydessään, helppokäyttöydessään ja tehokkuudessaan muiden markkinoilla olevien leikkureiden kanssa. Ja se muuten pystyy.
Ruohonleikkurin valinta ei ole helppoa. Ainakaan sellaiselle, jota ruohonleikkurit eivät kiinnosta. Mutta pakkohan sellainen on hankkia, jos ei niittäminen kiinnosta.
Kelaleikkureita on tarjolla yhtä monta erilaista kuin moottoripuolellakin. Myös hintahaarukka on laaja. Tämä ei yhtään helpottanut valintaa, sillä ilman testilykkelyä on vaikea tietää mistä reippaasti yli sadan euron hintaero johtuu.
Kaupassa katse harhaili eri vaihtoehdoissa ja muistin myös bonganneeni jostakin lehdestä pienen mainoksen Fiskarsin uutuudesta, Momentumista. Fiskars on ollut jo pitkään suosikkimerkkini, heidän tuotteidensa laatu- ja yrityksensä palvelumielikuvan vuoksi. En ole mikään maailman aktiivisin työkalufriikki, mutta en myöskään meinaa kestää, että kamat hajoavat käsiin, en ainakaan silloin kun niillä pitäisi tehdä jotakin, ja aika menee työkalun korjaamiseen tai sen kauppaan palauttamiseen.

Kyllä lähtee!

Leikkuri herätti kiinnostuta myös naapureissa. Kumpikin seurasi testailua kiinnostuksella ja totesi myös oman ruohonleikkurinsa kovin äänekkääksi.. Näinkö se sitten menee. Omat valinnat ja laitteet ovat normaaleita ja niitä parhaita käytössä, kunnes naapuriin tuodaan jotain uutta ja erilaista..Seuraan äärinmäisen kiinnostuneena miten tämän päivän kelaleikkurit lähtevät valloittamaan suomea. En ymmärrä miksi esim. pieniä rivitalopihoja ajettaisiin millään muulla. Keveydessään ja terävyydessään se tosin pystyy kilpailemaan isojenkin koneiden sarjassa. Ja mikä parasta, ei kastuneita tulppia, ei huolehtimista polttoaineesta - ja nurmikkoa voi leikata yöllä tai päivällä - pelkäämättä sitä että joku häiriintyy. Etenkään jos se joku on leikkaaja itse.
Mutta on se kuulkaa "yllättävän kevyt ja hiljainen". Vaikka niinhän sen pitikin olla. Myös leikkuuvoima ja terävyys on vaikuttava.
Lisää Momentumin testailusta täällä  (internetin syövereissä) ja jatkoa seuraa kunhan paluu kotiin kelailemaan tapahtuu.

Kesäkirkko suoritettu

Terveisiä kirkosta. Kirkkohan kuuluu myös suomalaiseen kesään(?), joten suorituslistalla on jo tämäkin rasti ruksittuna. Visiittiin oli toki hyvä syy. Loimaan nuorempi väriläiskä pääsi ripille. Tytöt olivat kauniita ja pojat..vielä niin kovin nuoria. 

Muistan aikoinani itse pohtineeni rippikouluun menoa. En tiedä ärsyttikö siinä vain jo se, että "niin vaan kuului ja kaikki menivät" vai oliko esim. uskonnon opetus  tuonut mukanaan jotain sellaista mikä tuossa iässä alkoi tökkimään. Rippilahjaksi luvattu käyräsarvinen Nopsa Picnic, sinivalkoinen, sai näkemään ripille pääsyn valoisankin puolet. Kirkkohäät eivät 80-luvun lopun teinille olleet tarpeeksi kova houkutin.
Mutta tänään tytöt olivat kauniita ja pojat..vielä niin kovin nuoria. En voinut olla ihastelematta kuinka paljon tyylikkäämpi tämä nuorempi väriläiskä onkaan, kun hymyillen vertasin omaan lookiani samoihin aikoihin. Kuinka paljon iloa tuosta lapsesta, nyt nuoresta onkaan ollut, ja luulenpa, että vielä tulee olemaankin. Kun koko universumin keskipiste lähtee keskeltä juhliaan kuvaukseen - mm. unohtaen ottaa kukkansa mukaan - touhujen tuttuus hirvityttää. Näen selkeästi mitä on edessä. "Its going to bumby - but oh, so colourfull - adventure my angel". Mutta olkoot polkusi kivetty haasteiden lisäksi onnitumisilla ja onnen hetkillä..

Toinen lihaksitulemisen änkytys

Monta kertaa syksyllä ja keväällä tuli ajettua Alpo Jaakolan patsaspuiston ohi ja mietittyä että "kesällä sitten". Tänään oli se sitten.
Tämä nykyinen "patsaspuisto" on taiteilijan entinen asuinalue ja hänen vanha veistohuoneensa on paikalle siirretty vanha ruumiinleikkelyhuone. Luonnollisesti.
Vaikka lomailija ei ollut aivan vastaanottamaisillaan vanteen vielä kirstäessä hieman päätä, alueella kävellessä tuli hyvä mieli. "Että joku on nähnyt ja tehnyt". Vahva ilmaisun tarve ja taito. Näkemyksensä mukaan, tai sitä vastaan. Kun taitelija ei ole itse paikalle, ei voi kuin arvailla. " Mitäpä on miettinyt kun on tehnyt Kettinkikonetta, Hevosten sotaanlähtöä, Identtisiä intialaisia tai Toista lihaksitulemisen änkytystä..."
Lapsena muistan karsastaneeni Alpo Jaakolan töitä. Eivät ne tainneet vielä teininäkään avautua. Ne olivat mielestäni jotenkin vääristyneitä, pelottavia tai "vain kummallisia". Jotain on kuitenkin vuosien aikana tapahtunut, koska nyt hänen työnsä saavat minut hymyilemään, tuovat mieleen jotain kaukaista ja kotoista. Pelottavaan sijaan, jotakin tutun turvallista. Loimaan shamaanin näyt. Iloa tuottaa myös se, että omalla kotiseudulla on tarjota jotain tällaista.
Mutta suosittelen. Poiketkaa. Ei siellä koko päivää haahuilla tarvitse. Eikä tarvitse tykätään. Mutta hetkisen voi hengittää. Ei metrilakua, eikä pallomerta. Radio Nova ei soi, eikä kahviosta saa olutta.(eikä siellä muuten kelpaa  sirukortitkaan) Mutta tunne voi tulla, tai ajatus. Sitten voi jatkaa taas matkaa.
Alpo Jaakolan patsaspuisto sijaitsee 9- tien varressa, pääsymaksu 3 euroa, joten hintalaatu-suhteeltaan paikka on kunnossa ja samalla voi saada idean kodin sisustukseen tai vaikka ite-patsaan rakentamiseen omalle pihalle.

Alpo Jaakolan taiteilijakoti Torkville.

Loimaan taidemuseon esittely Alpo Jaakolasta.

Ainahan se on mielessä

Tänään alkoi loma. Eilen närästi ja kirveli silmiä. Silmiäni ei kirvele ikinä, eikä kaikkina näinä vuosina minua ole myöskään närästänyt. Koskaan. Kytkin on ilmeisesti luitanut ja jarrupalat kuluneet.
Kiitos teille kaikille, että olette käyneet ja käytte täällä piipahtelemassa, olette ilahduttaneet minua - toivottavasti näiden tulevien vapaapäivien aikana voin ilahduttaa myös teitä!

Yön varjoo pyhä taika

Juhannus

On valon juhla, juhannus, 

on lehtimajain aika, 

on herkimmillään kauneus, 

on kirkkaimmillaan ruskotus, 

yön varjoo pyhä taika. 

Ui vettä parvet venheitten, 

käy saariin nuorten saatto. 

Soi laulu riemumielinen 

ja kokot palaa roihuten. 

On mittumaarin aatto. 

-Einari Vuorela-

Balatoni rózsa kukoistaa

Siinä sitä nyt on. Perunaa. Oikein unkarista asti lähetettyä. Passinumeron kera. Super elite. HU:2001510000.
Sain työkaverilta pussillisen, joka oli taas saanut omalta kontaktiltaan, jonka piti ilmeisesti myydä saamansa erä mutta matkan vuoksi joutui lahjoittamaan nämä eteen päin.
Tuolla se kasvaa, keskilohjalaisella takapihalla. Paljonkohan olisi hiilijalanjälkeä säästynyt, kun olisi tuon sadon verran ostanut perunaa vain lähikaupasta... Saatika jättänyt ajamattta yksityisautolla ostamaan tuholaisia karkoittavia(toivottavasti) samettiruusuja. Varmasti jonkin verran. Tosin perunat olivat tulossa suomeen muutenkin ja kukatkin haettin isommalla porukalla muun toiminnan ohessa. Kaiken saisi varmasti helpommalla ja halvemmalla mitä itse kasvattamalla mutta ainakin näistä perunoista tiedän missä mullassa ne ovat kasvaneet ja millä (sade)vedellä niitä on kasteltu.
Vielä kun tietäisi milloin sato on valmis korjattavaksi...

Olisivatpa kasvattajat tehneet myös englanninkieliset kotisivut.

Inspiraatioksi alkaneelle viikolle

"Minä elän nyt niin, että kuoltuani

jumalakin itkee sitä,

että loi ihmisen ainutkertaiseksi."

-Eeva Kilpi

Kirjastokärryt ja tavaroiden pyörittelyä

Soitin Lohjan kirjastoon kysyäkseni mahdollisuutta ostaa vanhoja kirjastokärryjä. Valitettavasti ei tärpännyt. Uuteen kirjastoon oli kylläkin kalusto uusittu, ja vanhat kärryt syrjäytetty mutta nitä tarvittiin edelleen varaston puolella. Jos joku tietää mistä kannattaisi kysellä niin viestiä vaan tähän suuntaan.

Harmi, sillä vanhat kirjakärryt olisivat tähän hätään täydelliset. Muuton jälkeen kirjoille ei ole löytynyt paikkaa. Niitä on välillä tuolilla, koreissa, hyllyillä, varastossa ja kaikki autuaasti sekaisin. Kirjakärryyn taas voisi ottaa kätevästi saataville luetuimmat ja käytetyimmät kirjat. Kärryjä voisi myös siirtää ja vanha kirjakärry solahtaisi nykyiseen sisustustyyliin paremmin kuin hyvin. Shabby olisi, vain chic puuttuu...

Kärryjen kanssa ei onnannut mutta samalla soitolla muistin tarkistaa erittäin ystävälliseltä virkailijalta Kaaoksen kesyttäjä kirjan varaustilanteen. Onnisti, ja sain sen varattua itselleni kesäloman alkuun. Eipä, että siinä varsinaisesti olisi mitään uutta. Järjestyksenhän perusajatus on, että kaikelle on oma paikkansa, ja jos tuo kotiin uuden tavaran, täytyy pitää huolta, että kaksi lähtee ulos..Näin homma pysyy hallussa.

Vielä kun keksisi mitä tehdä
purkillisella hevosenkenkiä...

Tästä aiheesta on täällä ollut aiemminkin, nyt vain satuin jostain syystä osumaan facebookissa Tavara päivässä- sivulle, jossa Roina Raivotar laittaa joka päivä yhden tavaran kiertoon. Projekti on alkanut tämän vuoden ensimmäinen päivä, ja edennyt ilmeisen hyvin. Samaan vauhtiin tuskin pääsen, mutta tänään lämmittelin ja pääsin eroon yhdestä jalkalampusta, sorvatusta kynttilänjalasta, yhdestä bambuisesta ikkunaverhosta, muovisesta seinälle laitettavasta kukkapurkista, neljästä hyllypidikkeestä ruuveineen sekä kehyksistä tehdyt kahdet . Lisäksi onnistuin antamaan vieraille takaisin heidän mukanaan tuoman keraamisen koiran, joka haukkuu ohi kävellessä. 

Vauhtiin päästyäni lisäsin kierroksia ja historiallisesti heitin myös pussillisen turhaa tavaraa roskiin. Se on hämmästyttävän vaikeaa. Inhoan tavaran roskiin heittämistä. Kaatopaikat ovat täynnä tavaraa mitä voitaisiin kierrättää, tosin taas monet vievät sellaista tavaraa kierrätykseen tai lahjoituksina kirpputoreille, jotka kuuluisivat roskiin. Virttyneestä t-paidasta tai rikkinäisistä leluista ei ole "lahjoituksena" iloa kenellekään. Mutta oikealla tiellä ollaan, tämä opetukseksi itselleni, että mietin kolme kertaa ennen kuin tuon ovesta sisään mitään, niin ei tarvitse miettiä neljää kertaa, miten siitä pääsisi eroon. 

Samasta aiheesta täällä ja täällä 

Yhdistystä perustamassa

Niinpä siinä sitten kuulkaa kävi, että uuteen(ensimmäisen vuoden saa sanoa näin?) kotikaupunkiini  on nyt perustettu lähiruokayhdistys. Olin paikalla perustamiskokouksessa ja pääsin soluttautumaan myös hallitukseen, joten nyt ei tarvitse ainakaan valittaa, etteikö olisi mahdollisuutta, tai kanavaa lähiruuan tunnettuuden kasvattamiseen. Nyt on, eikä tarvitse näitä asioita yksin sitä pohtia.

Näin lehdessä muutama kuukausi sitten pienen jutun keskustelutilaisuudesta lähiruuasta kiinnostuneille ihmisille. Päivä ei sopinut, mutta asia jäi mieleen. Jo jonkin aikaa on vaivannut, että Helsingissä asuessa luomuruuan ostaminen kaupasta tai tilaaminen suoraan kotiovelle onnistuu vaivatta mutta lähempänä tuottajia asuessa joutuu kiertämään loputtomia ydinvoimaa tukevien keskusliikejohtoisten markettien megakäytäviä bonuspisteiden kiilto silmissä..Metsästin koolle kutsuneen tahon yhteystiedot ja soitin perään. 

Viikko sitten sain sähköpostia ja ilmoituksen perustamiskokouksen ajankohdasta. Paikalla oli kymmenen tuntematonta ihmistä ja hyvin erilaisilla taustoilla. Yrittäjää, kotiäitiä, kesäasukasta, toimittajaa ja ikähaarukkaakin riitti.

Hallitus kokoaa itsensä juhannuksen jälkeen. . Äärinmäisellä mielenkiinnolla odotan, montako meitä on  ensi vuoden helmikuussa ensimmäisessä vuosikokouksessa, minkälaista toimintasuunnitelmaa me silloin esitämme kokoukselle ja pystyykö tämän tyyppinen yhdistys luomaan toimivan verkoston kuluttajien tuottajien välille. 

Mutta kieltämättä, onhan tässä vähän tekemisen meininkiä!

Ei se aina onnistu

Kävin eilen luovuttamassa verta. Tavallaan. Viime kerrasta oli hurahtanut jo tovi, vaikka yritänkin muistaa käydä tasaisesti sallitun kolmen kuukauden välein. Eilen osui allakkaan muutenkin odottelua, joten hoksasin, että siinä kohtaa kalenteria oli mainio verenluovutusaukko. Päätin extempore suunnata kulkuni Sanomatalon luovutuspisteeseen. Varmuuden vuoksi huutelin  seuraa itselleni facebookissa mutta kukaan, ei siis sielun sielu, halunnut lähteä kanssani vertaan vähentämään. Olisinpa tuolloin jo tiennyt, että paikalla on kakkutarjoilu..
Matkalla näin sattumalta rautatietorilla SPR:n teltan, joka mainosti "maailman verenluovuttajapäivää". Muuten hyvä mutta perillä luovutuspisteessä huomasin, että valitsemani iltapäivä ei ollut niitä parhaita. Jono oli tuntuva. Mutta koska olin jo paikalla niin jäin tietojani täyttelemän ja odottamaan.
Verenluovutushan sujuu niin, että vastaanottotiskillä näytetään henkilöllisyyspaperi, ja samasta paikasta ojennetaan kyselylomake täytettäväksi. Lomakkeella varmistetaan ettei luovuttaja olisi luovutuskuntoinen. Kysymysten joukossa on myö muutama aina hammastenkiristystä aiheuttava. Itse haluaisin ilmoittaa jonnekin että "jos joudun onnettomuuteen, ja olen vuotamassa kuiviin, niin minulle kyllä saa sitten antaa myös homoseksuaalin verta". Jos sitä valikoimaan alkaisi, niin ennemmin kai sitä ei haluaisi ikävän ihmisen verta...Kai sitä kaiken kaikkiaan siinä tilanteessa, kun on verisolujen tarve, on vain kiitollinen, että sitä verta saa, ja joku on sitä luovuttanut.
Verenluovutuksen yhteydessä saa samalla kätevästi tarkistettua veriarvonsa. Pienen kevätväsymyspoikasen välillä keikuttua hartioilla, mietinkin josko rautavarastoni alkavat olemaan hupenemaan päin. Lomakkeen täyttämisen jälkeen, otetaan siis sormenpäästä hemoglobiini, ja ystävälliset hoitajat tarkistavat kaavakkeet ja varmistavat mahdollisin lisäkysymyksin, että kaikki on kunnossa. Muutaman kerran olen saanut lähteä kotiin ilman luovutusta, kun hemoglobiiniarvot eivät ole olleet riittävät.
Eilen ei tullut nämä rajat vastaan. Uskomatonta miten maalaisilma on näin lyhyessä ajassa vaikuttanut veriarvoihini. Hemoglobiini oli pompsahtanut yli 140:een. Olen ollut myös siinä tilanteessa missä on laskettu kolmen sarjasta keskiarvoa, ja nippa nappa rimaa hipoen olen osoittautunut kelvolliseksi..
Arvojen mittaamisen jälkeen siirrytään odottamaan kutsua itse luovutukseen. Yleensä se tulee nopeasti, ja muina kuin ruuhkahuippuina pääsee hieman valitsemaankin mihin tuoliin haluaa. Tämä pääasiallisesti siksi, jos on toiveita käden (vasen vai oikea) suhteen.
Henkilökunta on ollut aina ystävällistä. Yritänkin joskus aina kannustaa nuoria miehiä luovuttamaan sillä, että kauniit nuoret hoitajat hymyilevät, ovat ystävällisiä ja tarpeen mukaan jopa istuvat siinä pedin vieressä juttelemassa.
Mutta eilen ei ollut minun päiväni. Puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen pääsin vihdoin paikalleni. Ystävällinen nuori nainen putsasi käsivarteni, laittoi kiristyssiteen paikoilleen, varoitti että hieman nipistää ja laittoi neulan paikoilleen. Neula vain ei tällä kertaa osunut aivan kunnolla paikoilleen.
Puolessa välissä kone alkoi piipittää. Oikeastaan merkkiäänet ovat piipitystä kuuluvammat, ja homma tyssäsi siihen. Jos jostakin syystä, luovutuspussi ei tule aivan täyteen, sitä ei voida käyttää. Siihen asti luovuttamani veri meni siis roskiin, koko odottaminen meni hukkaan, ja kaikenlisäksi seuraavan kerran paikalle voi ilmestyä - kolmen kuukauden kuluttua.
Melkein harmitti ja turhautti. Hoitaja oli kuitenkin niin pahoillaan, etten turhaan viitsinyt huokailla ja kohotella kulmiani. Pääasia, että ihmiset olivat lähteneet sankoin joukoin eilen luovuttamaan, ja toivottavasti mukana oli myös paljon uusia, joille verenluovutuksesta tulee mukava tapa. Mietin, josko tähänkin sopisi se "No, ainakin yritin".  Parempi kai pieleen mennyt yritys, kun monta kuukautta aikomista. Syyskuussa uusi yritys.

Tarkenee, ei tarkene, tarkenee..

Sisätyöläinen ei ennen lomia paljon kelien perään hingu. Helle ulkosalla ei paljon helli kun hipiä on suojassa tiiliseinien sisällä toimistossa. Tosin, onni yksillä - kesä kaikilla. Olen melkeinpä enemmän helpottunut siitä, että muilla ihmisillä on helle, koska ei sitä valitusta enää olisi montaa kuukautta kestänyt. Kokemus on opettanut, että on helpompi jatkaa omaakin elämäänsä, mitä paremmat kesälomailmat muilla ihmisillä on. Yritän olla ahdistumatta siitä mikä huokailukuoro on alkamassa kun kesäkuulaiset palaavat töihin, tai kun väistämättä jonakin päivänä jälleen on lokakuu..

Mutta kelejä on siis pidellyt. Eilen nukkumaan mennessä vilkaisin ihan kiinnostuksesta sisälämpömittaria, joka näytti 26 astetta plussaa. Näin se mukava keskilämpötila toteutuu. Talvellahan lämpömittari oli toisinaan plussalla vain 14 astetta.. Nukkumakykenevyys pysyi yllä läpivedolla ja pussilakana-ratkaisulla. Kyllä, käytin kumpaakin sanayhdistelmää tässä tarkoituksella. Olen taas ihastunut äidinkieleemme, ja pidän kun itse kirjoittaessa sanoja voi yhdistellä juuri niin kuin haluaa. Vähän kuin valitsisi mitä kimalletta laittaa luomelle minkä helminauhan kanssa - ja samalla hakee hieman tahallista riitasointua. Elämän kauneus ja kiinnostavuushan piilee roisoisissa, ei sileissä pinnoissa.

Toinen riitasointu näillä keleillä tulee julkisissa kulkuvälineissä(muistuttakee, että kerron eilisestä episodista) matkustaessa. Niissä taas ilmastointi voi olla niin tehokasta, että kunnollista päällystakkia on ollut ikävä jo useammin kuin kerran. Kun tunnin verran istuu aamulla jääviileäkaapissa, joka on "sikasiististicuul" pärjää hyvinkin ruokatunnin paremmalle puolelle ilman että tulee mieleen vähentää rihman kiertämääkään. Joskus tarkenee, toisinaan sitten taas ei.

Tosi hauskat kotivideot

Ei tarvitse katsoa montaakaan minuuttia Hauskat kotivideot ohjelmaa, kun haluaisi ottaa ihmisiltä pois sekä lapset että eläimet. Videokamerasta puhumattakaan. Joka toisessa videossa ihminen kuvaa jälkikasvuaan, joka jotenkin satuttaa itsensä ja kuvaaja päätyy hihittelemään, tai kuvattavat eläimet ovat tilanteessa, jossa täyspäinen lemmikinpitäjä ei edes pitäisi niitä. Mitä hauskaa on siinä, että joku satuttaa itsensä..?
Yhtään ei tunnu hohdokkaammalta, että mainostauolla pyydetään taas ihmisäi ilmoittautumaan Tuuri ohjelmaan. Eikö meillä todellakaan ole kanavilla enää varaa tehdä itse ohjelmia vaan niiden pitää olla Tiina Jylhän tai Vesa Keskisen sponsoroimia?

Kesän tietää kirjoista

On se kesä nyt virallisestikin tullut, koskapa minäkin olen saanut taas kirjan kansista kiinni. Lukeminen tuntuu huojentavalta. Kuin virkistävältä ja kauan kaivatulta tuulahdukselta. Ehkä lukeminen on vähän niin kuin toisille lenkillä käynti. Jos ei pitkään aikaan käy lenkillä, alkaa ahdistaa ja tuntuu ettei oikein mikään suju. Kun sitten pääsee pururadalle, alkaa ajatuskin kulkea. 

Sama se on kirjojen kanssa. Edellispäivänä luin Riikka Pulkkisen Totta, ja tänään lopetin Siri Huvstedtin Kaikki mitä rakastin. Olipa hyvä, etten katsonut Huvstedtin kirjasta mitään ennakkotietoja. Totta kai on kiinnostavaa, että hän on Austerin vaimo. Tai on kiinnostavaa, että tämä Huvstedt on naimisissa Paul Austerin kanssa mutta olen vielä sillä lukemisen asteella, että mielelläni keskityn vain tarinaan tai tekstiin, miettimättä kirjoittajan perhe-elämää sen kummemin. 

Yritän välttää kirjojen ahmista mutta se on vaikeaa kun aika on rajallista. Toisen teksti ei ehdi jäädä viipyilemään mielen poimuihin, jos toinen tarina tulee ja vyöryy sen yli. Todella hyvää tekstiä lukiessaan hidastaa. Vaikka sen vähetessä itse saa enemmän - eivät sivut siitä lisäänny. Kauniissa kesäpäivässä ja lukemisessa on myös jotakin ristiriitaista. Kakkua ei voi syödä ja säästää samanaikaisesti. 

Väriä pihalle kirjekuoresta

Aina se ilahduttaa kun muistetaan. Tuli se sitten pyytäen tai tilaamatta. Erityisen ilahduttavaa on, kun muistamisen tuo postipoika. Tai tässä tapauksessa postinainen, jonka olen nähnyt pyöräilevän laatikolle, ja kenen perään kerran hihkuikin kiitokseni hänen tekemästään työstä. Ei vastannut. Ajoi pois, luulen että pelästyi.
Tällä kertaa postia tuli Loimaalta, oikeen käsinkirjoitetun kirjeen kera.
Siinä toivotettiin hyvää ja värikästä kesää tänne uudellemaalle. Värikkyys tulee kuulemma kesäkukista, ja koska ne eivät kuitenkaan täällä kasva, oli kirjeessä mukana paketissa eri värisiä nimi-ilmapalloja. Niitä ripustamalla puihin ja pensaisiin saisi myös kivasti kuulemma väriä puutarhaan... Mukana oli myös raaputusarpa. Yllättävä konsepti mutta kieltämättä on taas mietitty ja nähty vaivaa.
Sitä joskus tulee häivähdyksen omaisesti mietittyä, minkälaista olisi ollut kasvaa aivan normaalissa perheessä...